Satakoon vaikka lokaa niskaan, mutta en viihdy kotona. Olen äiti.

["vakkari harmaana"]

Mä tossa äsken automatkalla pohdin tätä mun aloitustani toden teolla, teidän kommentteja ja omaa asennettani.
Tajusin sen, että kun lumi ja kylmät ilmat tuli, niin mulle iski tämä asennevamma todenteolla.

Tajusin, että ulkoilut, liikkumiset yms. sellaiset asiat, jotka ovat olleet elämässä läsnä ovat radikaalisti vähentyneet.
Niin ja mä tajusin sen, että mä olen itse se joka ei suostu lähtemään tekemään sitä tai tätä ulos, koska mulla on asennevamma talvea kohtaan. Mä en kertakaikkiaan viihdy tuolla ulkona talvella. Kesällä taas asutaan ulkona melkein.

Olen erittäin positiivisesti yllättynyt näistä vastauksistanne. Kiitos niistä!
En saanut lokaa niskaan vaan päinvastoin rakentavia, rohkaisevia ja ajattelevia kommentteja.
Kyllä käy sellainen raksutus päässä, että oksat pois =)

 

[Päivien kimallus]

Ei minun lapset kyllä aina mitään ihania ole. Tänäänkin, kun olin ensin puhkunut ja puhallellut sataan kertaan esikoisen pukemisten takia, ja kun olin setvinyt riitoja ulkona, ja kun olin riisunut huutavan kuopuksen, ja olin laittamassa ruokaa lautasille, ja kun olohuoneesta kuului itkua, kiljumista ja "äiti, ***** läpsii".

Niin kyllä piti laittaa silmät kiinni ja purra hammasta. Kiroilin mielessäni että voi vitun kakarat OLKAA NYT JO VITTU HILJAA!

Enkä suostu ajatuksiani edes häpeämään. Suututti niiiiiin paljon.

Sitten kyllä helpotti, kun saatiin kaikki syötyä ja latoin myös esikoisen päikkäreille. Nyt olen tässä koneella tekemässä sitä sun tätä, juon kahvia ja olen vain. Jo helpottaa. Mutta tunnista tuon tunteen, että stressaa tulevaa niin ettei illalla saa nukutuksi/ei uskalla käydä nukkumaan koska sitten on taas huominen. Siihen auttoi sekä asenteenmuutos, että pieni elämänmuutos. Helppoa ei kyllä ollut.

Ihana huomata että muillakin on tuollaisia fiiliksiä joskus. Mä voin tunnustaa, että olen aika ajoin ihan lopussa yhdenkin vilkkaan lapsen kanssa. Tulee vaan se tunne, että eikö tuo lapsi nyt helvetti soikoon voisi viihtyä vaikka duplojensa kanssa 10 minuuttia, että itse saisi hetken hengähtää.

Kun on aamusta asti leikkinyt hippaa ja piilosta, kuunnellut huutavia piipaa-autoja, syönyt oman aamupalansa seisaallaan lapsen roikkuessa lahkeessa, asioinut vessassa lapsen "seurassa", pukenut lapselle ja itselleen kymmenen kerrosta vaatetta (tähän yleensä liittyy aina lapsen rimpuilua ja/tai raivarit) ja ulkoillut 1,5 - 2 tuntia ja mahdollisesti setvinyt taaperoiden välisiä nujakoita puistossa ja raahannut vastaan hangoittelevan lapsen takaisin kotiin lounaalle ja riisunut rimpuilevan ja kirkuvan lapsen niin kyllä mulla vaan alkaa pinna olla kireällä. Tätähän en toki voi oikeassa elämässä kenellekään sanoa, ja tuskin voin sanoa sitä täälläkään, koska palstan mukaan yhden lapsen kanssa ei voi väsyä eikä menettää hermojaan.

Muistan kun kerrankin sain "huijattua" lapsen johonkin puuhaan niin että voin itse valmistaa keittiössä päivällistä (olin ihan fiiliksissä) niin hetken päästä lapsi teki kakat. No, käytiin pesulla ja ihmeen kaupalla sain lapsen vielä toisenkin kerran uppoutumaan omiin leikkeihinsä ja jatkoin ruuanlaittoa. Pari minuttia ja taas kakat. Pesulle. Ja sen jälkeen lapsi ei enää malttanutkaan olla omissa oloissaan ja loppuaika keittiössä oli sitä tyypillistä kaaosta. Lapsi kurkottelee tasoilta tavaroita, ränkkää hellan ja tiskarin nappuloita, availee laatikoita, kärttää naposteltavaa, vaatii huomiota, roikkuu lahkeessa tai "ampuu" leluautojaan keittiön lattiaa pitkin niin että saan tosissani hyppiä ja väistellä samalla kun yritän tehdä ruokaa ja laittaa tiskaria. Tiedän, ihan normaalia lapsiperheen elämää mutta joinakin päivinä se vaan on niin rasittavaa.

