Rakkautta ilman... mitään?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Immortal beloved
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
I

Immortal beloved

Vieras
Kerrankin lauantai-iltana kotona, tekee hyvää tällaiselle huithapelille. Ja yhden siiderin innoittamana päätin avata toisen ja kirjoittaa yhden tarinan tänne Elleihin, jota suurella lämmöllä seuraan ja silloin tällöin kommentoin. Ja kysyä mielipidettä: voinko ajatella näin? Olen parille ystävälle tätä suurinpiirtein yrittänyt selittää, mutta enpä ole tainnut onnistua. Ystävissä ei ole vikaa, minussa ehkä :)

Jos eksyn matkalla pointista, esitän kysymyksen jo nyt: Voinko rakastaa ihmistä ilman kontaktia? Teenkö väärin itselle tai onko tämä nyt ylipäänsä ihan järjettömän tyhmää. Itse olen tätä jo puoli vuotta käsitellyt, ja luulen tietäväni mitä tunnen.

Olen kolmekymppinen ja risat. Takana oli 9 vuoden suhde, ja ihan salamana sen jälkeen tapasin Taiteilijan. Hän oli menestyvä omassa lajissaan, ei mikään yleisön tuntema julkkis (hyvä niin), mutta omalla kentällään arvostettu. Ja hän oli elänyt taiteelleen viimeiset 10 vuotta, ei siis suhteen suhdetta, oikea puritaani. Jotain omituista tapahtui ja me menimme ihan sekaisin toisistamme.

Viime kesä oli ihan hullua. Päässä takoi koko ajan rakkaus, rakkaus, rakkaus. Minulla jäi työnteko (olen freelancer) ja Taiteilijalla taide. Meiltä jäi ruoka ja uni, yöt ja päivät sekoittuivat joksikin huumaavaksi mömmöksi. Itkettiin ja naurettiin rakkautta. Oi miten muistan miten tuolla minun sängyssäni pidettiin toisistamme kiinni hullun lailla ja vannottiin, että tämä on on näin aina. Yhden kerran muistan vieläkin valokuvantarkasti, huokaus.

No eihän sellainen voi kestää. Puoli vuotta meni, syksy tuli ja arki. Ja kaikki meni ihan väärin.

Minä olin niin typerä (tajusin sen nyt puolen vuoden kelailujen jälkeen) että aloin pistämään tätä Taiteilijaa samaan muottiin kuin aiemmat suhteeni. Että illalla pitää mennä nukkumaan ja aamulla nousta. Että töitä pitää tehdä kahdeksan tuntia, elämässä tehdä kompromisseja, töiden jälkeen syödään ja mennään nukkumaan ja sitten tulee aamu ja niin edelleen.

Eihän Taiteilija sellaiseen pysty.

Minä vaadin, että on pystyttäVÄ jos aikoo suhdetta minun kanssaan rakentaa. (typerä minä) Ja tietysti se suhde loppui sitten siihen.

Minulle seurasi pettymys ja katkeruus ja kaikki huuman loppumiseen liittyvät tunteet. Nyt on alkanut jo järkikin raksuttaa. Ehkä.

Tajusin, että en ikinä, ikinä, ikinä voi löytää mitään samanlaista. En ole koskaan halunnut lapsia ja rivaria ja kultaista noutajaa, mutta miksi sitten aloin laittaa Taiteilijaa johonkin muottiin? (typerä minä) Miksi en tajunnut, että tämä on minun ihmiseni ja me voimme tehdä suhteestamme aivan sellaisen kuin haluamme - ei tarvitse noudattaa mitään totuttuja kaavoja. Eikä voikaan, kun kyseessä oli Taiteilija. Minulla on ihan mielettömän voimakas rakkaus tätä ihmistä kohtaan ja vaikka olen Taiteijan jälkeen jo tavannut Muusikon, tiedän että en voisi rakastaa häntä näin. Lopetin sen suhteen enkä pystynyt sanomaan syytä.

Vähitellen alan lähestyä pointtiani. Tunnen erittäin voimakkaasti, että rakastan tätä ihmistä. Hän on se minun ihmiseni. Ja on satavarmaa, että emme ole enää koskaan yhdessä, hän on ehdottomin ihminen jota tunnen ja varmasti ehdoton myös tässä asiassa.

