Suhde alussa - mitä teen?

[ainomaija]

Hei!

Ajattelin kirjoittaa mieltäni vaivaavasta asiasta. Eli pari vuotta avoliitossa, mikä loppui kesällä asumuseroon. Tapailimme miehen kanssa sen jälkeen ja yritimme korjata suhdetta, mutta syyskuun lopussa oli pakko lopettaa. Olin tosi surullinen kun suhde loppui, vaikka tajusin, että olin voinut pahoin jo pitkään. Tuohon mieheen ja suhteeseemme liittyi paljon pahaa mieltä. Mies oli tunnekylmä (kohteli minua samoin kuin alkoholisoitunut isänsä kohteli äitiä, joskaan ei juonut), sitoutumiskammoinen ja ylimielinen. Hän vähätteli minua ja oli negatiivinen. Kävin suhteemme aikana ja sen jälkeen terapiassa vain tajutakseni, että mies kohteli minua kuin oma isäni: mikään ei riittänyt, koskaan en ollut tarpeeksi hyvä omana itsenäni (miehellä itsellä taisi olla iso itsetunto-ongelma). Suoritin elämää hänen kanssaan, tein _kaikkeni_ jotta olisimme olleet onnellisia, eikä hän tehnyt yhtään mitään. Ei edes kotitöitä. En saanut muuta kuin etäistä halveksuntaa osakseni. Mitään emme tehneet yhdessä, tulevaisuutta emme suunnitelleet, mitään tunteita mies ei näyttänyt, minkäänlaista positiivista huomiota en ihan alkua lukuunottamatta saanut. Itsetunto oli kesällä ihan maassa, oli eksyksissä itseni kanssa ja jotenkin minusta oli kaikki hyvä ja positiivinen kadoksissa.

Olen aiemmin ollut tosi iloinen ja tykännyt kohtuumäärin bilettääkin. Joulukuun alussa tajusin, että haluan olla taas oma itseni enkä enää jaksanut mökkiytyä. Haluan pitää välillä hauskaa ja elää vapaammin. Halusin päästä eroon aiemman suhteen suorittamisesta. Ajattelin, että nyt aion olla oma itseni - ja koska se ei ollut kelvannut rakastamalleni miehelle, niin aion pysyä yksin loppuelämäni. Muutenkin taustalla on yksi toisen ihmisen juomiseen kaatunut suhde ja toinen suhde, missä mies oli sairaalloisen mustasukkainen. Halusin kipeästi omaa lasta edellisessä suhteessa, mutta nyt hautasin asian. Ehkä minun siis oli määrä elää yksin (vrt. pieleenmenneet suhteet) ja tehdä elämästä hyvää omin voimin.

Niinpä olin ihan oma mahdoton itseni ja kuinka ollakaan - tapasin saman iltana mukavan miehen, ystäväni miehen hyvän kaverin. Oltiin samoissa pikkujouluissa, missä minä biletin ihan olantakaa ja hän otti huomattavasti rauhallisemmin. Ensi tapaamisesta alkaen hän tuntui turvalliselta ja fiksulta. Hän oli ihastunut minuun lähes ensi näkemältä muttei tehnyt mitään pokatakseen tms. Jutteli vain mukavia kanssani ja katsoi hieman perääni (olin aika tuhdissa humalassa...). Koin ensitapaamisella, että hän oli nimenomaan fiksu ja turvallinen, mutta koska hän ei yrittänyt mitään, en uskonut hänen olleen kiinnostuneen. Eikä minulla ollut aikomusta sitoutua kehenkään.

