Toggle sidebar

Suhteeni mielenterveysongelmaiseen mieheen ( Piiiitkä vuodatus)

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "aapee"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
Joskus ihmiset yrittävät ratkaista ongelmia toistamalla ristiriitaisesti samaa kaavaa, mihin ovat tottuneet. Miehesi yritti eroon perheestään ja perusti uuden perheen, jota ei nyt halua. Vanha perhe yrittää kontrolloida hänen elämäänsä ja nyt sinäkin haluat kovasti auttaa miestä vastuuntuntoiseksi. Sanoit, että miehesi itsekin sanoi, että on ohjailtavissa. Jospa toive perheestä olikin enemmän sinun toiveesi, jota miehesi luuli hetken haluavansa, kunnes havaisi, että se on taas sitä samaa. Kunnollista suhdetta toiseen ei voi muodostaa, ellei ole ensin itsenäistynyt, jotta tietää oikeasti mitä haluaa ja mihin pystyy sitoutumaan.

Mielestäni olisi hyvä, että sinäkin pystyisit kantamaan vastuusi siitä, ettet osannut harkita paremmin tai että et pysty nyt luopumaan haaveestasi, vaikka tiedät, että se oli alunperinkin jo epärealistinen.
 
Tarkoitan tökeröllä tavallani sitä, että minusta sinunkin pitää vielä kasvaa. Uskon, että muutaman vuoden kuluttua moni asia on selkeytynyt sinulle. Opiskelu varmaan helpottaisi sitä, kun tulisi uusia ajatuksia ja ihmisiä elämään. Saattaa ola, että sinäkään et halua kohta enää miestä takaisin :).
 
Alkuperäinen kirjoittaja En tajua:
Sanot useaan kertaan, että mies rakastaa teitä, mutta mun mielestä miehen käytöksestä se rakastaminen ei ainakaan mitenkään näy. Mistä olet päätellyt, että hän rakastaa? Siitäkö, että sanoo niin?
Click to expand...

kyllä hän on sanonut niin. Tilanteita milloin hän on sanonut niin on tapahtunut täysin normaaleissa tilanteissa, ei siinä että olen patistanut häntä kertomaan tunteensa.

Se että vietämme aikaa yhdessä kun hän näkee poikaansa on myös sanatonta viestintää. Pyyhkii poskea, halaa, haluaa jutella. Ei sitä voi sanoa edes miten rakkauden vaan huomaa kun tapaamme. Ei rakkauden tai välityksen osoitusta aina sanota, se voidaan myös osoittaa eri tavoilla.

Se että olen puhunut miehen sekoiluista ei anna koko kuvaa miehestä. Olen kertonut mitä hän on tehnyt ja mitä sekoilut. On meillä myöskin niitä hyviäkin hetkiä.

Tässäkin tapauksessa ehkä huomaan että pitäisi välillä pähkäillä itse nämä asiat koska minä en pysty antamaan kuin yksipuolisen näkökulman tilanteelle. En pysty kirjoittamaan jokaista hetkeä mitä olemme yhdessä viettäneet, mitä tunteneet jne.

Olen kuullut monenlaisia mielipiteitä, yhtä monenlaisia kuin on ihmisiäkin. Emme voi tietää loppujen lopuksi mitä mies tuntee tai mitä haluaa, enkä usko että mieskään tietää. Ehkä kysyn enemmän todennäköisyydestä että mikä todennäköisyys on että mies palaa luoksemme ja tajuaa miten ainutlaatuista hän saanut jo aikaa?

Kun hän oli armeijassa niin hänen armeijakaverinsa oli sanonut että eihän miehelle jää rahaa ryypätä kun joutuu elatukset maksamaan lapsesta. Mies oli tokaissut siihen että " viinapullo ei tule sua katomaan vanhainkotiin, mutta lapsi tulee" tollaiset pienet asiat saa mut tajuamaan että hänessä on myös sitä ihanaa ja tuntevaa ihmistä johon olen kerran rakastunut, että jos annan aikaa niin ehkä hän tulee takaisin.
 