Hän on sanonut, että rakastaa minua hautaan saakka ja jatkaa taidettaan, ei aio enää suhteisiin. Mutta mitä minä? Yritin puolen vuoden ajan kieltää tunteeni Taiteiljaa kohtaan ja kuvittelen että pääsen hänestä yli, mutta nyt tämä alkaa olla jo aika selvää. Ei mene yli, ei. Olemme tavanneet muutaman kerran ja silloin olemme molemmat itkeneet rakkauttamme, mutta todenneet että emme voi olla yhdessä. (koska hän ei pysty antamaan periksi, minä pystyisin mutta yritän näytellä yhtä kovaa...)

Hip hei, olemme pointissa:
Teenkö väärin, jos annan itseni myöntää, että toista Taiteilijaa ei tule? Teenkö väärin, jos en enää haluakaan ketään muuta - hukkaanko itseni jos en etsi lisääntymiskumppania ja eläkepäivien jakajaa? Voinko elää täysipainoisen elämän, jos myönnän, että Hän se oli. Ja meni. Säilyttää tämän rakkauden sydämessä ja elää ilman kumppania. Onhan ihania ystäviä ja muita ihmisiä. Miksi haluaisin kumppanin, jota rakastaa jos tiedän että mikään ikinä ei voi olla sellaista, mitä minulla ja Taiteilijalla oli. En turhaan kirjoita tuota isolla kirjaimella. Hän oli todella todella persoonallinen ihminen, eli ihan konkreettisesti tarkoitan sitä, että en usko että hänelle on vertaistaan. Saatikka että sattuisin sellaiseen törmäämään. Saatikka että sellainen edes haluaisi suhteeseen kanssani.

Tuo kaikki oli vain omituista sattumaa, ihan niin kuin ei totta ollenkaan.

KUKAAN ei jaksanut tätä lukea. Voi kuinka kuvittelen, että saan tulikivenkatkuisia vastauksia, että herää todellisuuteen ääliö. Haihattelija, elämä ei ole tuollaista, herää todellisuuteen ja niin edelleen. (muistutus: olen myös elänyt melkein 10 vuoden suhteen, tiedän mitä arki on) Myönnän, että elän "luovaa" elämää itsekin enkä välttämättä ajattele niin kuin kaikki muut. Vai ajattelenko? Sattuu tämän lukemaan joku, joka olisi kokenut joskus saman? Joka tietäisi, missä olen viiden vuoden kuluttua?

 
Minäpä jaksoin;) En ole kokenut mitään noin dramaattista, mutta luulen silti ymmärtäväni, mitä tarkoitat. Tapasin aikoinaan, hyvin nuorena "oman ihmiseni". Jotenkin kohtasimme aina väärään aikaan, aina toinen oli suhteessa tms. Sitten tuli myös yksi hullu kesä. Ei ehkä aivan samanlainen kuin sinulla, mutta kuitenkin. Olen aina tiennyt hänen olevan "minun ihmiseni", "se oikea", "hän", ihan miten vain. En oikein uskonut kaiken olevan totta, ja oliko se sitten yksi syy, mutta kesä meni ja hulluus siinä mukana. Olin heikko ja valitsin järjellä, muka helpomman tien, silloin, kun olisi pitänyt valita tunteella.

Monta vuotta kipu kaiversi, vähitellen laantuen. Uusia asioita ja ihmisiä tuli eteen, muisto haalistui, mutta ei koskaan katoa kokonaan. Pikemminkin se on kuin kivi pinnan alla, välillä selkeänä pinnassa valmiina raapaisemaan, välillä pinnan alla näkymättömissä. Kuitenkin siellä. Ja siellä haluan sen pitääkin. Liian rakas muisto luovuttavaksi, liian kipeä pidettäväksi jatkuvasti esillä.