Mies järjesti kuitenkin ennen joulu uuden tapaamisen pienemmällä porukalla, minne minä ystäväni ja hänen miehensäkin tulimme (hän halusi tavata minut uudelleen ja keksi tehdä näin), ja illan lopuksi hän tarjoutui ajamaan minut kotiovelle. Ja siitä se lähti. Juttelimme autossa useamman tunnin tosi syvällisiä. Hän on minua hieman vanhempi (41v., minä olen 34) ja aikuinen jotenkin hyvällä tavalla. Ei tylsä, mutta vastuullinen ja täysin oma itsensä. Hän toivoisi yli kaiken lapsia (kuten minä), hyvää arkea, kannustavaa parisuhdetta, hellyyttä ja onnellista yhdessäoloa. Olemme samaa mieltä oikeastaan kaikesta: tykkäämme liikunnasta, luonnossa liikkuminen on tärkeää, ystävät (yhteiset ja omat) ovat arvokkaita jne. Lisäksi hän käyttäytyy _täysin_ päinvastoin kuin edellinen mieheni. Hän tekee eväät kun lähdemme treffeille, kannustaa ja tukee minua, järjestää yhteisiä menoja, kertoo avoimesti tykkäävänsä minusta ja on todella hauska - pystyy mm. nauramaan itsellensä, mikä exälleni oli ihan mahdotonta. Hän on hauskannäköinen ja sporttinen. Lisäksi tämä mies haluaa nimenomaan antaa minulle tilaa ja aikaa, hän ei halua vielä seksiä, vaan oppia tuntemaan minut ihmisenä ja tukea minua. Ja hän haluaa, että kuuntelen tunteitani ja että etenemme minulle spivaa vauhtia (hän itse olisi valmis paljon enempäänkin). Hän haluaa odottaa, että olen valmis. Nauramme samoille asioille, arvomaailmat kohtaavat.

No, miksi sitten kirjoitan tänne... Minä vain en tiedä mitä tehdä! Olen ihan sekaisin tunteiden suhteen ja pelkään loukkaavani häntä. Hän on hellä ja huomaavainen, mutta huomaan olleeni ihan tajuttoman rakastunut exääni, joka oli kylmä ja etäinen (vrt. vaikea isäsuhteeni). Koen itseni epävarmaksi kun toinen on niin avoimen ymmärtäväinen. Hän antaa tilaa, joten en ole tukehtua. Hän on aikuinen, hyväksyy minut juuri tällaisena ja vain odottaa, että saisi oppia minusta lisää. Koen, että riitän juuri tällaisena.

Olemme nyt tapailleet aika tiiviisti joulukuusta lähtien. En vaan osaa päättää mitään, minua ahdistaa kun en osaa sanoa miehelle, mitä haluan. En uskalla - mitä jos olenkin väärässä enkä voikaan rakastaa häntä? Miltä tässä vaiheessa pitäisi tuntua? Miten pitäisi edetä? Pelkään, etten saa tätä asiaa selvitettyä päässäni...

Mitä tässä tilanteessa pitäisi tehdä? Miksi olen niin päättämätön?

 

[Näin täällä taas]

Ei kun eteenpäin vaan, jos tuollainen on kohdalla. Ethän vaan meinaa toistaa elämässä usein pätevää oppia "Mieluummin tuttu kurjuus kuin outo hyvinmeneminen"? Ihmisellä on taipumus toistaa samoja, yleensä jostain syystä vielä elämän kurjaksi tekeviä asioita, sitä kutsuttaneen tunnelukoksi (aiheesta on kirjoitettu aika hyviä ja oivaltavia kirjojakin) ja pilata elämänsä. Usko itseesi, älä siihen, että elämäsi muka kuuluisi mennä aina vaan huonosti ja että muka olisit huono. Älä menetä tuollaista aarretta turhan päiten peloillasi!

 

[go for it girl]

Älä analysoi liikaa. Anna sydämesi viedä! Kuulostaa hyvältä mieheltä.

 

[Leena]

Onnea mahdottomasti ja ole rohkea! Olet oikeassa ettei kukaan muu kuin sinä itse voi vaikuttaa asioihin, on niin ihanaa kun löysit tuollaisen miehen...huonojen kokemusten ja huontapaisten miesten jälkeen osaat häntä varmaan arvostaakin.Kerro ihmeessä tunteistasi ja peloistasi hänelle, yhdessä voitte sitten sopia jatkosta.=)

 

[,Pilkku,]

Tuore ihastuksesi kuulostaa herkulliselta! Toisaalta, koska hän on vasta asumuserossa, hänen vanha suhteensa on vielä olemassa, hän ei ole saattanut sitä vielä päätökseen ja pisteeseen. Olen sitä mieltä, että hän lähti vähän liian varhain etsimään uutta rakkautta.Toivottavasti et ole hänelle vain laastarisuhde?