Keskittyisin sinuna nyt täysin itseeni ja lapsiin, mies kuuluu lasten elämään jos siihen pystyy, mutta ei sinun. Tämän asian tekisin selväksi myös miehelle. Hän on lasten isä mutta muuten hänen on jatkettava elämäänsä ilman suhdetta sinuun.
Mielenterveysongelmista, itsensä kanssa hukassa oleva ihminen osaa taitavasti kiertää läheisensä pikkusormensa ympärille. Usein tälläiset ihmiset ovat hyvin tunteellisia osaamatta kuitenkaan hallita tunteitaan. Tunteiden vuoristorataan he saavat usein mukaansa myös läheisensä. Samalla kun tuntee suunnatonta vihaa ja pettymystä siitä että kokee tulleensa petetyksi tunnetasolla on äärimmäisen kiintynyt ja rakastunut tasapainottomaan ihmiseen ja haluuaa kaikin keinoin hänelle pelkkää hyvää ja sitä että hän tervehtyisi.
Omasta kaikkivoipaisuudesta luopuminen satuttaa. Sen tunnustaminen että minä tai minun rakkaus ei riitä parantaamaan toista on hyvin vaikeaa. Jokaisen on kuitenkin huolehdittava viimekädessä omasta ja vanhemman lastensa hyvinvoinnista. Sairaus on hyväksyttävä sairautena ja asiana jota parhaiten voivat helpottaa ammatti-ihmiset, läheisellä tuota ammatillista näkökulmaa ei oikein koskaan voi olla.
Voimia jaksamista sinulle! :hug:
 
[QUOTE="vieras";22435800]Joskus ihmiset yrittävät ratkaista ongelmia toistamalla ristiriitaisesti samaa kaavaa, mihin ovat tottuneet. Miehesi yritti eroon perheestään ja perusti uuden perheen, jota ei nyt halua. Vanha perhe yrittää kontrolloida hänen elämäänsä ja nyt sinäkin haluat kovasti auttaa miestä vastuuntuntoiseksi. Sanoit, että miehesi itsekin sanoi, että on ohjailtavissa. Jospa toive perheestä olikin enemmän sinun toiveesi, jota miehesi luuli hetken haluavansa, kunnes havaisi, että se on taas sitä samaa. Kunnollista suhdetta toiseen ei voi muodostaa, ellei ole ensin itsenäistynyt, jotta tietää oikeasti mitä haluaa ja mihin pystyy sitoutumaan.

Mielestäni olisi hyvä, että sinäkin pystyisit kantamaan vastuusi siitä, ettet osannut harkita paremmin tai että et pysty nyt luopumaan haaveestasi, vaikka tiedät, että se oli alunperinkin jo epärealistinen.[/QUOTE]

En tiedä puhutko tossa "harkita paremmin" tarkoittaen tätä hetkeä vain silloin kun ensimmäistä lasta ei ollutkaan. Totuus voi olla jotain tuollaistakin. En tiedä. Hän on voinut olla johdateltavissa, mutta minä en totuutta tiedä. En voi tietää mitä hän ajattelee ja miettii, mikä on totta ja mikä ei.
En voinut tietää kun lasta hankittiin että mies ei sitä haluakkaan. Lapsen hankintaankin tarvitaan kaksi. Minä en mielestäni kauhea pirttihirmu ollut että hän joutui mielistelemään minulle. Se on hänen sairautensa. Hänen heikkoutensa. En pystynyt kuvittelemankaan että joku pystyisi toista mielistelemään niinkin paljon kuin lapsen hankinnassa.

Sä kirjoitit taas sellaisen kommentin jonka jälkeen usein nostan kädet pystyyn sanoen en tiedä. En tiedä mikä on totta. En tiedä mitä mies oikeati haluaa ja mitä ei. Hän ei tiedä sitä itsekkään. En tiedä kun hän puhuu rakkaudesta ja välityksestä että tarkoittaako se sitä oikeasti. En tiedä jos hän sanoo olevansa nyt onnellinen sinkkuna, en tiedä onko se totta.Hän sanoo että nyt asiat on hyvin, mutta laittaa viestiä että elämä on yhtä paskaa, en tiedä kumpi niistä pitää paikkaansa? Hän lähettää ristiriitaisia viestejä välillä enkä tiedä mikä on totta ja mikä ei, milloin mielistelee milloin ei.

Sanoin että hän satuttaa eniten kun mielistelee ja jää kiinni, kuin se että puhuisi kerralla totta. Hän ei puhu totta välttämättä siltikään.

Siksi jotenkin toivon että hän löytäisi itsensä ja hoitaisi itsensä ja sitten sanoisi että mitä hän OIKEASTI haluaa. Se että puhuin että en halua luovuttaa hänen suhteeseensa tarkoitan sitä että jos hän haluaa perhettä haluan olla hänen tukenaan ja auttaa siksi en vielä pysty irrottautumaan hänestä ja hänen tunteistaan täysin, koska pidän mahdollisuutta.