Tiedän, ettemme tule koskaan yhdessä elämään, nyt se on jo mahdotontakin, mutta silti, erilaisista suhteista (niistä nyt pinnalla olevista) huolimatta pidän häntä läheisenä ihmisenäni ja ajattelen varmaan päivittäin. Joskus vihalla, joskus rakkaudella. Toista samanlaista ihmistä ei tule. Rakastan häntä tavallani, vaikken enää tapaakaan.
Elämän laiva keikkuu laineilla ja toisaalta toivon, toisaalta pelkään, milloin pinnalla kuultaa kivi.

Jos elät ilman kumppania, ja se tuntuu oikealta tee niin. Älä kuitenkaan sulje kaikkia ovia, vaan anna muillekin mahdollisuus. Ehkä hän oli kivi, mutta jospa horisontissa siintääkin saari? Tai vaikka vain pieni vene. Katso mitä niiden mukana tulee ja päätä sitten. päivä kerrallaan, elämäsi on sinun, ja se voi olla niin paljon, myös ilman kumppania, jälkikasvua yms.
En itsekään ajattele aina niinkuin muut, olkoon se sitten taiteellisuutta tai mitä tahansa, mutta mielestäni tuo kumppanuus-asia on vain niin.... piintynyt tapa. Hiukan kuin oletus siitä, että nainen ei ole nainen, jos hän ei ole synnyttänyt. Noin niinkuin karrikoidusti.

En oikein osaa nyt ilmaista itseäni, paras painua nukkumaan.
 
Kyllä minusta sinä (ap) teit aivan oikein, kun suhteenne katkesi. Perustelen sitä sillä, että kaikesta rakkaudesta huolimatta, et ollut tyytyväinen juuri arkeen. olisit halunnut normaalimpaa elämää ja uskon, että päivän vaihtuminen yksi ei olisi kantanut pitkään ihmisellä, jonka pitää elää ympäröivän yhteiskunnan tahtiin, siis käydä työssä. Olisit väsynyt lopullisesti. Älä väheksy niitä tuntemuksia.

Minusta hullaantuminen voi olla yhtä hyvin harhaa, kuin todellisuutta.

Nyt tietysti ikävöit sitä kaikkea hyvää, mitä oli suhteessa, unohtaen kriisit.
 
Mies1 oletko kaikessa noin realisti? Uteliaisuuttani haluaisin kysyä sinulta, oletko tuntenut rakkauden kipua? Sitä kipua mikä koskee mutta suloisen kipeästi? Sellaisella kivulla, mitä ilman ei halua elää?
Kun ajattelee järkevästi jää vain tuo kipu joka aika ajoin muistuttaa itsestään, ikävänä ja kaipuuna. Kunnes päättää jälleen, että elämän on mentävä eteenpäin kaikesta huolimatta.
 
Kauniita ajatuksia sinulta, wannabe, kiitos. Olin ihan tippa linssissä lukiessani - tosin varmaan johtui myös siitä, että luin viestiäsi silloin yöllä... :)

Mies1: Juuri tuolle ajatteluradalle menin silloin, kun suhde päättyi. Minun oli pakko palata kesän jälkeen yhteiskunnan tahtiin, ts. käydä töissä että saan vuokran maksettua ja silloin ei vaan pysty juomaan viiniä ja kuuntelemaan kitaransoittoa aamuun asti... Olisin kaivannut häneltä jotain "arvostusta" siihen, että jaksan puurtaa ja tehdä töitäni hyvin, mutta hänhän ei tietysti sellaisia asioita arvostanut - oli sitä mieltä että työssäkäymiseni oli jonkinlaista itsensä myymistä, sielun menettämistä jne... Joo, siis hän oli Taiteilija sielultaankin.