Ole onnellinen, mutta ole myös varovainen. Älkää missään nimessä alkako vielä sunnitella mitään vakavampaa tulevaisuutta. Odota ainakin ensi jouluun, odota, että miehen ero on täysin selvä. Sitä ennen, älkää tehkö suuria päätöksiä, muuttako yhteen tms. Nauttikaan vaan seurustelusta ilman lupauksia.

Toivotan teille onnea!

 

[,Pilkku;]

^anteeksi, vastasin vahingossa väärään kirjoitukseen.

Vastaan yt oikeasti aloittajalle: Nauti ja ole tyytyväinen, hätistä pessimismi pois. Kyllä se siitä!

 

[ainomaija]

Siis haluaisin lisätä, että uusi ihastus ei ole asumuserossa. Minä olin asumuserossa ennen varsinaista eroani, hän on ihan vapaalla...

 

[ainomaija]

Kiitos vastauksistanne! Olemme miehen kanssa sopineet olevamme rehellisiä ja kertovamme toisillemme asiat niinkuin ne ovat. Hänestä tärkeintä on kommunikaatio, se, että puhumme asiat halki ja että yritämme ymmärtää toisiamme. Ja Kommunikaatio pelaakin todella hyvin, koska molemmat pyrimme kertomaan ajatuksistamme ja tunteistamme mahdollisimman avoimesti. Tuntuu hyvältä, kun toiselle voi olla rehellinen - ja silti tulla hyväksytyksi.

Yritän olla ajattelematta liikaa... Järki sanoo, että mies on todellinen aarre, tunteet taas ovat johtaneet minut mitä kauheimpiin kokemuksiin...

 

[fiskass]

Kerroit, että tuo ex-miehesi oli ihan kuin oma isäsi. Lapsuuden kokemuksia ei kannata vähätellä. Jos olet kokenut, että olet jäänyt vaille isän rakkautta, niin nainen saattaa huomaamattaan yrittää paikata niitä lapsuuden kokemuksia. Sen vuoksi tuttu ja turvallinen kiehtoo, vaikkei se olisikaan itselle hyväksi. Saman kaavan mukaan esim. lyömistä kokenut lapsi ajautuu aikuisena kerta toisensa jälkeen suhteisiin, jossa mies lyö häntä. Samoin alkoholistivanhempien lapsi huomaa itsekin löytävänsä aina vain niitä juopporetkuja.

Ehkä sinun olisi korkea aika pistää piste suhteelle eksääsi. Haet jollakin kierolla tavalla hänestä sellaista mahdotonta suhdetta, joka ei koskaan onnistu. Nyt kun ensimmäistä kertaa elämässäsi sinulla olisi käsillä uusi suhde, joka saattaisi toimia terveellä tavalla ja jossa sinä et ole pelkkä hoitaja ja paikkailija. Voi olla, että et osaa ottaa vastaan rakkautta, hoivaa ja hyväksyntää ja siksi epäröit ryhtyä suhteeseen. On myös mahdollista, että jos suhde eksään on ollut eka rakkaussuhde, niin vaalit hänen muistoaan ja vertaat tulevia kumppaneita aina häneen.

On mahdollista, että suhde tähän mieheen on pelkkä laastarisuhde. Voi olla, että suhde on ihan hyvä, mutta pistät välit poikki myöhemmin ihan vain siksi, että et ole ehtinyt käsittelemään edellisestä suhteesta aiheutuneita ongelmia. Sen vuoksi ehdottaisin, että tapailet tätä uutta miestä harvakseltaan ja annat suhteen kehittyä sinun omilla ehdoillasi. Jos hän on ollut pitkään sinkkuna, niin varmasti hänellä on jo kova halu rakastua ja perustaa perhettä, mutta suhteen pitäisi edetä sinun haluamallasi tahdilla.

Jos mahdollista, niin olisi hirmu hyvä, jos voisit selkiyttää tunteitasi juttelemalla jonkun kanssa tai vaikka kirjoittamalla tuntemuksiasi paperille. Tietoinen asioiden käsittely auttaa työstämään asioita eikä jämähdä niihin samoihin tuntemuksiin.

