raskaana olevia taaperoiden äitejä

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja mamma
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti

mamma

Aktiivinen jäsen
22.05.2004
1 736
0
36
ilokseni huomasin viestiketjuja lukiessa että täällähän on monta raskaana olevaa taaperon äitiä! mitä teille kuuluu, kuinka jaksatte? millaset ovat ajatuksenne tulevaa kohtaan?

itse piiloudun harmaan nimimerkin alle, koska mielessä pyörii arkaluotoisia ajatuksia. en uskalla antaa niille kasvoja.

odotan toisat lastamme rv 29 ja esikoinen on 1v2kk. raskaus on sujunut ongelmitta, mitä nyt normaaleja kolotuksia on, liitoskipuja ja selkäsärkyjä.... mutta muuten hyvin. hatarammalla on tunnepuoli. en nimittäin tunne rakastavani tätä mahassa kasvavaa lasta. kaikki energiani menee "mahdottoman ikiliikkuja" esikoisen hoitamiseen ja hänen rakastamiseensa. toisin sanoen en tunne vauvaa kohtaa mitään. esikoisen odotusaikana olin mykkänä siitä onnen ja rakkauden tunteesta sisälläni. jumaloin masuvauvaa, rakastin pieniä potkuja, höösäsin ja valmistelin tulevaa. vauva oli minulle kaikki kaikessa silloin ja on nyt vanhempanakin! ajatuksissani eikä sydämessäni tunnu olevan tilaa uudelle vauvalle. tai siltä minusta nyt tuntuu.

olen lähes järkyttynyt tästä tunteettomuudesta. mikään vauva-ajatus ei tunnu miltään. en jaksa puhua raskaudesta koska en ole siitä niin kiinnostunutkaan. pelkään aikaa kun vauva syntyy. entä jos en rakasta häntä ollenkaan. tunnen syyllisyyttä esikoistani kohtaan sillä hänestä tulee uuden vauvan myötä "iso". tätä en halua!

uusi vauva oli suunniteltu ja odotettu ennekuin sai alkunsa. raskaustestin näyttäessä kahta viivaa alkoi iskeä tämä negatiivinen tunne. ja se on kasvanut siitä vain. olen puhunut asiasta neuvolassakin, mutta kommentti on että kaikenlaiset tunteet kuuluvat asiaan. entä jos minulle iskee tämän seurauksena baby blues? miten esikoinen siihen tulisi reagoimaan. häntä kuitenkin rakastan yli kaiken enkä halua hänelle mitään niin ikävää kokemusta.

asioita on kovin vaikea pukea sanoiksi, mutta kirjoittaminen helpottaa. helpottaisi ehkä kuulla runsaasti myös muiden mammojen ajatuksista. vertaistuki on parasta tukea! kirjoittakaa vapaasti vaikka tekaistuilla nimimerkeillä, jos muuten tekee liian kipeää. vai olenko minä ainoa negatiivisine tunteineni???
 
Ihan samanlaisia tuntemuksia on täälläkin ollut :wave: tosin mulla on viikkoja 37 ja nyt alkanut vaan odottaa vauvan syntymää ja vauvakuume kasvaa kun näkee pieniä vauvoja1 Mulla oli kans aika jolloin ajattelin et miks meidän nyt piti tehdä tää toinen kun ei löydy mitään tunteita sitä kohtaan ja koko odotusaika ei ole ollut yhtään jännittävää aikaa kuten esikoisen odotusaika oli. muistan mysö kuinka itketti ajatella et ollaan tehty epäreilustio esikoista kohtaan kun joutuu kasvaan isoksi puoltoista vuotiaana. Mutta nyttemmin olen ajatellut asian niin että toisaalta ei esikoisen tarvitse koknaan luopua vauvan roolista! Ja nämä sitten vuoden päästä touhuaa jo niin paljon yhdessä että hyöty on haittaa suurempi!

Eli varmaana aika samnalilla kaikki äidit ajattelee! Mullakin käynyt mielessä toi babybluesin mahdollisuus kun on ollut pahoja hetkiä, mutta tuskinpa vaan! Kyllä ne sunkin ajatukset kääntyy vielä positiivisiks kun synnytys lähenee! Mulle on myös vakuuteltu et toista lasta pystyy rakastaan yhtä paljon kun ekaakin - herää se rakkaus samalla tavalla taas kun esikoisestakin, jos ei odotusaikana niin synnärillä sitten viimestään!