Ja siihenhän se sitten kaatui. Ja alussa ajattelin realistisesti, että mahdoton tyyppi, tuon kanssa suhde ei voi ikinä onnistua. Yritin unohtaa ja tutustua muihin ihmisiin. Mutta eipä onnistunutkaaan. Juuri hänen oikut ja mahdottomuutensa, toisaalta ihanat hetket mutta myös huonot... minulla on häneen ihan valtava rakkaus. (kuulostan teiniltä, mutta en ole - olen elänyt myös pitkän "tavallisen" suhteen joka päättyi suht siistiin eroon, mutta se ei ikinä vaikuttanut minuun näin)

Ja tämä minun viime aikojen "herääminen" oli taju siitä, että miksi ihmeessä edes yritin soveltaa häneen mitään muottia. Eikö me oltais voitu muodostaa ihan omanlainen elämä? Ei me oltais voitu saman katon alla asua elämänrytmien vuoksi kuitenkaan, mutta miksi minun piti edes ajatella sellaista? En antanut hänen olla juuri sellainen kuin on, palavasieluinen Taiteilija. Minä olin loppujen lopuksi se joustamaton: minun olisi pitänyt tajuta, että jos tämän ihmisen haluan, saan siitä kuitenkin vain pienen osan - erilaisen osan kuin tavallisessa suhteessa. Sen mitä hänen "ykkösrakkautensa" eli hänen taiteensa jälkeen jää. Koska siinä suhteessa ei ollut mitään tavallista. Sen jälkeen minun on hyvin vaikea tyytyä mihinkään muuhun. Ärsyttää että olin niin realisti, koska perimmiltäni olen oikein superhaihattelija itsekin, yritän vaan skarpata aina... Joka päivä mutisen itsekseni, nykyisin useammin hymyillen kauniit asiat mielessäni, että "miten ihmeessä mä olin niin typerä, että menetin sen ihmisen, miten ihmeessä mä olin niin typerä, miten ihmeessä olin niin typerä..." :)

Olen vannonut, että seuraavassa elämässä en sitä virhettä tee, KUN hänet kohtaan :)

 
Olepas minä puheliaalla päällä, yksi lisäys vielä ettei tule vääränlaista kuvaa:

Olen pyörittänyt tuota asiaa mielessäni paljon ja olen aika sataprosenttisesti jo hyväksynyt tapahtuneen. Ajattelen häntä nykyisin hymy huulillani, lämpimästi.

Se alkuperäinen ajatukseni on, että voinko edelleen myöntää itselleni ja hyväksyä sen, että rakastan häntä varmasti aina, vaikka yhdessä emme koskaa enää olekaan. Että ei välttämättä enää tule muita, jonka kanssa pääsisin tuollaiselle tasolle, minun ihmiseni oli siinä. Eli hyväksyä tappion, jatkaa eteenpäin hymy huulilla ja hakea elämään sisällön muista asioista. Yritin olla ajattelematta häntä ja unohtaa, mutta en pystynyt. Nyt haluaisin nimenomaan muistaa, pitää rakkauttani hengissä. Vaikka se ei fyysisesti toteudukaan, se on olemassa ja sellaisenaan positiivinen voimavara.

Kuulostaa varmaan ihan friikiltä :)
 
Immortal, ymmärrän sinua täysin. Itsekin elin samatapaisen kohtalon, suhde tosin kesti jopa parisen vuotta. Yritämme olla edelleen ystäviä, mutta minulle se on vaikeaa, sillä rakastan häntä edelleen. Hänellä on niin paljon muuta elämää, että pärjää ilman minuakin, vaikka olen myös hänelle yhä tärkeä ja hän sanoo muistavansa minut kuolemaansa saakka.

Mutta, hän oli Elämäni Rakkaus, enkä usko, että yhtä rankkoja lemmen liekkejä enää tulee kohdalleni. Hyvä vai huono, en tiedä, mutta nyt pitää vaan jaksaa eteenpäin. Ikävä on.
 
Immortal, ajattele ja tunne niin kuin tuntuu, "kärvistele" lemmentuskissasi ja joku päivä huomaat, että se kaikki on oikeasti enää muistoissa oleva ihana kesä. Tulee uusi ihminen, ei ehkä yhtä jalat-alta-tyyppi kuin tämä taiteilija, mutta rakas kuitenkin.

En tiedä, paljonko teillä kului viiniä tuossa romanssin ohessa, mutta usein tuohon taiteilijaelämään kuuluu mukaan viini ja jatkuva tissuttelu ja moni siihen elämään mukaan hypännyt ei kestä henkisesti moraalista krapulaansa.
 