Tiedän että minunkin pitää kasvaa, mutta sanon että olen vuodessa kasvanut jo hemmetin paljon, olen iloinen siitä. Tälläkin vaikeudella on tarkoituksensa, en tiedä mikä se on, mutta tiedän aikanaan. Vaikeudet kasvattavat ihmistä. Olenhan nuori ja minulla on aikaa tehdä ja kokea paljonkin. Kadu en sitä päivää että miehen kohtasin ja lapset hänen kanssaan tein, mutta en ole valmis vielä laittamaan viimeistä pistettä tälle asialle. Olkoon se sitten minun heikkouteni?
 
Mikään ei ole varmaa, sinä sanot, mutta se minkä tiedät ja mihin sinun täytyy päätöksesi perustaa, on että mies on epävakaa, epäluotettava ja epäkypsä. Tunteilla, sanomisisilla ja välittämisillä ei sinänsä silloin ole väliä, koska niillä ei voi korvata sitä, mikä on välttämätöntä ja äärimmäisen tärkeää. Varsinkin kun suhteessa on lapsia, niin miehen vakaudella on todella merkitystä.

Jos jäät haikailemaan sellaisen miehen perään, joka ei voi antaa turvaallisuutta, niin satutat itsesi lisäksi myös lapsiasi. Päätökset täytyy paremman puutteessa perustaa aina sille mikä todennäköisintä on, eikä jossitella loputtomiin. Suosittelisin sinulle keskustelua ammattilaisen kanssa. Uskoisin, että hänkään ei minkäänlaista ihmeparantumista ole miehelle ennustamassa.
 
Etsin huomenna tään taas käsiin ja kirjoitan lisään, nyt on mentävä nukkumaan.

Juttelen psykologin kanssa kyllä. Ymmärrän asioita paremmin. Ei hän ihmeparantumista lupailekkaan ja en miehestä vaadikkaan sellaista. Ei masennuksesta noin vaan parannuta. Toivon vaan että osaisi kohdata ahdistuksensa ja pelkonsa ja hoitaa niitä missä on eniten ongelmaa. Kaikki tapahtuu pikkuhiljaa sen tiedän.

Välillä on tunne että on parempi jatkaa ilman ja unohtaa koko mies. Hän ei ole terve esimerkki lapsillekkaan. Minun pitäisi löytää se tasapaino. Mies ehkä palaa joskus jos on valmis mutta se voi olla hänen kohdallaan myöhäistä.

Ehkä jauhan juurin näitä asioita sen takia kun en käsitä itse että miten asiat voi näin mennä kun suhteessamme ei periaatteessa ongelmaa ollut ja mies osaa niin hyvin esittää että en tiedä mikä on aitoa ja mikä ei.

Mutta kiitos teille ihmiset että jaoitte mielipiteenne :)

Hyvää yötä.
 
Minusta tuntuu että mies on vain liian nuori tähän kaikkeen ja on nyt hämillään ja sekaisin aivan kaikesta. On kolmekymppisiäkin miehiä jotka ovat edelleen samassa tilanteessa kuin 10 vuotta aikaisemmin. Kaikki eivät aikuistu koskaan eivätkä ota vastuuta omasta tai muiden elämästä.

Kannattaisi ehkä rauhoittaa tilannetta ja antaa miehen kasvaa useampi vuosi ja katsoa mihin suuntaan asiat menevät. Ne eivät ehkä korjaannu koskaan, sen olen nähnyt omin silmin vaikkei sitä haluaisikaan. Keskity omiin asioihin elämässäsi ja lapsiisi. Pidä hyvät välit ystäviisi. Saatat vaikka tavata uusia ihmisiä. Onnea ja kaikkea hyvää elämääsi.
 
Näin, eli hyvä jos hommat toimii yksin. Väkivaltaa ei pidä hyväksyä ikinä ei henkistä eikä fyysistä. Nuorena olette aloittaneet joten ei luultavasti ole ollut mitään hajua hyvästä, oikeasti toisiaan kunniottavasta parisuhteesta siis terveestä sellaisesta ja toivottavasti löydät vielä miehen mikä oikeasti kunnioittaa ja rakastaa sinua.
 
Teksti oli kirjoitettu kauniilla ja ymmärtäväisellä tavalla. Mutta seasta löytyy aika rumaa ainesta: Mies on pettänyt sinua useasti ja hakannut sinut.

Nyt hyvä nainen otat itseäsi niskasta kiinni ja päästät henkisesti irti miehestä.

Mies ei ole valmis tai kykenevä sitoutumaan tavalliseen perhe-elämään, ja sinä et voi häntä muuttaa. Niinpä anna miehen olla.

