Suhde solmussa

[Theofano]

Jos nyt rääpisin ajatuksiani ruudulle ihan vaan näkökulmia saadakseni...

Ensin, tiivistääkseni, lyhyt historiikki suhteestamme, niistä ongelmakohdista:
- 2 vuotta sitten minä keksin, että tahdon erota. Taustalla on monia syitä, joista tärkeimpinä kaipuu tehdä, mitä tykkää (vallankin seksuaalisromanttisella saralla), se, että mies ei halua naimisiin, kun taas minä haluan ja olen kyllästynyt odottamaan, ihastus ja kasa erinäisiä muita ongelmia.
- Mies ei halua erota ja minäkin päätän jäädä. Saamme sumplittua suhteen kuntoon ja sovimme ns. "semivapaasta" suhteesta: muita saa kähmiä, suudella ja nukkua heidän kanssaan.
- Viime syksynä mies päätyy harrastamaan suuseksiä toisen naisen kanssa ja minä hajoan siihen täysin. Pitkä masennus- ja synkkyyskausi, kipuilua suhteen kanssa.
- Vajaa 2 kuukautta sitten: asiat alkavat näyttää valoisammilta, olen kutakuinkin toipunut masennuksestani - ja voimmekin siirtyä suoraan tuonne ensimmäiseen kohtaan.

Tilanne on siis vähintäänkin mielenkiintoinen... Selvittääkseni ensin ongelmia niin ne varmaan kulminoituvat haluuni "rillutella ympäriinsä" ja sitten tiettyihin jatkuviin riidanaiheisiin. Tiedän, ettei kaipuuta vapaaseen seksielämään pidetä yleisesti hyvänä syynä erota enkä itsekään sitä sellaisena pidä, mutta näitä tunteita on yllättävän vaikea tukahduttaa. Minulla vaikuttaa vielä sekin, että mieheni on ensimmäinen seurustelukumppanini koskaan ja nekin pari seksiräpellystä, jotka minulla oli ennen häntä, sattuivat saman vuoden kesänä, kun tapasin mieheni. Kesällä siis menetin neitsyyteni ja kolmen kuukauden päästä, suurin piirtein, aloin seurustella. Olin tällöin 19-vuotias eikä minulla ole MITÄÄN seuraelämäkokemusta teinivuosiltani. Vaikka järjen tasolla tiedänkin, etten oikeasti ole menettänyt mitään, tunnepuoli ei suostu uskomaan. Haluaisin mennä ja hillua vielä, kun olen nuori ja haluttava. Raadollista, mutta totta.

Sitten on niitä ongelmia. Mies on aina juonut ja hillunut baareissa minun makuuni liikaa, vähintään 1-2 kertaa viikossa, joskus useamminkin. Aiheesta on riidelty lukuisat kerrat, mutta oman näkemyksensä mukaan mies pitää määrää ihan sopivana. Ja kun hän juhlii, hän on useimmiten baarissa tappiin asti. Aikoinaan sain jännittää sitäkin, tuleeko hän ylipäätään kotiin, sillä hän saattoi hyvinkin mennä jatkoille jonnekin. Tämä loppui jossain määrin mielen nuoltua sitä toista naista, koska sain hirveät kohtaukset hänen jatkoiluistaan silloin. Mies siis suostui luopumaan jatkoista, enimmäkseen, mutta muun kohdalla pisti kovaa vastaan. Minä sain kuulla olevani ihan liian tarvitseva eikä mies oikein ymmärtänyt paniikkikohtauksiani aiheesta. Oli turhautunut, kun mikään, mitä hän sanoo tai tekee, ei kuulemma auta. Nyt tämä kantaa satoa siinä mielessä, etten millään haluaisi enää välittää miehen menoista - olen saavuttanut jonkinlaisen tunnekylmyyden ja vastenmielisyyden sitä kohtaan enkä haluaisi luopua siitä, sillä pelkään sitä hirveää olotilaa, joka minulla talvella oli miehen ollessa jossain.