Minulle on käynyt melkeinpä samallalailla. Tulisen rakkauteni kohde oli Muusikko. Myöskin melkeinpä täysin eleli ulkona yhteiskunnan tahdista. En ole koskaan tuntenut samanlaista ja nyt tuntuu, että liekö koskaan tunnenkaan. Samaan aikaan kyllä ajattelen, että en olisi sitä jaksanut vaikka niin ihanalta se tuntuikin. Minussa on kuitenkin niin paljon sitä "tavista", että haluan elää aika säännöllistä elämää, perheen perustamista ym. Ei se varmaan olisi kestänyt lopun elämää vaikka se oli niin tajuttoman ihanaa.
Nyt minulla on sitten ns. tavallinen mies ja koko ajan mietin, että kestänkö tätäkään. Janoan niin sitä tunnetta mitä oli Muusikon kanssa. Ehkä se hiipuu joksikin ihanaksi muistoksi, en tiedä..
Niin siinäpä se miten hyväksyä se, etten ehkä koskaan tunne samallalailla kenenkään kanssa vaikka hyvältä minusta nytkin tuntuu...
 
Varmaankin tähän keskusteluun kaivataan nyt sellaisia, jotka ovat eläneet vuosikausia muusikon puolisona. Heillä on ihan oikeaa tietoa siitä mitä se elämä on. Minun aravaukseni on, että muusikko on niin tunteellinen, että hän osaa huomioida ja toimia juuri kuin sinä haluat, mutta kauanko se kantaa ja onko se sittenkään aitoa. Ja mikä on sitten kuitenkin lopulta se arki. Oletko arkena yksin ja voitko luottaa. Voipi elämä olla kuitenkin raskasta ja sekaisin.
 
Vapaan taiteilijan ja muusikon elämä poikkeaa siinä toisistaan, että musiikko joutuu kurinalaisesti työstämään työtään ja pitämään aikatauluista kiinni, mitä taasen tämä taiteilija ei kyennyt tai halunnut tehdä.

Muutenkin, eihän mitään yleispätevää luonneanalyysia voi tehdä minkään ammatin puitteissa.
 
No minulla ei ollut tarkoitus tehdä tästä mitään ammattikysymystä. Tämä ihminen vain tunnetaan ystävienikin kesken pitkätukkamuusikkona, niin tuli käytettyä samaa. :)
 
Ensimmäinen palava rakkauteni oli muusikkoa kohtaan. En edelleenkään näin jälkikäteen kiellä, etteikö rakkaus olisi ollut ihan oikeaa. Muistan kuitenkin jo heti ensi viikkojen jälkeen havahtuneeni yksittäisiin, päivittäisiin asioihin, jotka ärsyttivät. Alussa intohimon huumassa ne jaksoi, koska rakkautta ja himoa oli niin paljon.

Tajusin aika pian, että minä en halua elämää, jossa kaikki tapahtuu miehen uran vuoksi. Oma työni on vaatimatonta, mutta minulle tärkeää. Olisin kaivannut arvostusta, kehuja ja vaikkapa hartioiden hieromista raskaan työpäivän jälkeen. Mies taas kävi iltaisin treeneissä, viikonloppuisin keikoilla ja viikonloppukeikkoihin liittyi hänellä aina kännääminen bändin jätkien kesken. Hän nousi ylös puolen päivän aikaan ja meni nukkumaan klo 2-3 aikoihin, kun oma unirytmini viikonloppuisinkin noudatteli sitä, että menin klo 23 nukkumaan (itselleni ei sovi se, että valvon viikonloppuna pitkään ja sitten arkisin noudatan eri unirytmiä).

Kyllästyin myös siihen, että meillä ei ollut yhteistä vapaa-aikaa eikä yhteisiä viikonloppuja. Minun osanani oli toimia muusana ja kotihengettärenä eli hoitaa arjen tylsät askareet miehen toteuttaessa "taiteellista kutsumustaan".

Kuulostaa ehkä itsekkäältä, mutta minä en halunnut olla miehelle kakkosena uran jälkeen, vaan halusin olla ykkösenä. Lopetin suhteen, koska tajusin, että minulla oli koko ajan pienistä asioista paha mieli. Halusin tasa-arvoa: jos minä palvon miestä, niin miehenkin pitäisi palvoa ainutkertaista minua.