Toki ihmiset muuttuvat, myös mies. Mutta suuntaa - sinun kannaltasi parempaa vai huonompaan - ei voi ennustaa. Hukkaat vain oman elämäsi, jos odotat tuota muotosta. Tietty JOS mies muuttuisi kunnolliseksi isäksi ja puolisoksi ja JOS hän haluaisi vielä sitoutua juuri sinuun ja JOS olisit itse vielä vapaa, niin miksi suhdetta ei yrittäisi uudelleen. Mutta tuossa on niin monta jos-sanaa, että älä hyvä ihminen jää sitä odottamaan.

Erosta huolimatta olet antanut miehelle mahdollisuuden toimia isänä, mikä on hatunnoston arvoinen asia. Jatka samalla linjalla. Mutta kaikilta muilta osin elämässäsi ota tähän etäisyyttä.

Aika auttaa, ja tunnu pärjänneet tähän asti todella hienosti - etenkin, kun ottaa huomioon nuoren ikäsi.
 
Joskus ihmisessä on kaksi tavallaan erillistä persoona ihan kuin esim. jekyll ja hide.

Mieheni on juuri tällainen kahden persoonan mies. Aamulla herätessään hän siis voi olla piru tai enkeli riippuen hyvinkin monista asioista.
Ennen näiden persoonien välit oli pidempiä eli paskaa satoi niskaan kuukausitolkulla mutta jotakin on muuttunut ja enää ehkä on pari päivää kuusta sellainen vaikea persoona. Ja mies ei todellakaan muista toisen persoonansa tekemisiä vaan mun on kohdatta hyvin varovasti esim. tuo negatiivinen ja paha.
Kaikista ei tosiaankaan ole tähän ja minullakin kului vuosia, että opin toimimaan oikein silloin kun miehelläni on toinen persoona päällä.
 
En jaksanut lukea ap:n kaikkia viestejä, vain pari ensimmäistä, ja tulee mieleen minä itse reilut 10 vuotta sitten. Läheisriippuvaisena roikuin huonon miehen kimpussa, luullen että vaihtoehdot on joko olla hänen kanssaan tai loppuelämä yksin. Onneksi lopulta lähdin ja nyt elän onnellisena uudessa suhteessa miehen kanssa, joka on ollut loistava isä myös aiemman liiton lapsille. Ainoa mikä kaduttaa on se, että miksi roikuin yrittäen aina vaan ymmärtää, saman miehen kimpussa niin monta vuotta, enkä lähtenyt aiemmin. Jollain tavalla vieläkin rakastan sitä miestä, tai en varsinaisesti häntä vaan niitä vahvoja tunteita joita nuorena koki ensimmäistä kertaa, joten siitä on vahvat muistot, mutta se haikailu meni kyllä ohi kun näin että minä ja lapset kehittyi ja meni eteenpäin elämässä, hänellä oli ihan omat polkunsa.
 
Kiitos kannustavista kommenteista. Psykologin kanssa juttelin puhelimessa eilen ja hän sanoi että uskoo minulla olevan juuri tuo läheisriippuvuus joka juontaa lapsuudesta. Lapsena minulla on jossain vaiheessa tullut tunne että minut on hylätty ja se hylätty lapsi sisälläni vaikuttaa vieläkin.

Huomenna on isänpäivä. Miehestä ei kuulu mitään. Hän viettää varmaan isänpäivän mielummin että on poika omalle isälleen kuin isä omalle pojalleen.

On tässä psykologikin apunani. Se on totta että mielenterveysongelmainen ei ajattele asioita loogisesti. Siksi minulla on jäänyt useasti sormi suuhun. Siksi varmaan täältäkin yritän löytää "suomentajaa"" että se kertoisi miehen päälimmäiset mietteet ja eihän sitä kukaan tiedä mitä mies miettii ja haluaa ei mies itsekkään.

Hän on eromme myötä mennyt alaspäin. Samat ulkonäköongelmat ovat tulleet pintaan. Hän on usein viikoista vanhempiensa luona. Hän ajattelee että ei pärjää ilman niitä. Hän on erittäin riippuvainen vanhemmistaan ja varsinkin hänen äitinsä ruokkii sitä. Hän ehkä meni jo suhteemme loppupuolella alaspäin mielenterveytensä kanssa mutta nyt on mennyt vielä enemmän. Se ei johdu meidän erosta.