Jos mies tuntuu potentiaaliselta kumppanilta sinulle, niin voithan sinä heittäytyä suhteeseen. Ei heti tarvitse olla muuttamassa yhteen tai tekemässä lapsia. Valinnan ei tarvitse tapahtua nyt. Hän vaikuttaa kuitenkin sellaiselta, jonka kanssa eläisit onnellista elämää ja joka olisi hyvä isä lapsillenne, joten kannattaisi antaa hänelle mahdollisuus, jotta näkisit, mitä välillänne on.

P.S. Mielestäni ex-miehesi kuulostaa aivan kammottavalta tyypiltä. Haluaisitko oikeasti esimerkiksi perustaa perheen ja loppuikäsi siivota hänen (tai hänen kaltaisen miehen) jälkiä kuin kotiorja, jota mies ei tippaakaan arvosta. Parisuhdetta pitää kummankin haluta ja kummankin pitäisi olla valmis yrittämään, että se toimii.

 

[........]

Puhu miehelle!! Kerro tunteistasi, peloistasi ja ehkä jossain määrin voisi olla hyvä myös mainita menneisyyden asioista, koska ne edelleen painavat mieltäsi (mutta älä mene liiaksi yksityiskohtiin).

 

[ainomaija]

Tuossa tuli todella hyviä pointteja. Olen jotenkin alkanut ymmärtää, että suuret rakastumisentunteeni liittyvät aina haluun korjata lapsuudessa pieleen mennyt isäsuhde. Yritän aikuisena epätoivoisesti fiksata tilanteen, missä ei ole järjellä ajateltuna mitään toivoa.

Mies on hyvin tietoinen siitä, etten ole ehtinyt käsitellä tunteitani suhteessa edelliseen parisuhteeseen ihan täysin läpi. Hän sanoo, että vaikka hän haluaisi olla kanssani jatkuvasti, niin harvemmin tapaaminen on hyvä tapa suojella hänen(kin) sydäntään. Eli niin kauan kun olen epävarma enkä uskalla hypätä suhteeseen, niin hänkin haluaa pitää pientä etäisyyttä ja odotella. Hän ei painosta minua vaan ymmärtää, oikeastaan tuntuu, että itse alitajunnassa yritän painostaa itseäni johonkin, mihin en vielä pysty.

Olen myös sitä mieltä, että tämä suhde tosiaan on _järjellä_ ajateltuna hyvällä pohjalla. Lisäksi minusta mies on varsin mukavan näköinen, nauramme paljon ja välillämme on positiivista energiaa. Suuteleminen ja kädestä pitäminen tuntuvat hyvältä.

Entinen mieheni oli todella kauhea tyyppi. Näin kaikki läheiset ystävänikin ovat uskaltautuneet sanomaan. Olin todellakin kotiorja ja alistettu, mutta taistelin ihan älyttömästi. Nyt kun kaikki hyvä tulisi pyytämättä, alan epäillä. Hassua on se, että olen ihan varma, että jos nykyinen mies olisi samanlainen kuin exä, niin juoksisin hänen perässään...

 

[ainomaija]

Ja vielä... Kyllä, minun täytyy puhua rehellisesti. Tiedän, että tämä mies kestää kuulla asioita ja että hänellä on paljon halua ymmärtää.

 

[minä kaadoin]

Ja vielä... Kyllä, minun täytyy puhua rehellisesti. Tiedän, että tämä mies kestää kuulla asioita ja että hänellä on paljon halua ymmärtää.

Rehellisyydessä ei ole mitään vikaa, mutta...
Älä kaada vanhoja huonoja suhteita uuden kumppanin niskaan. Sitä varten on terapeutteja.

 

[ainomaija]

Totta. Yritän kuitenkin tehdä sen niin, etten mene yksityiskohtiin (en pui vanhoja suhteita) vaan yritän avata tätä pelkoa "normaalia" ja "hyvää" kohtaan. Tajusin tätä ketjua lukiessani, että olen valinnut aina todella kauheita miehiä, joita sitten olen yrittänyt muuttaa ja "pelastaa". Kunnollisia miehiä on ollut tarjolla, mutta heitä olen vältellyt ja lopettanut suhteet lyhyeen vedoten omaan ahdistukseeni. Se onkin ollut totta, olen ollut ahdistunut - koska en "kestä" saada hyvää...