Onnea loppuodotukseen! Kannattaa muuten kokeilla selkäsärkyjen vuoks kantoliinaa! On ollut mulla ainakin tosi toimiva juttu kun olen saanut kannettua esikoista liinassa lonkan päällä niin ettei ole paino suoraan selän päällä! Hommasin sen nyt vasta reilu kuukausi sitten vaikka vannoin ettei liinaa meille tule! On loistokeksintö! Ja ajattelin että saa sitten molemmat lapset sylipaikan kun pienempi on liinassa :) Ja meillä ainakin poju tykkää kun laitan ruokaa niin että saa olla liinassa tuijottelemassa mitä hellan ääressä tapahtuu ;)
 
Tutulta kuulostaa omani ovat toisin jo isoja 10v ja 11v, heillä 1v6kk ikäeroa ja ihan suunitellusti myös =) Mutta se taitaa useimmille tulla yllätyksenä tuo että ensimmäistä odottaessa rekisteröi joka potkun mutta tämä toinen rasakus ei olekkaan samanlainen kun on kädet täynnä töitä pienen kanssa. Meillä ainakin oli todella rankkaa, kun oli kaksi vaippaikäistä ja nyt alkaa olla kaksi murrosikäistä, että eipä helpota vähällä =) Nyt meillä on iltatähti 2v ja hänen odotuksensa oli taas kuin sen ensimmäisen odotus. Oli aikaa vain kuulostella miltä nyt tuntuu ja kuitenkin tiesi jo mitä on edessä. Jos nyt saisin valita tekisin ekat pidemmällä ikäerolla. Heh heh jälkiviisaus on pahasta =)
 
Samoja tuntemuksia oli täälläkin vaikka ikäeroa tuli 3 vuotta. Tuntemukset kyllä muuttuivat kun sain pojan vatsani päälle synnytys salissa.
Itse koin sen pitkälti olevan kiinni vain siitä, että esikoinen vei ja vie edelleen niin paljon aikaa ja energiaa, ettei asiaa tullut sillä lailla pohdiskeltua, kuin esikoista odottaessa, kun kaikki oli uutta ja jännittävää. Koin toisen raskauden myös ennen kaikkea tylsäksi. Tiesi tasan tarkkaan mitä oli odotettavissa.
Huoli pois, olen varma, että äidillinen rakkaus pääsee valloilleen viimeistään syntymän jälkeen!
 
En kokenut ekassakaan raskaudessa olevani kovin rakastunut masuasukkiin, mutta nyt lapseni on minulle kaikki kaikessa. Tämä toinenkin raskaus, joka on vasta alkuvaiheessa, tuntuu samalta. Tosin nyt en edes uskalla odottaa raskaudelta mitään, koska tässä välissä ehti olla jo yksi keskenmeno. Päivä kerrallaan mennään. Varmaan tähänkin vauvaan rakastun vasta, kun tutustun häneen syntymän jälkeen. Esikoisen kohdalla en edes kokenut mitään äkkirakastumista heti syntymän jälkeen vaan rakkaus kasvoi päivien kuluessa.

 
Mullakin on välillä huono omatunto kun toista lasta ei odota samalla tavalla kuin ekaa, mutta oon ajatellut, että nyt ei ole aikaa keskittyä joka potkuun ja kasvavan vatsan uuteen milliin. Iltaisin esikoisen nukkuessa sitten sohvalla ihmetellään miehen kanssa kakkosen potkuja.

Samoin podin huonoa omatuntoa esikoisen asemasta kun vauva tulee taloon, mutta minua lohdutettiin sanomalla, ettei tämänikäinen enää hetken päästä muista aikaa ilman vauvaa eikä siis osaa olla mustasukkainen samalla tavalla kuin isompi lapsi joka muistaa millaista oli olla ainokainen.

Olen jo ohjeistanut omaatuntoani olemaan hiljaa sitten kun vauva tulee taloon ja alan miettimään, että nyt en ehdi nauttia vauva-ajasta hänen kohdallaan samalla tavalla kuin esikoisen kanssa. Se ei kuitenkaan mitenkään olisi mahdollista. Huomiota täytyy nyt jakaa sekä taaperon että vauvan uusien taitojen ja suloisuuden ihailemiseen.
 
Luulin, että minussa on jotakin vikaa kun ajattelen samalla tavoin kuin te kaikki muut. Halu on suuri saada toinen vauva (esikoinen 1-v), mutta samalla kuitenkin pelkään / ajattelen, etten halua saattaa häntä ns. toisarvoiseen tilaan kun äiti haluaa uuden vauvan. Aivan kuin toinen vauva olisi rangaistus esikoistani kohtaan...?!? Tiedän, että on hullua ajatella näin, mutta en voi olla ajattelemattakaan.... Mitä kaikkea sitä ihmismieli keksiikään!!!
 