Toinen minua suuresti kyrsivä aihe on se, että suhde on aina edennyt miehen tahdissa. Muutimme yhteen, kun HÄNELLE sopi - minä olisin halunnut jo aiemmin. Naimisiinmeno on luokkaa "sitten joskus, nyt ei tunnu oikealta", vaikka minä olen jo pidempään sitä halunnut. Olemme seurustelleet jo kahdeksan vuotta, mutta ei, naimisiin ei halua "toistaiseksi". Olen yrittänyt niellä mieliharmini, mutta silti se loukkaa ja satuttaa kovasti.

Kolmantena ovat tulevaisuuden suunnitelmat. Minä haluaisin pyrkiä opiskelemaan alaa, joka vaatia muuttoa ulkomaille - mies ei halua muuttaa ulkomaille. Hän ei kuitenkaan näe tätä "kyllin hyvänä syynä erota", koska eihän pääsyni koko oppijuttuun ole edes varmaa eikä tulevaisuudesta tiedä, jne. Minua taas stressaa tällainen enkä haluaisi nyt panostaa suhteeseen vain todetakseni vuoden parin kuluttua, että homma loppuu, kun minä lähden ja mies jää.

Mutta sitten on tietysti sitä hyvääkin. Miehessäni on paljon hyviä ominaisuuksia - en kai muuten olisi ollutkaan hänen kanssaan näin pitkään. Ja aivan erityisen vaikeaa tilanteesta tekee se, etten haluaisi satuttaa miestäni. Olen sitä tyyppiä, joka vääntyy vaikka kahdeksikoksi pitääkseen toisen onnellisena. Välillä mietinkin, että olenko jäämässä omasta halustani vai olenko työntämässä omat haluni syrjään vain, jotta en satuttaisi miestäni. Olen tietysti jo loukannut häntä pahasti, kyllähän hänellä on jonkinlainen käsitys ajatuksistani, minkä lisäksi just 1,5kk sitten märehdimme tuota viimeisintä ihastustani ja sen tuoksinassa minä käytännössä uhkasin miestäni erolla - ei mitään huippuhetkiäni. Kadun sitä valtavasti jo ihan siksikin, että tekee pahaa ajatella, että olen satuttanut miestäni sillä tavalla.

Nyt ihmettelen sitten, että mitä oikeastaan tekisin... Pitäisikö vain yrittää niellä halu seikkailla ja kaikki mieliharmit ja pysytellä suhteessa? Vai pitäisikö ottaa itseään niskasta kiinni ja sanoa, että haluan oikeasti erota? Jotenkin jälkimmäinen kauhistuttaa minua valtavasti enkä oikein osaa määritellä, miksi. Uskon, että mieheni selviäisi erosta, hän on aika vahva tyyppi, vanhempi kuin minä ja kyllä minä itsekin selviäisin, mutta jokin kauhistuttaa minua silti. Kun ajattelen itsekseni näitä asioita, niihin saa jotain selkeyttäkin, mutta kun puhun miehen kanssa, en saa puristettua ulos itsestäni eroa edes vaihtoehtona - osin ehkä juuri sen uhkaukseni vuoksi. Minulta on ikään kuin mennyt oikeus puhua siitä, teinhän niin pahasti jo.

Että limbossa ollaan. Johonkin suuntaan täytyy jossain vaiheessa mennä, mutta mihinköhän sitä sitten... Vaikuttaa siltä, ettei ole kuin huonoja vaihtoehtoja. Ahdistaa tavattomasti ja syyllisyydentunto on massiivinen. Että ei tarvitse siitä huolehtia...

 

[No just joo!]

Kaikki olisi hyvin jos mies menisi kanssasi naimisiin!
Lähetän miehellesi terveisi. -Jatka samaa linjaa!