Kaikki juontaa isäsuhteeseeni (tätä on puitu terapiassa). Hänen kanssaan elämä oli kurjuutta ja nyt aikuisiässä yritän korjata sen... Voiko mielestänne päässä koskaan asiat muuttua niin, että ihan oikeasti voisi elää terveellisessä suhteessa, vaikka se tuntuisi "väärältä" ja vaikka suurin halu olisi mennä kohti epätervettä?

 

[Näin täällä taas]

Nyt tuli yksi niistä kirjoista mieleen, jotka tuota toistoa käsittelevät. Se oli Avaa tunnelukkosi, Jeffrey Youngin kirjoittama. Tosin vähän sellainen amerikkalaistyylinen kieleltään ja taulukointikirja, joten itse väsyin siihen kieleen ja rakenteeseen, mutta kyllä se asia sinällään oli ihan ok. Mutta muitakin olen joskus opiskelua varten lueksinut, en vaan saa päähäni nimiä. Selaa kirjaston hyllyä!

 

[sopikaa asioista]

siis ei tarvi kaataa vanhoja juttuja toisten niskaan ja puida niitä jatkuvasti, mutta onhan toisenkin kannalta ymmärtämisen vuoksi tosi tärkeää, että hän ne tietää.
Eli kerro rehellisesti, ja sano, että et halua kaataa näitä asioita niskaan ja pyydä, että toinen pyytää lopettamaan, jos liikaa puhut. Älä koteloi niitä sisääsi, sillä ne silti vaikuttaa tohon uuteenkin juttuun ja sun ajatuksiin. Joten rohkeesti puhumaan ja rohkeesti sanomaan, että puhutaan, mutta osataan myös lopettaa ajallaan.

Näin tuntuis musta parhaalta, olis rehellinen toiselle, ei salais, mut ei myöskään sit puhumattomuudella tekis ongelmaa, koska sun päässä ja käytöksessä on ne samat asiat silti. Silti voi toiesenkin voisi luottaa,että hänkin sanoo,milloin on juteltu tarpeeksi.

 

[ainomaija]

Juuri noin. Jos en puhu asioista, niin ne yleensä kasvavat ja ahdistun lopulta niin paljon, että lopetan suhteen siihen paikkaan. Edellisessä parisuhteessa ei puhuttu yrityksistäni huolimatta yhtään mitään, enkä koskaan halua enää sellaiseen suhteeseen. Ehkä luottamus ja tunteet kasvavat myös siten, että koen toisen pystyvän kuuntelemaan ja ymmärtämään. Vatvomista en jaksa, mutta haluan oikeasti aitoa kommunikaatiota - kuten mieskin.

 

[ainomaija - vielä]

Meilasin miehelle kesken työpäivän... Tuntui, että oli pakko kertoa miltä tuntuu.

Hän vastasi, että saan kaataa hänelle niin paljon asioistani kuin minusta tuntuu, siis siksi että niistä puhuminen voi auttaa minua eteenpäin ja koska hän on aika vahva tyyppi - kestää siis kyllä vaikka vanhat asiat eivät sinänsä ole lempiaihe.

Häntäkin pelottaa - se, että sydän särkyy, mutta hän uskoo pystyvänsä käsittelemään senkin asian. Hän kertoi uskovansa, että voidaan yhdessä saavuttaa jotain niin hyvää, että riski kuitenkin kannattaa ottaa...

 

[Marmelaati]

Meilasin miehelle kesken työpäivän... Tuntui, että oli pakko kertoa miltä tuntuu.

Hän vastasi, että saan kaataa hänelle niin paljon asioistani kuin minusta tuntuu, siis siksi että niistä puhuminen voi auttaa minua eteenpäin ja koska hän on aika vahva tyyppi - kestää siis kyllä vaikka vanhat asiat eivät sinänsä ole lempiaihe.

Häntäkin pelottaa - se, että sydän särkyy, mutta hän uskoo pystyvänsä käsittelemään senkin asian. Hän kertoi uskovansa, että voidaan yhdessä saavuttaa jotain niin hyvää, että riski kuitenkin kannattaa ottaa...