Todettakoon lopuksi, että tämä eksäni ei ole onnistunut vielä missään parisuhteessaan vuotta pidempää aikaa. En väitä, etteikö taiteilijan ja tavisihmisen suhde voisi kestää, mutta aika paljon se vaatii, jos ura on äärimmäisen tärkeä, kuin vaativa pikkuvauva, eikä tilaa jää sille, että joskus ura laitettaisi narikkaan ja keskityttäisi parisuhteeseenkin.

Uskon tämän kokemuksen jälkeen, että ihminen voi rakastua tulisesti myös sellaisiin ihmisiin, joiden kanssa kokee jotain äärimmäisen hienoa, mutta jos yhteinen arki ei suju, niin rakkaus ei riitä, vaan on parempi erota. Toisaalta uskon myös siihen, että elämässä voi olla niitä "ainoita oikeita" useampia. Ei kannata yrittää matkia uusissa suhteissa vanhaa, vaan kannattaa yrittää luoda uusiakin toimintatapoja.

AP, ehkä teidänkin suhde oli jotakin ainutkertaista, mutta et välttämättä sovi siihen muottiin, johon mies olisi ollut valmis sinut laittamaan. Uskon, että hän rakastaa sinua aidosti, mutta hän ei halua tai ei uskalla asettaa sinua taiteensa yläpuolelle. Kannattaa harkita tarkasti sitä, että jos nöyrryt ja anelet miestä yrittämään vielä kerran sillä periaatteella, että_sinä_joustat, niin haluatko kuitenkaan sellaista suhdetta, jossa mies ei ole valmis tekemään kompromisseja siinä määrin kuin sinä. Toki, jos talous antaa myöten, että elätte esim. kahdessa eri taloudessa ja säilytätte omaa vapautta, niin se on yksi ratkaisu. Suuret muutokset ovat aina kivuliaita, vaikkakin toivottuja, koska täysin uuden oppiminen on vaikeaa. Mieti omia rajojasi, että paljonko olet valmis uhraamaan rakkauden alttarille...
 
Mahtavaa, olen todella hämmästynyt ja iloinen, miten hyviä ja aitoja kommentteja tähän keskusteluun on tullut. Etenkin oli avartavaa lukea, millaista arki muusikon/taiteilijan kanssa voi olla ja jäin todellakin pohtimaan... Ehkäpä minä sainkin parhaan mahdollisen annoksen tuosta rakkaudesta, kun suhde loppui ns. ajoissa. Hui, mikä ajatus - ei kai sentään noin... :)

Pyörittelen asioita mielessäni, mutta nyt nukkumaan (koska huomenna on maanantai ja minä olen pieni ahkera ahertaja, he he...)

Kiitos vielä!
 
Vaikea näistä on ottaa selvää, että mikä siinä on, että naiset rakastuvat renttuihin tai hippimuusikoihin tai ylipäätään taiteilijoihin, joiden innoittajana voivat toimia. Moni nainen haluaa hoivata miestä, mutta kuitenkin samanaikaisesti haluaa tasa-arvoa, että tulisi arvostetuksi, mutta kuitenkin mies olisi perinteinen dominoiva mies ja sängyssä tulinen orhi... Naiset eivät taida itsekään tietää, mitä haluavat. Tai sitten miehen pitäisi olla lähes skitsofreninen mies, jossa on monta puolta (hellä perheenisä, pehmopyykkääjä, himourheilija, taiteilija, maskuliininen erämies tai käsityöläinen, tekniikkataituri).

taitaa olla niin, että suhde on usein kompromisseja täynnä. Ehkä pitäisi miettiä itsekin sitä, että millä tavoin suhteessa kykenisi olemaan, että myötäilisi miestä, mutta kuitenkin kykenisi olemaan oma itsensä, ettei liikaa anna periksi. Akrobatiaa!
 