 

[Terhi L]

Jutustasi tulee mieleen vanha sanonta:soitellen sotaan! JOlla tarkoitan, että olette lähteneet suhteeseen uljaasti ja sinisilmäisesti osaamatta arvioida olisiko joku muu ratkaisu toiminut välillänne paremmin. Muu ratkaisu taas tarkoittaisi asumista erillään, tapaamista harvemmin ja näin suhteenne olisi saanut kehittyä rauhassa kuin ahmia kaikki kerralla niin, että yht'äkkiä yhtenä aamuna herää haluamaan muuta ja ihmetellen tässäkö tämä meidän juttu olikin.

Joskus me ihmiset haluaisimme ottaa kaiken mukaan jatkaessamme elämäämme eteenpäin. Olisi niin kiva pitää ne vanhat jutut ja ahmia sitä uutta, koska siten uskoo saavansa elämässään kaiken. Ei tarvitse tehdä hankalia, epämukavia päätöksiä ja kenties pahoittaa toisen mielenkin, joten sitä jää ns. tuleen makaamaan.

Voit miettiä tilannettasi vaikka maailman tappiin, mutta et ikinä pääse karkuun itseäsi.

Ottakaa vaikka aikalisä. Viettäkää kesä erillänne ja kuulostelkaa syksyllä, miten menee. Älkää erotko, vaan jättäkää ovi raolleen. Yhdessä voi olla myös erikseen ja asua siellä ulkomaillakin. Monet parit joutuvat tekemään erikoisempia ratkaisuja keskenään ja homma toimii, jos yhteisymmärrystä riittää. Kokeilkaa suhteenne rajoja muunkin kuin seksin kautta, koska tärkeintähän on kyetä ymmärtämään mitä te teette ja haluatte.

 

[<MM>*]

Ei naimisiin meno ole ratkaisu ja autuaaksitekevä asia parisuhteellesi eikä tee sitä paremmaksi kertaheitolla. Kirjoituksestasi saa sen käsityksen, että ette ole kumpikaan vielä kypsyneet aikuisiksi, iästä riippumatta, ettekä siten ole valmita kypsään parisuhteeseen, mitä se sitten onkin...

Älä enää "roiku" miehessä, vaan elä nuoruutesi niinkuin haluat; pidä hauskaa ja katsele maailmaa. Vain siten itsenäistyt oikeasti ja olet valmis myöhemmin onnelliseen parisuhteeseen. Mutta ei tämän miehen kanssa.

 

[aikuinen]

- 2 vuotta sitten minä keksin, että tahdon erota. Taustalla on monia syitä, joista tärkeimpinä kaipuu tehdä, mitä tykkää (vallankin seksuaalisromanttisella saralla), se, että mies ei halua naimisiin, kun taas minä haluan ja olen kyllästynyt odottamaan, ihastus ja kasa erinäisiä muita ongelmia.

Pelkästään tämä kuulostaa naurettavalta ja lapselliselta. Samaan aikaan haluaa tehdä mitä tykkää ja kuitenkin haluaa naimisiin. Parisuhteessa joutuu tekemään kompromisseja, ja jos toisesta oikeasti välittää niin ei se kompromissien teko ole edes vaikeaa. Aloittaja tuntuu kuitenkin olevan täysin kypsymätön minkäänlaiseen suhteeseen (mahdollisesti sama pätee hänen kumppaniinsa), ja sen takia ei tiedä mitä haluaa ja yrittää kiskoa joka suuntaan samaan aikaan. Jäädä ja lähteä, olla yhden miehen kanssa ja sitten kuitenkin kaivata muiden perään.

Tuollaisessa tilanteessa paras ratkaisu on olla yksin ja kasvaa rauhassa aikuiseksi. Normaalia parisuhdetta ei kaada toisen halu opiskella vaikka sitten ulkomailla, eikä hyvästä parisuhteesta kaipaa pois. Naimisiinmeno ei muuta parisuhdetta miksikään kuten täällä jo joku sanoi, ei se paranna mitään. Ehkä mies on tässä asiassa järkevämpi ja huomannut että naimisiin ei todellakaan kannata mennä kun kumppani on noin ailahteleva. Ehkä siis tulevaisuudessa, JOS kumppani aikuistuu ja on oikeasti valmis asettumaan aloilleen. Nythän aloittaja ei sitä todellakaan ole.

