Parempi on, ettet miehen osalta toivo turhia. Isyystestiinhän tuo kaksilahkeinen pääsee, jos niikseen haluaa tai voit itse hänet sinne velvoittaa menemään. Mutta lähde nyt siitä, että olet todennäköisesti yksin lapsen kanssa ja hoidat asiat niin, että pärjäät jos lapsen isä lähtee kävelemään.
Mulla itselläni on ollut vastaava tilanne. ensin tulin raskaaksi kun kondoomi hajosi ja jälkiehkäsykään ei toiminut. Tilanne oli ihan mahdoton kotona, mies ei halunnut enempää lapsia ja kaksoset tulossa. Joten päädyin pitkän ja raskaan pohdinnan jälkeen aborttiin. Koska en saanut strelisaatiota ikäni vuoksi, halusin varmimman ehkäisyn mitä oli. Näin minulle laitettiin hormoonikierrukka.
Meni palttearallaan vuosi, kun raskaustesti näytti plussaa. Ja miehen mielipide oli edelleen aivan sama, ei enempää. Pahoitellen kerroin, että en kykene tekemään aborttia ja kerroin miehelle, että hän voi tehdä omat ratkaisunsa niinkuin parhaakseen näkee, mutta hänen vuokseen en yhden ainuttakaan aborttia tee, enää ikinä.
Se oli piiiiiitkä yhdeksän kuukautta meille molemmille. Minä annoin miehen purkaa pahaaoloaan ja käydä pelkojaan sekä kiukkuaan läpi. Kävin yksin ultrissa ja odotin yksin lasta. Mies ei halunnut nähdä ultrakuvia eikä kuulla lapsesta. Hänestä minä pilasin hänen elämänsä, koska hän ei kehdannut jättää minua yksin, sillä pelkäsi mitä muut asiasta ajattelisivat. Kolmeviikkoa ennen lapsen syntymää mies kertoi, ettei itseasiassa ikinä ole edes halunnut olla minun kanssani ja että yksi yhteinen lapsi on ainoa asia, miksi olemme yhdessä.
Jatkuvasti kerroin ja sanoin sekä osoitin kaikin tavoin, että hän oli täydellisen vapaa lähtemään. Mielessäni olin päättänyt, että mikäli hän ei itse pystyisi tekemään päätöstä ja suhtautuisi lapseen samoin kuin raskausaikana, niin minä tekisin päätöksen hänen puolestaan ja eroasimme.
Kun lapsi sitten syntyi, oli se suorastaan rakkautta ensisilmäyksellä. Mies oli onnensa kukkuloilla, eikä hän edes muistanut, ettei koskaan koko lasta halunut. Nyt tuo yhteinen ihmeemme käy jo koulua ja me erosimme joitain vuosia sitten. Yhteiset lapset asuvat isällään vaikkakin ovat joka toinen viikko luonani. Välimatkaa meidän kahden kodin välillä on n. 500m.
Mutta en käy valehtelemaan aj sanomaan, että raskausaika olisi ollut helppo. Siinä joutui laittamaan omat tunteet täysin syrjään ja ymmärtämään, että toisella oli oikeus niihin negatiivisiin ja jopa loukkaaviin ajatuksiin. Koko raskausaika aina synnytykseen asti oli pelkkää odottamista sen suhteen, että lähteekö mies vai ei. Ja henkistä valmistautumista yksinhuoltajuuteen.
Ainoastaan yhden kerran suutuin miehelle ja se oli silloin, kun hän uskotteli itselleen, että pieni syntymätön lapsi olisi syypää hänen elämänsä pilaamiseen. Aikuisena ihmisenä hänellä kun oli valta valita MITÄ tehdä omalla elämällään ja sen myös toin ilmi aika rankoinkin sanakääntein.
Joten, kyllä, miehen mieli voi muuttua, mutta todennäköisempää on se, että se ei muutu.
Kovasti jaksamisia sinne!