Ihan kuin ois ite kirjoittanut aloituksen... =) Mä aina kuvittelinkin tekeväni vaan yhden lapsen, jota sitten saisin pitää kun kukkaa kämmenellä... Idea toisesta tuli isännältä, kuin salama kirkkaalta taivaalta - en "uskaltanut" olla tarttumatta tilaisuuteen ja tässä sitä nyt sitten ollaan, rv37+5 menossa. Koko raskauden olen enemmän tai vähemmän pelännyt, surrut, murehtinut, välillä ehkä jopa katunutkin. Silti TIEDÄN, että tää on hyvä juttu ja kohta mulla on KAKS ihanuutta halittavana ja pusuteltavana! :heart: Tuo esikoinen on vaan niiiiiiin hirmu tärkeä, ett pelottaa sen puolesta tällänen elämän muutos. Onneks hällä ikää vasta 1v4kk eli tosiaan ei tule koskaan muistamaan aikaa "ennen vauvaa" - toivon, ett saisin aikaiseksi hänelle oikein ihanan pikkusisaruksen ja lasten välille rakastavan suhteen - itse olen ainokainen ja aina kadehtinut tuota sisarusten maagista yhteyttä...

Olen pelännyt, että miten sitä sitten osaa JAKAA rakkautensa molemmille lapsille - ja kuullut monelta useamman lapsen äidiltä lohduttavat sanat " ei sitä rakkautta tarvi jakaa, se moninkertaistuu!" :heart: :heart: :heart:

Onnellista raskaus/vauva-aikaa teille kaikille, ja JAKSAMISTA! :hug:
 
Mieki ootin sitä, että rakkaus moninkertaistuu...no moninkertaistuihan se, mutta vasta kuopuksen ollessa puolivuotias...siihen asti kesti meikäläisellä kahden lapsen kanssa eloon tottuminen... =)

Ikäero 1v5kk meän veitikoilla!
voimia!!! :hug: =)
 
No en minäkään tätä masuvauvaa niin paljon ehdi ajatella kuin kakkosta ajattelin odottaessani. meillä esikoinen ja kakkosen välissä on 12 v ja näiden nuorempien väliksi tulee noin 1 v 10 kk.

Taapero ottaa oman aikansa ja on kaikessa suloiseuudessan ja touhukkuudessaan aivan mielettömän ihana. Nautin nyt siitä että saan antaa aikaa hänelle.

En ole aiemminkaan ollut äiti jolla on hillittömän suuret rakkauden tunteet odottamaansa tai juuri syntynyttä vauvaansa kohtaan, minä olen pikemminkin ollut varovaisen utelia tutustumaan uuteen tulokkaaseen. En myöskään rakasta vauva-aikaa, taapero on mukavampi.

Että en ole kovin huolissani. Vauva on kuitenkin toivottu, erittäin toivottu. Kyllä se sittä järjestyy =)
 
Heippa kanssasisaret!

Ihana kuulla, että on muillakin ollut samantapaisia mietteitä.
Meille toinen tulossa ja ikäeroa tulee 1v5kk. Tämä toinen raskaus alkoi heti ensi kerrasta kun taas esikoisessa meni aikaa enempi.
Olin jotenkin valmistautunut että raskaus alkaa "sitten joskus".

En ollut ihan ns.onnesta soikeena mitä olin esikoisesta aluksi mutta nyt olen alkanut nauttia/toivoa, että saa vauvantuoksuisen nyytin syliinsä.
Kovasti olen miettinyt että miten jaksaa kahden pienen kanssa kotona. Mies on viikot reissussa ja mummot/kummit asuvat 300 kilsan päässä ja ystäviä ei ole, uudessa kaupungissa kun asutaan.

Samoin ärsyttää, kun mies ei tunnu tajuavan, että meidän koti tarvitsee hieman muutosta uutta tulokasta varten (säilytystilaa on hommattava jostain ja muutamia turvallisuus juttuja tehtävä).
:headwall:

Tsemppiä kakille odottajille!
 
Täälläkin yksi taaperon odottava äiti :wave:

Meidän neiti on nyt tasan 1v1kk ja kakkosta odotellaan viikolla 24.
Alkuraskaus meni todella ihan ohi, alkoi ensi yrittämällä ja oli jotenkin niin "miten tää voi olla mahdollista" olo, ettei hirveesti liikuttanut. Pikkuhiljaa massun kasvaessa ja potkujen voimistuessa tästä masuvauvasta on alkanu tulla yhä todellisempi, tosin ei sitä voi oikeen käsittää että meille tulee taas vauva.