Psykologi sanoi että nuori ikä ei ole syy miksi häntä ahdistaa ja haluaa pois. Hän miettii asioita näin: Annan teille vertauskuvan hän jätti suhteen sen takia ei minun takia vaan sen sanan suhteen takia eli jos teillä olisi ystävyys suhde jonkun ystävänkanssa niin hän haluaisi ystävästä eroon juuri sen ystävyysuhteen takia ei ihmisen. Ymmärsikö kukaan? mutta ei varmaan "selväjärkiselle" tulisi mieleenkään ajatella noin asioita.

Mies etsii jotain. Jotain miten saisi ahdistuksensa pois. Puolituntemattoman kanssa netissä haluaa vaihtaa puhelinnumeroita ja tavata, avautuu elämästään, uhkailee itsensätappamisella. Mies puhuukin että kaverilleen sanoi että taitaa viiltää ranteensa auki.. mies sanoo että hän hakee vain draamaa mutta psykologi sanoi että kyllä se on varoittava merkki. Kun hän sanoo että se on draamaa juuri se voi olla taas mielistelyä että hän ei näytä pahaa oloa.

Mun tekisi vaan niin mieli auttaa miestä. En halua että hän tekee itsemurhan. En halua hänen elämälleen pahaa. Että hän tajuaisi mitä kallisarvoista hän jo saanut aikaiseksi. Herätellä hänet, mutta kuten sanoitte se ei ole minun käsissäni ja tunnen olevani voimaton kun joudun kääntämään asialle selkäni ja antaa miehen rämpiä omassa suossaan. Ehkä hänen äitinsä hyvää tarkoittaen, mutta syvemmälle suohon vieden haluaa "auttaa" miestä.

Se että hän on pettänyt se on juuri tuota että ahdistus pitää saada hetkeksi pois. Yritetään pakonomaisesti tehdä jotain että unohtaa hetkeksi että on paha olla. Tehdä järjettömiä asioita. Mies kävi kerran mun päälle kun sanoin että huijasit mun perheeseen, että olisin miettinyt kahdesti lapsen hankintaa jos oisin tienyt että sä et olisi sitä halunnut. Hän löi mua ja sanoi että olen keksinyt koko jutun. Hän ei edes tiedä mitä on sanonut milloinkin. Minulla ei olisi syytä keksiä tuollaista. Ehkä asia kolahti juuri hermoon ja minut piti saada hiljaiseksi nopeasti.

Mua itketti tänään ja itketti eilenkin. Mies jota rakastin ja rakastan on niin muuttunut. On vaikea päästää irti. On vaikea jatkaa elämäänsä eteenpäin. Varsinkin kun miehen kanssa nähdään silloin tällöin. Jotenkin musta tuntuu ja tekisi mieli sanoa miehelle että ei nähdä enää, paitsi sitten kun olet valmis oikeasti ottamaan poikasi elämään ja toisen lapsen, jotenkin tuntuu että minä ja lapset ollaan pakollinen paha joka täytyy nähdä säänöllisin väliajoin että syyllisyys ei kasva suuriin mittoihin.

Paljos josseja kieltämättä että asiat meidän kohdalla onnistuisi. Minun pitäisi vaan keskittyä elämään itselleni ja lapsilleni, mutta hemmetin vaikeaa se on kun tavallaan suhde jäi keskeneräiseksi ja minä kädet levällään miettien että mitä hittoa tapahtu?

Ei meidän ero kuitenkaan ollut tyypillinen ero tarina. Rakkaus ei loppunut, välitys ei loppunut. Jokin tuli suhteemme väliin jota ei pysty edes hahmottamaan. Miehen mieli tuli eteemme. Tietäisin että senkin asian voisi hoitaa ja siksi varmaan roikun vieläkin, minun tahtoni riittäisi hoitamaan mutta ongelma ei ole minussa vaan miehen mielessä ja hän ei sitä halua hoitaa.

Miksi on niin jatkaa? Siis tiedän että saisin itselleni uuden miehen jos haluaisin. Itsetuntoani ei ole potkittu niin maahan että voin vaan kuvitella että kelpaan vain tälle yhdella ja ainoalle miehelle. Tiedän että pärjäisin vaikka rankkaa kahden lapsen kanssa olisi. Tiedän että tulevaisuus on minun käsissäni ja se voi tuoda hyvääkin, mutta se luopumisen tuska miehestä vain estää sen. Järki sanoo että jätä se, tunteet sanoo että anna mahdollisuus..
 
