Alkuperäinen kirjoittaja ap:
Alkuperäinen kirjoittaja Kultapien:
Ei tuo ole kulta rakkautta

Ihastus voi olla fyyssesti paljon hurjempi tunne kuin rakkaus, mutta se ei yleensä kestä kauaa. Rakkaus sitten kehittyy pikkuhiljaa.
ja sinä et sitten ole tätä kokenut. en ikinä olisi uskonut puhuvani rakkaudesta, mutta mulle kävi köpelösti. Olen myyty!
Yhdyn ap:n mielipiteeseen. Mäkään en uskonut rakkauteen ensisilmäyksellä. Takana oli 4 vuoden nuoruuden seurustelusuhde, 7 vuoden toinen suhde (josta 1,5 v naimisissa) joka kuoli tunteettomuuteen...Se oli kaikkin puolin hyvä suhde mut just se rakastumisen huuma jäi kun kaveripohjalta aloimme aluksi olla yhdessä ja sitten rakastuimme. Mä ajalltlin kyynisesti että ei sellaista jalatalta-rakkautta ole kuin elokuvissa, mitä lie hömpötystä. Mut oli kasvatettukin niin että rakkaus ei ole niin kovin ruusuista (mun vanhemmilla ainakaan) eikä täydellisyyttä ole.
Sit tapasin mun nykyisen miehen. Se oli kerrasta poikki ja pinoon. Me ollaan luodut toisillemme, sen tiesi heti. Kihloihin mentiin 3kk tapaamisesta, naimisiin 6kk tapaamisesta ja kun vietimme 2 v hääpäivää meillä oli jo kaksi tyttöä. Nyt takana 10 vuotta yhteistä elämää ja edelleen tuo mies on niin syötävä namu ja ihana mulle ja lapsille. Paras aviomies mitä saatoin odottaa, mahtava isä, rakastaja, mun paras ystävä. Ja tunne on molemmin puolinen. On orpoa kun toinen ei ole liki. Soitellaan toisillemme edelleen töihin vähän päästää, noin muuten vaan ja sanoakseen että rakastaa toista. Ällösiirappista mutta niin ihanaa.
Mutta tosiaan olisin mäkin tyrmännyt tuollaisen ajatuksen kuin ap:llä ennen tätä liittoa. Niin se vaan on, se on itse koettava että uskoo. Mutta tuskin kaikki sitä kokee ja silti on ihan onnellinen. Eikös se mene niin että kun ei tiedä paremmasta niin ei osaa odottaakaan.