 

[joulumuori]

Jollen ihan väärässä ole, niin olet muuttanut vanhempiesi luota suoraan miehen luokse. Et ole siis koskaan asunut ihan yksin niin, että et seurustelisi kenenkään kanssa. Pelottaako sinua ajatus siitä, että ei olisikaan ketään tukipilaria, johon luottaa? Erittäin monen naisen ongelmana on se, että nainen hyppää äidin helmoista yhteen ensimmäisen kohtalaisen miehen kanssa riemuissaan siitä, että saa elää AIKUISelämää ja saa vihdoin parisuhteen.

Elämässä pitää olla valmis ottamaan riskejä. Minusta sinun kirjoituksestasi paistaa läpi se, että haluat naimisiin, koska niin kuuluu tehdä (miehesi vaikuttaa tässä asiassa järkevämmältä, koska mitä järkeä mennä naimisiin, jos silti teette seksisekoiluja muiden kanssa?). Olen ihan varma, että jos pääsisit naimisiin, niin olisit silti ihan yhtä onneton. Sormus sormessa ei ratkaise kummankaan ongelmia.

Minusta teidän kannattaisi erota kokonaan. Kun olet aikasi paneskellut muiden kanssa, saat perspektiiviä asioihin ja näet, onko ylipäätään mitään järkeä ollut teidän suhteessa. Kun saat etäisyyttä, sitä on helpompi arvioida. Kun ns. palaset loksahtavat kohdalleen voi olla, että kykenisitte nyt kypsempinä uudestaan aloittamaan parisuhteen.

Vaikutat vähän kypsymättömältä, sillä sanoit, että olet halunnut avoimempaa suhdetta siksi, että SINÄ sitä haluat, mutta kun mies on harrastanut suuseksiä toisen naisen kanssa, oletkin aivan romuna sen asian vuoksi. Avoimeen suhteeseen ryhtyminen onnistuu vain aniharvalta, koska se jos mikä vaatii luottamusta ja itsensä tuntemista. Jos itsetunto on heikko, avoin suhde ei onnistu. Kenties sinäkin haet muiden miesten ihailusta sitä tunnetta, että saat kokea olevasi haluttava ja kaunis?

 

[Theofano]

Hellurei!

Kiitä vastauksista. Tahdon vähän tarkentaa tuota naimisiinmenojuttua: en siis tietenkään juuri NYT halua naimisiin keskellä kaikkia ongelmia. Se nyt on selvää, ettei naimisiinmeno mitään ongelmia ratkaise eikä se olekaan syy, miksi halusin naimisiin. Halusin silloin, kun meillä meni hyvin. Halusin sen jonkinlaiseksi sinetiksi sitoutumisellemme - että mies ja minä lupaisimme toisillemme pysyä yhdessä loppuelämämme (aina voi sattua jotain, mutta kaipasin sellaista merkkiä, jolla mies ainakin lupaisi yrittää ja tehdä parhaansa). Meidän yhteenmuuttomme nimittäin kangerteli tietyissä kohdin enkä kokenut sitä sitoutumisen merkkinä. Minun näkökulmastani mies on vähän kuin yrittänyt ottaa parhaat palat sekä sinkkuelämästä (saa mennä kavereiden kanssa, miten tykkää) ja toisaalta parisuhde-elämästä (on nainen kotosalla, saa seksiä & hellyyttä jne). Eli en ole kokenut häntä sitoutuneeksi, vaikka hän on sanonut niin enkä ole kokenut, että olisin hänelle se tärkein. Ehkä naimisiinmeno oli väärä keino tavoitella sitä, mutta se tuntui toisaalta luontevalta askeleelta eteenpäin. Olemmehan seurustelleet jo liki kahdeksan vuotta.