Ihan kuin minun tekstiäni, mitä olisin voinut kirjoittaa vuosi sitten. Alun ihastus, vanhoja tuskia mielessä kaivamassa, vahva mies jaksaa kuunnella vuodatuksiani ja ymmärtää, että tahdon selvittää päätäni. Kummallakin menneitä kolhuja.

Aikansa sitä kesti, mutta onnemme kaatui siihen, että miehen eksä hivuttautui takaisin hänen elämäänsä. Minä sain jäädä kyydistä. Hyvä alku, mutta kiville meni.

 

[vaan tutustua toiseen]

Mun on ihan parkko kommentoida tuota ainomaijan viimeistä lausetta, että riski kannattaa ottaa..

Riski. Ensinnäkin jos tuntuu siltä, että homma on riski, siinä on jotain jo alunperin pielessä. ei kukaan toiseen sitoutunut halua tehdä sitä riskillä, se tarkoittaa jo alunperin, että siinä on mukana _joku suuri uhka_. Ja toisen ihmisen kanssa suhteessa oleminen ei tarvitse eikä saisikaan olla minusta uhkaavaa, vaan lähinnä oikein miellyttävää.

Nimenomaan se omien tunteiden kuuntelu ja toiseen rauhassa tutustuminen on sitä, että ei mennä asioiden edelle, ei vaikka olis täysin ihastunut, sillä se luottamus ei ole siinä vielä kehittynyt, siksi se tuntuu uhalta tai riskiltä. Ei suhteessa riskiä tarvitse ottaa, kun antaa asioiden kypsyä ja oppii tuntemaan itseään ja toista ja yhdessäoloa. Se ei ole riski, jos molemminpuolinen luottamus ja arvostus on kasvanut ja sen jälkeen on valmis sitoutumaan. Se pikemminkin on elämän muiden riskien hallintaa, että on hyvä ihmissuhde, siis yhdessä päin niitä oikeita riskejä, eikä niin, että yhdessä napit vastakkain ja jo etukäteen arvotaan, että mitkä on voittomahdollisuudet.

Kyllä suhteeseen sitoutuessa saisi olla niin, että tietäisi haluavansa sitä täysin tai tietäisi luottavansa tulevaisuuteen. Jos joku riski alkaa tuntua liian isolta se on merkki siitä, ettei tunneta, ei luoteta, ei puhuta riittävästi. Silloinhan kaikki pelottaa, suhde tuntuu uhkaavalta, jos sillä ei vaan ole mitään pohjaa mihin kehittyä ja se on aikalailla eri asia kuin päätön ihastuminen.

Riskin ja luottamuksen tunne on myös itsestä kiinni. Sekin on tärkeä tunne, että itse tietää, että voi puhumalla ja selvittämällä järjestellä niitä asioita ja sitä, minkä kokee vaikeana tai riskaabelina. Ei ikäänkuin ole avuton, ja hirveet möröt kaapissa odottamassa, vaan tajuaa, että asioille voi aina tehdä jotakin ja selvittelee ne. Se riskin tunne häipyy, jos tietää, että voi itse vaikuttaa omalla käyttäytymisellä siihen suhteeseen, että itse tekee myös omalta osalta sitä suhdetta ja toinen omaltaan.

Ei niin, että passiivisena ajautuu suhteeseen ja pelkää joka mörköä ja mutkan takaista, vaan että tietää itse toisen kanssa voivansa hävittää ne möröt vaikka niitä tuliskin ja luottaa toiseenkin, että hänkin tekee oman osansa.
Mitä enempi on itse passiivinen suhteessa, sitä enemmän pelot tuntuvat uhkaavilta ja sen vähempi tuntee voivansa niille tehdä mitään.

Siksi kannattaa ihan rauhassa tutustua eikä syöksyä suhteeseen ja toisaalta olla aivan peloissaan, kun ei oikein tiedä, mitä on tekemässä oudon ihmisen kanssa.
Sellainen tosiluottamus, se, että voi jakaa ihan kaiken, ne kurjimmatkin ja surullisimmatkin asiat, se vaatii oikeasti paljon muutakin kuin älyttömän hullaantumisen ja se ei kehity tosta noin vain ja siksihän se tuntuukin riskiltä kun heti pitäisi saada kaikki eikä ajan kanssa. Se vaatii myös joustamista, arkeakin on vaan siedettävä ja siitäkin voi tehdä mukavan. On hirveästi pareja, jotka "rakastaa" toisiaan, mutta ei silti uskalla luottaa toisiinsa, tai puhua asioista.