Voisiko näissä suhteissa ihminen hakea kumppanistaan omaa mustaa puoltaan, jonka hyväksyy, mutta ei voi mitenkään toteuttaa. Siis jotakin jota ihannoi vaikka tietämättään. Boheemi elämä on monelle itsensä ruoskijalle vastakohta, jota haetaan jne.
Voisiko tämä olla itsensä etsimistä ja kun on kokenut tuonkin puolen, niin sen voi hylätä, jos pystyy?
Ihmiset joutuvat elämään kaavoissa, jotka ahdistavat eivätkä tunnu omilta; aika vaikea on silloin alkaa seurustelemaan toisen kanssa, kun ei ole vielä löytänyt itseäänkään....
 
Luulen että taiteilijasieluissa naisia viehättää ennenkaikkea se avoimuus ja rohkeus, jota taiteen tekeminen vaatii. Taiteilijat elävät rehellisesti omannaköistään elämää, päättävät itse mielipiteensä ja aikataulunsa, jollain tavalla hallitsevat elämäänsä toisella tavalla. Suhtautuminen on niin erilainen.. Kääntöpuolena on kaikki kuvaillut arjen sovittaminen yhteen, taiteen unohtaminen hetkeksi (kutsumusammattia ja elämäntapa) ja yleensä "kulttuuriristiriita" vakiduunilaisen kanssa. Niinhän se on, että useimmiten taiteilijat etsivät ja löytävät parinsa kaltaisistaan, tai ajavat toisen hulluuden partaalle elämällään (Jackson Pollockin vaimon tarina kiinnostava). Useat taiteilijat ovat koko elämänsä yksin, koska eivät vain sovellu parisuhteeseen. Se pitää tietää ja hyväksyä, jos haluaa parisuhteen tällaisen taiteilijan kanssa.

Elämä pitää ottaa kuten se annetaan. Ole kiitollinen että sait kokea sellaista, ja pidä tarkoituksenmukaisena sitä, että se loppui.
 
Jos todella haluat sen miehen, yritä vielä! Jos mies on TODELLA ehdoton, se on hänen harminsa. Mutta aika typerä. Jos olet ymmärtänyt sen asian, että voit muuttua niin sitten varmaan voitkin, ainakin hieman. Jos miehen elämäntyyli sinulle sopii niin sehän on vain hyvä. Tuosta loppuiän räytymisestä en tiedä. Ehkä voi tulla hieman ankea ja yksinäinen tulevaisuus. "Kärsisikö" mies yksin vuoksesi loppuelämän vai antaako vain ymmärtää niin? Ettei oikeasti kärsikään kun hänellä on kuitenkin taiteensa? Vaikutatte hieman hassuilta: rakastatte toisianne mutta ette suo toisianne toisillenne.
 
Hoksasit ehkä myöhään mitä haluat, mutta ehkä ei ole vielä myöhäistä. Taiteilijalla ei ole ns. kiinteää työaikaa, se voi olla keskellä yötä, tai 1-2 viikkoa putkeen.Syödään jos on nälkä tai jano.Muusan innoittajan olemassa olo on taustavaikuttajana ja pyyteetöntä rakkautta ja huoltoa arkiaskereissa.Taiteilija unohtaa ympäristönsä ja luo sieluaan,tälläinen rakkaus vaatii muusalta paljon ja uhrauksia.
 
Monet luovat taiteilijat ja kirjailijat työskentelevät hyvinkin kurinalaisesti. Aloittavat tiettyyn aikaan ja lopettavat suunnitellusti työskentelyn. Jos on sopinut vaikka näyttelystä, on ne työt sinne tehtävä, eikä odotettava jotain suurta inspiraatiota.

Tuo taiteellisuus ja sen mukaiset elintavat ovat monesti oma selitys epäsosialiselle käytökselle. Mutta harvoin löytyy kaksi ihmistä, joille on kummallekin yhdetekevää tuleeko sähkölasku tai vuokra maksettua tai syödäänkö tänään vai vasta ylihuomenna.

Sinun vaihtoehtosi on alkaa huoltajaksi ja äidiksi ja pitää yhteistalous raiteilla tai mennä hänen elämäntapaansa mukaan. Kuulostele itseäsi, onko sinusta kumpaakaan.