Ja minua alkoi nimenomaan rassata se, että suhde liikkui eteenpäin siinä tahdissa kuin mies määräsi... Enkä minä ajatellut seksisekoiluja muiden kanssa, kun halusin naimisiin. Se tuli kuvioon enemmänkin sitten, kun aloin kyllääntyä odottamaan. Ehkä se on kypsymätöntä ja väärin, siis se, etten jaksaisi ja haluaisi vain odotella, JOSKO mies joskus ehkä nai minut. En kuitenkaan pääse siitä tunteesta eroon, vaikka olen yrittänyt.

Joulumuorille: Asuin itse asiassa yksin vähän aikaa ennen kuin aloin seurustella, mutta totta on, etten ehkä itsenäistynyt kunnolla. Olen nojannut tosi paljon mieheeni ja se vähän huolestuttaa minua - pitäisihän sitä pärjätä yksinkin. Mitä taas tulee avoimeen suhteeseen niin suuseksi oli selkeä rajan ylitys ja se minua häiritsi. Mies kyllä kähmi ja suuteli muita naisia sen "semivapauden" aikana eikä se minua koskaan häirinnyt. Uskallan arvella, että jos asioista olisi sovittu, suuseksikään tai edes yhdyntä ei olisi kirpaissut hirveästi, ainakaan lähellekään noin paljon. Ja oikeastaan tilanteeseen liittyi myös paljon se, että mies oli ollut jatkoilla ja umpitunnelissa, kun tämä tapahtui ja minä olen aina ollut arka miehen juomisen suhteen. Tulee varmaan lapsuuskodista, isäni tykkäsi ottaa kuppia, vaikkei nyt mikään rappioalkoholisti olekaan...

Minä olen itse kieltämättä ailahteleva ja impulsiivinen luonne. Pahoin pelkään, että siitä en paljoa kypsykään. :/ Tuntuu pahalta miehen puolesta olla tällainen, en minä erityisemmin halua loukata häntä. Tilanne ei ehkä niinkään ole se, että haluan itse kaiken, parisuhteen ja vapauden hummailla mielin määrin vaan se, että kaipaisin jotain muotoa jälkimmäisestä MUTTA en haluaisi satuttaa miestä, koska välitän hänestä todella paljon. Mieheni kun ei tosiaan haluaisi erota. Yhdistelmä on tietysti aika mahdoton ja siksi ahdistaa minua valtavasti.

Tietysti voisi ajatella tekevänsä toiselle palveluksen, että päästää tämän vapauteen etsimään itselleen kypsempää ja sopivampaa puolisoa kuin minä, sellaista, joka ei ailahtele ja huopaa ja on valmis todella sitoutumaan jne. Mutta on aika vaikea ajatella näin, kun toinen vakuuttaa painokkaasti, että haluaa vain minut.

 

[elävä]

Voi hyvä nainen! Sano ihmeessä kauniit hyvästit, ja lähde ulkomaille opiskelemaan, maistele muita vapaana ihmisenä ja opi lisää itsestäsi ja maailmasta. 19-vuotiaana on ihan liian nuori sitomaan itseään loppuiäksi.

Samoin poikakaverisi (ette ole naimisissa) saa opetella elämää ja itseään ja kenties löydättekin myöhemmin toisenne uudestaan, kenties olette kasvaneet ohi toisenne ja löytäneet" vielä parempaa".

Ihminen muuttuu ja kehittyy ja kasvaa, ei tarvitse eikä pidä kouristuksenomaisesti pitää toisesta kiinni ja luopua itsestään että saa pitää sen minkä tuntee ja turvalliseksi tuntee. Elämä on seikkailu.

 

[sietämätöntä]

Mutta on aika vaikea ajatella näin, kun toinen vakuuttaa painokkaasti, että haluaa vain minut.