Paha läheisriippuvaisuus. Olet ripustautunu nyt tähän epäkelpoon ja olisit ripustautunut keneen tahansa. Sinulla oli huono säkä, tuollainen nyt osui kohdalle.
Mä en tajua miten ihmiset jatkaa vastaavissa jutuissa, niitä tuntuu olevan niin paljon. Palstalla lähes päivittäin. Miehen/naisen käytyös on alentavaa, halveksivaa ja jopa väkivaltaista ja te uskotte kun tyyppi sanoo rakastavansa? Mistä lie elokuvasta fraasin kuullut ja napannut käyttöön, mutta hyvin toimii ja sillä aikoo mennä jatkossakin.

Järki käteen!
 
Vaikuttaa siltä,vettä olet ripustautunut miehesi lisäksi siihen ajatukseen, että juuri miehelläsi on mielenterveysongelma. Jätät tavallaan käsittelemättä omat sen alan ongelmasi kokonaan. Totuus on kuitenkin, että jos et pysty pääsemään miehestä irti, vaikka toivoa paremmasta ei juuri tunnu olevan, niin myös sinussa on silloin vikaa. Sitä ei voi kuitata vaan sillä, että on läheisriippuvainen. Mielestäni pitäisi keskittyä hoitamaan enemmän nyt itseään, eikä käsitellä tilannetta vaan toisen ongelmien kautta. En usko, että mikään suhde voi toimia, jos se tavallaan on jonkinnäköinen hoitosuhde. Sellainen ei paranna miehenkään tilannetta, vaan voi sekoittaa hänen päätään entisestään.

Kuulostaa myös siltä, että miehelläsi on masennuksen lisäksi persoonallisuushäiriö. Se on usein aika pysyvä tila, joka on todella vaikeahoitoinen, vaikka saisi terapiaa. Minusta tästäkin mahdollisuudesta olisi syytä keskustella ammattilaisen kanssa, niin alkaisit ymmärtämään miehesi vaikeuksia paremmin ja olisi ehkä helpompi ottaa häneen etäisyyttä.
 
Myönnän että minulla on läheisriippuvuus ja tiedän että minunkin on kasvettava, mutta se ei taas liittynyt meidän suhteen katkeamiseen mitenkään jota tässä olen paljon käsitellyt ja miksi asiat ovat menneet näin. Mielestäni minulla ei ole "paha läheisriippuvuus" kuitenkaan koska pystyin muuttamaan usean sadan kilometrin päähän miehestä?

b, ehkä sinä en tajuakkaan "meitä naisia" jotka tähän tilanteeseen joutuvat. On helppoa ulkopuolisena sanoa että hei mitä sä siinä vielä teet lähe menee ja unohda koko mies! Ei se ole niin helppoa. Meillä on ollut hyvät aikamme, muistomme, yhteiset lapset, tulemme viettämään aikaa yhdessä. Jos mies on pahasti sanonut tai tehnyt niin ei se poista niitä hyviä aikoja siltikään. Ei niitä unohdeta vain yhdellä teolla tai yhden päivän aikana. Sen tiedän että tämä tunne joka sisälläni on sitä ei voi vaan riuhtaista pois. Se tunne pitää elää pois. Aikaa siihen ei tiedä miten pitkään siihen menee mutta pikku hiljaa alkaa helpottaa.

Joistakin voi kuullostaa rasittavalta että akka vaan pyörii ukossa jonka kanssa ei oo mitään järkeä olla yhdessä ja jauhaa samoja asioita, mutta tunteilleni en voi mitään tai miten ajattelen asioita ja haluan kuunnella mielipiteitä että pystyn itsekkin käsittelemään ajatuksia ja tunteita.

Juttelen psykologin kanssa. En kävisi siellä jos en tietäisi että minullakin on ongelmia. Myönsin ja tajusin sen että minulla on läheisriippuvuus. Sitä ei välttämättä tajua että itsellä on joku "mielenhäiriö" ennen kuin se joku ulkopuolinen sanoo. Minä en kuittaa asiaa sillä että sanon että olen läheisriippuvainen vaan myönnän että minullakin on ongelma. Haluan hoitaa itseni kuntoon. Minulla on eväät vielä saada hyvä ja tasapainoinen elämä.

Ammattilaisen kanssa olen puhunut miehen ongelmista. Se on vaan auttanut minua ymmärtämään miestä paremmin. Hän ei ole voinut itselleen mitään, hän ei ajattele asioita järjen kanssa. Hän ei toimi miten yleensä toimitaan näissä tilanteissa. Tavallaan juuri ne asiat ovat antaneet minun pohtia paljon laaja-alaisemmin tätä meidänkin eroa. Juuri sen takia en voi vaan ajatella että hän oli paska mies ja tiesi tarkkaan mitä teki ja näin ollen olisi helpompi päästää irti.