 

[d-molli]

Romanttinen hömppä on kait aiheuttanut sen, että ihmiset kuvittelevat, että toiseen ihmiseen on rakastuttava "ensi silmäyksellä" tai sitten ei rakastuta ollenkaan. Todellisuudessa, ainakin omasta kokemuksestani, hitaasti eteneminen tuo paljon paremman lopputuloksen. Toki kiinnostus toiseen pitää olla olemassa, mutta vasta sitten kun tuntee toisen paremmin pystyy mielestäni rakastumaan. Tai muuten on rakastunut täysin vääriin asioihin (ulkonäkö, raha, asema...mikä lie). Itse tämän hitaamman tien kokeneena ja yli 20v. yhdessäolon jälkeen voin sanoa, että katsele ja tutustu rauhassa, lopputulos voi olla paljon parempi kuin kuvitteletkaan.

 

[Kompataan]

d-mollia. Ihan samat kokemukset minullakin.

Oma avioliittoni noudatti ihan samaa kaavaa kuin aloittajankin ja tämä nykyisen kumppanin kanssa on tullut hiljaa hyvää. Alku oli voimakkaampi ihastus mieheltä, minä takakenossa ja varovainen. Oudoksuin samoin sellaista, että minut huomioitiin ja toinen oli hienotunteinen ja kiltti, osasi niin kotityöt niin ns. miestenkin työt.

Ajan kanssa tässä suhteessa molemminpuolinen kunnioitus ja arvostus on kasvanut kaiken aikaa, on turvallista ja hyvä olla ihmisen kanssa, johon voi luottaa. Tällaisessa suhteessa molemmat antavat panoksensa yhteiseksi hyväksi. Arkipäivässä rakkaus on juuri sitä.

Huumaava rakkaus on aina irti arjesta ja sieltä tullaan yleensä ryminällä ja pettyineinä alas. Suhteen aikana on koko ajan pettymyksiä, selittelyä, tosiasioiden kieltämistä ja pinnan kiillottamista, koska totuutta ei ole kiva nähdä. Sen haluaa kieltää itseltään. Näin sinulla ap ja minullakin oli.

Nyt sinulla on ihmissuhde, joka kantaa, jos annat sen kantaa. Tässä suhteessa tapahtuu kuten meilläkin nykyiseni (20 v. jo) kanssa, rakastumisen sijaan voi puhua rakastamisesta myös arjessa ja vaikeuksien keskellä. Vapauta todellakin itsesi harhasta, että rakkaus on huumaavaa tunnetta. Edellinen suhteesi oli enemmänkin riippuvuussuhde, jota tuo huumaus piti koossa. Se liima vain ei kestä.

 

[^vaimoke]

Jos olet tottunut siihen, että sinun roolisi parisuhteessa on se, että pidät suhdetta kasassa ja olet se, joka tekee paljon työtä, niin silloin sinun voi olla vaikea ryhtyä ns. normaaliin suhteeseen, koska sinulla ei ole mitään aiempaa kokemusta rakkaasta miehestä.

Olen itse ns. kiltti tyttö ja minulla kesti todella monta vuotta oppia siihen, että myös minä olen oikeutettu saamaan jotakin hyvää. Isän alkoholismi vaikutti siihen, että äiti oli aina se, joka piti perheen kasassa. Minäkin opin sellaisen väärän ajattelumallin, että minun roolini on olla parisuhteessa äitihahmo, joka ei tarvitse mitään, vaan tekee kaiken kiltisti. Jos mies vaikkapa joskus tarjoutui hieromaan hartioita, niin vastasin samantien, että kiitos ei tarvitse. Sitten samantien mielessäni kirosin, että miksi en vastannut myöntävästi. Meni tosiaan vuosia ja taas vuosia ennen kuin vähitellen sallin itselleni sen, että minuakin voi hemmotella ja että osaan ottaa sellaisen vastaan. Nyt olen jo oppinut, että minäkin saan löhötä tekemättä mitään enkä tunne siitä syyllisyyttä. On tärkeää, että rakastaa itseään ja arvostaa minua itseään, sillä jos niin ei tee, asettaa herkästi sen kumppanin itsensä yläpuolelle. Kun ei olla tasa-arvoisia, niin siitä sitten kuitenkin kertyy vuosien myötä kaunaa, katkeruutta ja vihaa. Jos näitä asioita ei oikein jäsennä, niin lopulta on niin sotkussa omien tunteittensa kanssa, ettei osaa enää sanoa, mikä johtuu mistäkin. Jos todella opit ajattelemaan niin, että ansaitset rakkauden, niin silloin osaat antaa ja ottaa sitä rakkautta ilman anelua tai ilman mitään taikatemppuja.