Itse elin muusikon kanssa 20v. ja sitten tuli mitta täyteen. Joku sanoi kadehtien, että olisi ihanaa kun munkin mies soittelisi kotona serenadeja. Minusta olisi vuosien mittaan tuntunut tosi ihanalta, kun hän olisi maksanut laskuja tai imuroinut kotona. Sitä soittoa en enää kestänyt kuunnella ollenkaan. Tulipa lenkkeiltyä paljon ja kunto pysyi hyvänä.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Carpalo:
Immortal, ymmärrän sinua täysin. Itsekin elin samatapaisen kohtalon, suhde tosin kesti jopa parisen vuotta. Yritämme olla edelleen ystäviä, mutta minulle se on vaikeaa, sillä rakastan häntä edelleen. Hänellä on niin paljon muuta elämää, että pärjää ilman minuakin, vaikka olen myös hänelle yhä tärkeä ja hän sanoo muistavansa minut kuolemaansa saakka.

Mutta, hän oli Elämäni Rakkaus, enkä usko, että yhtä rankkoja lemmen liekkejä enää tulee kohdalleni. Hyvä vai huono, en tiedä, mutta nyt pitää vaan jaksaa eteenpäin. Ikävä on.

Hoh hoijaa.....
 
Anteeksi kun loikkaan tähän ketjuun mutta tämä kyllä taas vahvistaa sitä käsitystä mikä minulla jo oli. En olisi jaksanut sitä arkea Muusikon kanssa. Juu serenadit varmaan kivoja mutta on tuo nykyinen niin kiva kun se jopa imuroi ja pistää astiat koneeseen. :):) Oikea valinta on varmaan tullut tehtyä vaikka se tulenpalava polte jää siihen tasaisesti lämmittävään hehkuun.
Mutta jos alkuperäinen kyselijä on varma, että jaksaa elää sitä taiteilijan elämää niin kai se kannattaa yrittää.
 
Joku tuossa aiemmin viittasikin siihen, että tietynlainen lepsuilu ja ajelehtiminen voi olla myös silkkaa laiskuutta ja kyvyttömyyttä kurinalaiseen työhön. Silloin on helppo ottaa taiteilijan vapauksia ja yrittää tavoitella jotakin sellaista, jota kutsuu vapaudeksi. Olen varma, että lepsuilijalla on syvällä sisimmässään tieto siitä, että inspiraation etsiminen ei ole sitä, että syödään, juodaan ja naidaan, vaan sitä, että tehdään kurinalaisesti työtä.

Olen joskus lukenut esim. Jari Tervon ja Laila Hietamiehen haastatteluja ja kyllä heillä on selkeät arkiaikataulut, jonka mukaan eletään. Toki varmasti tilaa pitää jättää inspiraation etsimiselle, mutta välttämättä kaikille se inspiraatio ei löydy baarista (kieltämättä joillekin kyllä...). Vaikka on minkä alan taiteilija, niin kyllä sitä yleensä on aikarajoja joka tapauksessa (kirjan julkaisupäivä, tanssiesityksen ensi-ilta, konsertin ensi-ilta, taidenäyttelyn avajaiset), joita ennen pitää osata aikatauluttaa työnsä, jotta sitten deadlineen mennessä ehtii hoitamaan tarvittavat tehtävät (taulut eivät itsestään kulje näyttelyyn, tanssiesityksen koreografiaa pitää treenata, esittävissä taiteissa pitää olla yhteydessä tarvittaessa esim. puvustajiin, miksaajiin, levytysstudioon jne).
 
Samaa mieltä, kyllä aikatauluista lipsuminen on merkki henkisestä sairaudesta, eikä taiteellisuutta. Epäsäännöllinen työ varmaankin masentaa ja epävarmuudet lisäävät ahdistusta. Kuvaan tulee viina lievittämään oloa ja säännöllisyys katoaa, kysymys on sairaudesta. Valitettavasti.
 

Similar threads

M
Viestiä
0
Luettu
364
M
A
Viestiä
22
Luettu
2K
Perhe-elämä
Hiljaa hyvä tulee
H
N
Viestiä
6
Luettu
769
Perhe-elämä
---nainen---
N

Yhteistyössä