Minullakin on ongelmia, mutta en ole tehnyt niin suuria virhehyppäyksiä kuin mies. Tavallaan en voi verrata omia ongelmiani miehen ongelmiin. Hänellä ne on paljon syvemmällä. Ehkä olen vähätellyt omia ongelmianikin koska olen niin tiiviisti halunnut huolehtia ja ymmärtää miestä. Tyypillisiä läheisriippuvuuden oireita siis.

En halua että minut tuomitaan tai mies tuomitaan. Olemme varmasti molemmat tehneet virheitä ja esim omaan mielenterveyteen tai lapsuuteen ei ole voinut oikein vaikuttaa. Paitsi nyt aikuisiällä niitä asioita voi ruveta käsittelemään.

Joillakin on kokemusta eroamisesta ja mielenterveysongelmaisesta ihmisestä niin miten olette päässeet jaloillenne? Miten minä käytännössä sen teen? Kun itkettää ja on paha olla ja tuntuu että olen hukassa niin miten saan itseni jaloilleni? Kun haluan miehen takaisin niin miten sanon sen itselleni niin että tajuan että ei ole järkeä? Olisi vaan niin helppo vihata että pääsisi yli mutta siihen en pysty millään lailla..
 
Kuten totesit, sinullakin on vielä mahdollisuus hyvään elämään. Muista se aina tehdessäsi päätöksiä ja pinnistele tavoitettasi kohden.
Mä olen hieman kärkevä näissä sanoissani, myönnän, sillä kaveri on ollut samassa tilanteessa kuin sinä. Hän päässyt irti ja on nykyään lähes onnellinen ja ihmettelee, miten on voinut kärsiä vastaavassa suhteessa ja miksi on toiminut omaa hyvinvointiaan vastaan, myötäilemällä ja toivomalla miehen parantumista.

Persoonallisuushäiriöinen ei parane, ei ainakaan läheisiään luhistamalla ja heidän "tuellaan".

Kyllä sinullakin sitä järkeä löytyy, kirjoitat ihan hyvin ja osaat analysoida tilannetta. Ota kapasiteettisi kokonaisuudessaan käyttöön, äläkä piilottele tunteiden takana. Ole rehellinen, äläkä pelkää myöntää että tilanne miehen suhteen on toivoton ja sinun on pelastettava oma elämäsi.
 
Kukaan ei varmasti väitä että olisi helppo jättää mies ja "luopua" tunteistaan, mutta järkevää se olisi ehkä kaikkien kannalta tässä tilanteessa. Sille tosiasialle että sinä tai rakkautesi ei paranna miestä, jos niin tapahtuu se tapatuu muista syistä ja jokatapauksessa vie pitkään ja kaiken lisäksi on todella epävarmaa. Myöskään lapset eivät ole miehen näkökulmasta tervehdyttävä tekijä. Te ette ole syy miehen sairauteen, ettekä voi hänen sairaudestaan vastuuta ottaa. Valitettavasti jokaisen aikuisen on pystyttävä ottamaan teoistaan ja tunteistaan vastuu itse. Jos mieli on sairas ulkopuolinen ei sitä pysty parantamaan jos henkilö ei itse ymmärrä olevansa sairas ja tarvitsevansa muutosta. Itsemurhan voi ehkä joskus estää, mutta ketään ei voi vahtia viikosta ja kuukaudesta toiseen 24h/7.

Oman ja lastesi mielenterveuden takia luovu tunteista miestä kohtaan, vaikka se ei helppoa olekkaan. :hug:
 
Alkuperäinen kirjoittaja beesi:
on todella nuori poika, ei mikään mies edes ikänsä perusteella, en olisi alkanut alunperinkään pennun kans tekemään lapsia. No, olet itse valintas tehnyt.
Click to expand...

Minusta juuri tällaiset kommentit ovat sellaisen ihmisen vastauksia jotka eivät osaa perehtyä asiaan ja miettiä itseään samaan asemaan. " En olisi alkanut alunperinkään pennun kans tekemään lapsia. No, olet itse valintas tehnyt." No rakkaus ei katso ikää. Ei ikä kerro että jos on nuori että ei olisi valmis isäksi. Mies oletti olevansa valmis tulemaan isäksi ja niin minäkin luulin. EI hän mulle sanonu että hei olen pentu ja on virhe tehdä kanssani lapsia. Uskon että sinäkään et ole elämässäsi virheitä tehnyt, mutta minusta tuo että mitäs teet lapset lapsen kanssa on jo niin aikansa elänyt kommentti joka heitetään niin moneen sopivaan ongelmaan että en jaksa siitä nyt edes sen vertaa välittää. Ongelmat ovat paljon syvemmällä.