Ei siis mitään "puhu hiljaa rakkaudesta" -tyyppiä. Et usko kun ei tunnu siltä, mutta päätät järjellä järkevän miehen mukana. Hän on myös sanonut että olisit se tärkein, mutta kaipailet ja odottelet jotain merkkejä, kahdeksan tai kymmenen vuotta. Et pääse siitä tunteesta eroon. Ahdistaa tavattomasti ja syyllisyydentunto on massiivinen. Ei taida mies siitä huolia...

Avoimella suhteella ei kierrellä sitoutumista ja sopimusten on pidettävä yhtälailla. Talvi romuna, eikä emotionaalista tukea, vai oliko? Saitte sumplittua.

Ja aivan erityisen vaikeaa tilanteesta tekee se, etten haluaisi satuttaa miestäni. Olen sitä tyyppiä, joka vääntyy vaikka kahdeksikoksi pitääkseen toisen onnellisena. Välillä mietinkin, että olenko jäämässä omasta halustani vai olenko työntämässä omat haluni syrjään vain, jotta en satuttaisi miestäni.

Vaikuttaa siltä, ettei ole kuin huonoja vaihtoehtoja. Tunnet pahaa miehen puolesta, et halua loukata, kaipaat jotain, MUTTA et halua satuttaa, koska välität todella paljon. Aika mahdotonta ja ahdistaa valtavasti.

Miehessäni on paljon hyviä ominaisuuksia - en kai muuten olisi ollutkaan hänen kanssaan näin pitkään.

Sait kuulla olevasi ihan liian tarvitseva, eikä mies oikein ymmärrä. Oli turhautunut, kun mikään, mitä hän sanoo tai tekee, ei kuulemma auta? Mies kun ei tosiaan haluaisi erota.

Narsisti ei ole sadisti vaan tunnevammainen. Sisimmässään hän ei tarkoita pahaa, häneltä puuttuvat vain välttämättömät työkalut ymmärtää toisten tunteita eri tilanteissa.

Nyt tämä kantaa satoa siinä mielessä, etten millään haluaisi enää välittää miehen menoista - olen saavuttanut jonkinlaisen tunnekylmyyden ja vastenmielisyyden sitä kohtaan enkä haluaisi luopua siitä, sillä pelkään sitä hirveää olotilaa, joka minulla talvella oli miehen ollessa jossain.

Jos haluat narsistilta jotain - KOKEILE!
Jos opettelet manipuloimaan narsistia on helpompaa toipua, alat nähdä hänet sellaisena kuin hän todellisuudessa on. Kun ymmärrät mistä narsismissa on kysymys on helppo manipuloida narsisti tekemään mitä haluat. Kaikkein eniten narsisti hakee ihailua, se on huomattavan tehokas työkalu.

Avaimet: ylistys, ihailu, rakkaus ilman ehtoja. Kun narsisti uskoo saavansa ne sinulta, hän sokeutuu kaikelle muulle.

Kokeile ja huomaat kuinka hyvin se toimii. Vaikka "rakkautesi" fraasit olisivat kenen tahansa täysjärkisen mielestä täysin läpinäkyviä, narsisti ostaa silmää räpäyttämättä aivan kaiken.

Sinusta alkaa tuntua paremmalta kun hän on hallinnassasi. Tarjoat hänelle hallinnan tunteen, mutta sinä tiedät mitä teet. Alat nähdä ettei hän lopulta olekaan niin jännittävän hurmaava ja mielenkiintoinen, siitä lähtien kun hän reagoi kuin lapsi karkin toivossa.

Älä anna narsistin särkeä sydäntäsi! Tee mieluummin mitä haluat eli lopeta kärsiminen ja lähde! Anna narsistille illuusio siitä mitä hän haluaa, että yhä epätoivoisesti rakastat häntä. Voit esimerkiksi lähettää sähköpostia missä kerrot "syvistä tunteistasi" häntä kohtaan, vaikka hän olisi juuri kohdellut sinua kaltoin.

http://www.searchforbalance.org/Home/narcissism/how-to-cope-with-a-narcissist.html