Minä olen pitänyt sitä ihan normaalina, että en ehdi/ole edes niin kiinnostunut rekisteröimään joka ikistä potkua tai viikkojen etenemistä.Onhan tämä raskaana oleminen jo tuttua, vieläpä niin tuoreessa muistissa ;) Tosin olen kyllä siitä kantanut huonoa omaatuntoa, pitänyt itseäni huonona äitinä, kun en samalla tavalla hössötä kuin esikkoa odottaessa. Mutta sitten olen kääntänyt sen niin, että annan nyt kaiken huomion esikolle, kun se on vielä mahdollista.
Ja sitä minäkin mietin, että voiko sitä toista rakastaa yhtä paljon kuin tuota esikoista, tai että entä jos rakastunkin siihen kakkoseen niin ettei esikolle enää riitä... :ashamed: Voi kääk, kaikkee sitä oikeesti pähkäilee..

Odotan kyllä ihan hirveesti vauvan syntymää, onneksi sitä työn ja väsymyksen määrää, mitä kahden pienen kanssa tulee olemaan, ei vielä tiedä :p Voimia jokaiselle odotukseen ja taaperoiden perässä pysymiseen!!
 
Meidän neiti on 1v9kk ja hänellä on myös isoveli 3v4kk. Nyt rv 24.
Pidän tätä neitiä aivan vauvana vielä... Ei enää syö tuttia ja on päiväkuiva, puhuukin tosi hyvin, mutta on silti meidän pieni vauveli. :)

Raskauteen oli aluksi vaikea tottua kun olin jo valmistautunut siihen, ettei meille tule enää kolmatta lasta. Kun liikket alkoi tuntumaan niin sit kyllä heti ihastuin tähän uuteen tulokkaaseen. Rakastua en voi ennen kun näen tämän yksilön ja tutustun siihen. En osaa rakastaa sellaista, jota en tunne... :ashamed:

Nyt on kyllä mennyt raskaus vähän alamäkeen. supistelujen takia olen ollut sairaalassa ja imuroinnista alkaen kaikki on kielletty. En saa edes nuorimmaista kantaa sylissä. On vähän ilkeää kun neiti haluu unien jälkeen syliin... Pitää silloin vaan istua paikoillaan. Supistusten esto lääkkeitä syön päivittäin. Nyt vaan kokoajan toivon, että vauva pysyisi edes helmikuuhun asti sisällä (La 10.3.06) ja kieltämättä on lapset jäänyt hieman vähälle huomiolle...

Lapset puhuu tulevasta vauvasta päivittäin ja haluaa kokeilla kuinka poitsu potkii masussa (lapsille en ole sanonut, että tulokas on poika). Ihanaa kun hekin odottavat sitä.

Onnea kaikille odottajille ja jaksamisia!
 
Meidän story menee niin et melkein kahdeksan vuotta yritettiin vauvaa ja kun sitä ei tullu ja biologinen kello kävi jo melkein punasta, mentiin lääkärin juttusille.
Siinä meni sit pitkälle toista vuotta kaikenlaisissa jutuissa ennekun olin onnelisesti raskaana, keinohedelmöitettynä "omista aluista".
Vauva-aika ei meillä ollu mitään unelmaa, päinvastoin ja vieläkin elämä vähän takkuaa, vaikka "vauva" on jo vuos ja kaks kk. Mies halus kokoajan sisarusta pienelle ja mä yritin tolkuttaa että ei me jakseta edes yhden kanssa saati sitten kahden, kun apujoukkoja ei ole. Mulla oli hirvee paine kun taistelin oman jaksamisen kanssa ja sen kanssa että pitäis olla sisarus, ettei jää yksin maailmaan ...
Vauvantekoo ei juuri jaksettu harrastaa, kun oltiin (tai olin) niin univelkainen, paits sit kerran ... Rupesin ihmettelemään kun menkkoja ei tullu, eikä seuraaviakaan ja ajattelin tilata gynelle ajan. Sit tuli mieleen et sehän kysyy, että voisitko olla raskaana. No en tietenkä voi olla, mut hain apteekista halvan testin ja kaks viivaa tuli. Meni vielä viikko ennekun sanoin miehelleni että mitäs jos oonkin raskaana? "Et sä voi olla .." oli ihan realistinen vastaus. hain toisen testin ja taas tuli kaks viivaa. Mä oon sekä onnellinen että peloissani.
Raskausviikkoja on nyt 14, eli aika alkumetreillä vielä. En vielä oikein osaa ajatella että mun sisällä on vauva, vaikka sen ultrassa näinkin. Aika menee esikon kanssa. Pelottaa, mutta toisaalta, onhan meillä jo yks "harjotuskappale", ei kai kaikki voi uudestaan olla yhtä vaikeeta, niin ainakin toivon.
Kai se on ihan luonnollista että sitä ekaa hössötetään heti kun laineet laantuu vesisängystä ja sit ne muut lapset tulee ajallaan jos on tullakseen. Mutta kaikista ajatuksista huolimatta onnellista odotusta kaikille! Pakko uskoo että asioilla on tapana järjestyä, niinkun sanotaan. :flower: :flower:
 