Parisuhde ei pitäisi olla sitä, että se on armotonta yksipuolista puurtamista, vaan sen pitäisi olla sitä, että kumpikin tekee töitä yhteisen onnen eteen. Parisuhde vaatii työtä, jotta suhteessa säilyy hellyyttä, rakkautta ja intohimoa.

Ehkä olet tietämättäsi etsinyt aina isäsi kaltaisia mieshahmoja, koska olet aina kaivannut isäsi rakkautta. Ihan samalla lailla alkoholistiperheen lapset joko itse alkoholisoituvat tai hankkivat kerta toisensa jälkeen alkoholistin puolisoksi. Samalla tavalla perheväkivaltaa kokenut lapsi saa usein puolisokseen hakkaavan ihmisen. Ulkopuolelta katsottuna sellaisessa käyttäytymisessä ei ole mitään järkeä, mutta se on tuttua ja siinä on jollakin tasolla helppo olla, vaikkei sitä itse tajuakaan. Silloin etsii kumppaniksi aina renttuja, kun ei ole oppinut, että ne liian kiltit, liian tylsät miehet itse asiassa ovatkin juuri sitä, mitä on aina halunnut.

Nopeatempoinen elämänrytmi on aiheuttanut sen, että kaiken pitäisi tapahtua kauhean nopeasti. Siitä seuraa, että ihmissuhteetkin vedetään pikakelauksella alusta loppuun. Voisiko siis ratkaisu ehkä olla siinä, että tutustutaan rauhassa, keskustellaan, nauretaan, harrastetaan, opetellaan tuntemaan toisensa?

 

[no]

Hei!

En vaan osaa päättää mitään, minua ahdistaa kun en osaa sanoa miehelle, mitä haluan. En uskalla - mitä jos olenkin väärässä enkä voikaan rakastaa häntä? Miltä tässä vaiheessa pitäisi tuntua? Miten pitäisi edetä? Pelkään, etten saa tätä asiaa selvitettyä päässäni...

Mitä tässä tilanteessa pitäisi tehdä? Miksi olen niin päättämätön?

Tuo on minusta outoa, että sinulla on noin paljon kysymysmerkkejä, vaikka kertomasi mukaan kaikki sujuu hyvin, oikeastaan liiankin hyvin.

Minulle tulee mieleen kaksi asiaa, joko sinä et ole valmis seurustelemaan tai suhteessa on jotakin, jonka kuitenkin on epätodellista.

Jo0s erostasi on kuitenkin liian lyhyt aika, jolloin kivut sisälläsi ovat todellisia ja vievät tilaa oikealta rakkaudelta ja eivät anna keskittyä oikeisiin asioihin suhteessa. Toinen vaihtoehto on se, että hyvä ulkokuori ei kerro mitään sisimmästä; siis mies on nelikymppinen sinkku ja voi hyvinkin olla tavoiltaan aivan jotakin muuta. Ihastuessa ihastuu juuri niihin asioihin, jotka ovat sillä hetkellä pinnalla ja käytössä.

Minunkin mielestäni sinun on hiljennettävä vauhtia ja varottava etenemästä liian nopeasti; vuosi tai kaksi seurustelua on nyt vähintä esim. ennen yhteenmuuttoa ja edes lapsesta puhumista.

 

[sivhos]

Suhde kannattaa lopettaa heti alkuunsa ettei myöhemmin tarvi erota.