 

["vakkari harmaana"]

Päivien kimallus:
Kiteytit just mun fiilikset.

 

[rockyroad]

Päivien kimallus, minkä ikäinen sun lapsi on? Mulla oli tuollainen tuo meidän keskimmäinen mukula ja sen laitoin silloin tällöin matkikseen meuhkaamaan, että sain tehtyä ruokaa tai istuttua rauhassa pöntöllä. Poika oli silloin siis n. puoltoista vuotias. Matkis toimi siis leikkikehänä välillä, se oli kasattuna olkkarissa muutaman kuukauden, kunnes jätkä kasvoi vähän ja meno rauhoittui.

 

[Päivien kimallus]

Päivien kimallus, minkä ikäinen sun lapsi on? Mulla oli tuollainen tuo meidän keskimmäinen mukula ja sen laitoin silloin tällöin matkikseen meuhkaamaan, että sain tehtyä ruokaa tai istuttua rauhassa pöntöllä. Poika oli silloin siis n. puoltoista vuotias. Matkis toimi siis leikkikehänä välillä, se oli kasattuna olkkarissa muutaman kuukauden, kunnes jätkä kasvoi vähän ja meno rauhoittui.

Lapsi on jo 2v 5 kk. Käytän kyllä hänen pinnasänkyään välillä lapsenvahtina; lapsi on itse riemuissaan kun pääsee sänkyyn ja minä kippaan perään kuutiometrin verran pehmoleluja. Joskus lapsi viihtyy jopa 20 minuttia pehmolelujensa kanssa, mutta ei kovinkaan usein.

Tuo ruuanlaitto-esimerkkini tapahtui viime syksynä, mutta aika samanlaista se on edelleen. Nyt jo huvittaakin se tilanne, kun kerrankin tosiaan sain lapsen aloilleen ja pääsin itse rauhassa ruuanlaittoon, niin sitten tietysti alkoi se kakkaralli

 

[Päivien kimallus]

[QUOTE="vakkari harmaana";27946550]Päivien kimallus:
Kiteytit just mun fiilikset.[/QUOTE]

Kiva (tai "kiva") kuulla, että joku tajuaa.

 

["Miira"]

Mä en ymmärrä että ihmiset on onnettomia päivästä toiseen.

Pysähdy hetkeksi: Mikä on se asia mikä tekisi sinut onnelliseksi? Mikä on se ensimmäinen ajatus mikä tulee mieleen?

Sen jälkeen: Onko se realistinen? Onko se mahdollista toteuttaa?

Muistakaa että meillä on vain yksi elämä ja sekin rajallinen.

 

["vakkari harmaana"]

[QUOTE="Miira";27948163]Mä en ymmärrä että ihmiset on onnettomia päivästä toiseen.

Pysähdy hetkeksi: Mikä on se asia mikä tekisi sinut onnelliseksi? Mikä on se ensimmäinen ajatus mikä tulee mieleen?

Sen jälkeen: Onko se realistinen? Onko se mahdollista toteuttaa?

Muistakaa että meillä on vain yksi elämä ja sekin rajallinen.[/QUOTE]

Joskus tilanne ajautuu umpikujaan.
Niin, tämä oli se purkauskeinoni ja avunhankintakanavani tälle asialle.
En tietenkään halua olla onneton, ei en missään nimessä.

Joskus kun itsekseen vatvoo ja miettii, niin ajatukset pyörivät ympyrää eikä saa mistään ajatuksesta kunnolla kiinni.
Nyt olen viisaampi ja saanut uutta ajateltavaa, uudella tavalla.

Entinen optimisti on nykyinen pessimisti. Tie takaisin realiteetin kautta optimistisuuteen alkaa.

Ja by the way. Menen ensi viikolla kilpirauhaskokeisiin. Meillä on suvussa ko. tautia ja mulla on ihan klassiset oireet, masennusta, väsymystä, unettomuutta, tiheää sykettä, ummetusta jne.
Vitsit, jos tää onkin siitä kiinni! Mä en olekaan mikään pahis!