Tuli melkein itku silmään, kun luin näitä juttuja. Kun harvoin kukaan myöntää noita tunteita. Mua itketti jopa esikoisen nähden, kun kuopus syntyi. Tuntui pahalta hänen takiaan. Ehkä se oli jotain baby bluesia?

Kumpaakaan lasta en ole rakastanut odotusaikana. En kovin tarkkaan ehtinyt tarkkailla liikkeitä tai muuta, esikoisen aikana työstressi, kuopuksen aikana esikoisen hoito vei voimat.

Vasta kun näin lapseni niin suojeluvaisto ja rakkaus ja ihailu häntä kohtaan syntyi. Kummassakin tapauksessa kiintyminen oli yhtä helppoa, vaikka esikoisen kanssa se oli yksinkertaisempaa, pelkkää iloa ja onnea, kun taas kuopuksen kanssa siihen sisältyi muita tunteita, eli pelkoa siitä, että esikoinen jää vähemmälle nyt tai tuntee itsensä huonommaksi, tai että en pysty antamaan kuopukselle samaa kuin esikoiselle, sekä myös surua siitä, että jostain on luovuttu, (vaikka jotain tietysti saatu tilalle), meidän oli luovuttava yksilapsisen perheen elämästä.

 
Täällä kanssa odotellaan kakkosta :) Ikäeroa tulee 1v8kk.

Varmasti jokaiselle ihan luonnollista käydä läpi tälläsiä asioita. Kuitenkin vaikka tuntuu että ei vielä rakastaisikaan sitä vauvaa masussa ollessa ja muutenkin pelottaa tuleva, niin yleensä se äidinrakkaus vaan lisääntyy sitten ajan myötä. Alkuun voi olla kiirettä ja hankalaa, mutta sekin helpottaa ajan myötä, pian sitten pikkuiset jo leikkivätkin keskenään.

Itse en ollut juurikaan ajatellut edes rakastanko tätä uutta masu asukkia, se vaan on tullut niin itsestäänselvänä asiana etten ole juuri sitä jäänyt pohtimaan. Muutenkin tälläinen peruspositiivinen niin ei heti tule mietittyä asioiden nurjia puolia.

Itseäni ei juurikaan pelota että esikko joutuisi jotenkin kasvamaan isoksi kerralla, tuntuu jo nytkin niin isolta pojalta. Ja tiedän että vaikka vauva tuleekin niin aina saan vietettyä esikonkin kanssa yhteisiä vauvotteluhetkiä. Varmasti ystävistä ja sukulaisista jokainen on meillä ainakin valmis vauvaa hoitamaan välillä :)

Meillä tuo esikko ollut sen verran kuitenkin helppo lapsi vauva ajan niin uskon tähän parhaimpaan vaihtoehtoon että tuleva asukkikin on tyytyväinen vaaveli.

Asioilla on kuitenkin tapana järjestyä ja varmasti löytyy aina joku joka ajattelee samalla tavalla!

Miilille terkkuja, ollaan silloin joskus käyty kahvilla kun tuo teidän herrakin oli vielä sellainen pikkanen :)
 
Kiitos harmaalehmu kauniista sanoista, itku tuli silmään.
Ja Piutsuli; kiva kuulla susta pitkästä aikaa!!! Sua ei oo palstallakaan näkyny ja oon monesti ajatellu että mitähän teille kuuluu. Meillä tosiaan oli se vauva-aika aika hulabaloota, niin ne tapaamiset sit jäi.
Yritetäänkö uudestaan sit kun vaavit on syntyny? Ois kiva nähdä.
Onnellista odotusta :hug: .
 

Yhteistyössä