Kiitos muille fiksuista kommenteista. Kuten on sanottu niin sellaista ihmistä ei olekkaan joka olisi täysin tasapainoinen ja täydellinen ihminen, aina jokaisessa on jotain. Minun "sairauteni" on läheisriippuvuus. Mies on sairas ja koltelee meitä kaltoin, meillä on lapsi ja toinen tulossa eikä osoita suurta kiinnostusta heille. Hän tekee väärin.

Hänen veljensä laitteli tuossa viestiä että mies on käynyt hänenkin päällensä yksi viikonloppu kun ovat olleet juomassa. Mies on sekaisin. En tiedä miten hän on mennyt niin paljon alaspäin. Pitää vain rukoilla hänelle voimaa jaksaa. Lapset tarvitsevat isää, mutta he tarvitsevat myös terveellisen mieshahmon elämään. En tiedä onko miehen hyvä nyt kuulua lasten elämään? Voiko joka toinen vkl vaikuttaa negatiivisesti lapsen ja isän väliseen suhteeseen jos isä on tasapainoton ja ehkä mielistelee jopa lastakin?

Voinko pyytää miestä miettimään asioitaan rauhassa että ei nää lasta, että tulee näkemään lasta sitten kun tietää että itse sitä varmasti haluaa ja pystyy panostamaan tapaamisiin? vain onko se aivan väärin minun taholta pyytää sellaista? Asiat voivat tästä vaan enää huonontua tai parantua. Huonontuminen on se että hän ei nää enää lapsiaan tai parantua että hän sydämestään tahtoo kuulua lasten elämään, tällainen välivaihekkaan ei ole kauhean hyvä.

todellakin läheisriippuvuus ei helpota tätä asiaa, mutta onhan siinä ihan oikeitakin tunteita. Rakastan miestä oikeasti ja normaalisti erosta selviäminenkin voi viedä vuoden- pari. Eli minun pitää vaan antaa ajan kulua ja käydä juttelemassa ammattilaisen kanssa. Onhan elämässä tapahtumassa kauniita asioita kuten toisen lapsen syntymä.

Sitä vaan ei pitäis pohtia ja murehtia kauaksi tulevaisuuteen, koska eihän sitä tiedä mitä tulee tapahtumaan, nyt vain tarkoituksena olisi saada itselleni siedettävä olo.

Miten teidän mielestä noi lapsi asiat pitäisi hoitaa? Välissämme on useampi sata kilometria ja mies tulisi katsomaan lasta minun luokse. Se on todettu ammattilaisten ja neuvolan kanssa että fiksumpi on että isä tulee kattomaan poikaansa, kuin poikaa kuskataan joka toinen vkl yli 500 km viikonlopun aikana ja nyt ei ole nähnyt isäänsä niin minusta on tullut kiinnehenkilö lapsen elämään.

Mitä mieltä olette tuosta että laitan miehen pähkäilemään että haluaako panostaa isyyteensä? Vain onko se liikaa pyydetty tasapainottomalta ihmiseltä? nyt haluan myös miettiä lapsen parasta. En halua riistää isää lapselta taikka toisinpäin, mutta milloin on järkevämpää miettiä tapaamisen "kannattavuutta"?
 
Sinulla helpottaa vasta kun suruvaihe on ohi ja aika auttaa parantamaan haavat. Itseäni helpotti kun ajattelin et turha on surra sellaista mitä ei koskaan ollutkaan. Oma unelma perheestä siinä särkyi eikä mikään muu. Todennäköisesti mies alussa vain esitti jotain muuta kuin olikaan. Rakastui=onnelinen ja yritti olla erilainen. Sitä ihmistä ei enää ole olemassa eikä mies enää muutu joten sen hyväksyminen on tärkeää..
 

Osallistu arvontaan ja voita trendikäs lampaantalja!

Similar threads

E
Ex mies piinaa?
Viestiä
6
Luettu
897
Aihe vapaa
vieras
V
M
Ihastus..
Viestiä
9
Luettu
304
Aihe vapaa
miksi kävi näin
M
T
Mitä mun pitäs tehdä? *vuodatus*
Viestiä
6
Luettu
395
Aihe vapaa
tyhmä
T
V
25v liian suuri ikäero parisuhteessa?
Viestiä
3
Luettu
574
Aihe vapaa
feger
feger
V
Vaikea asia... pitäisikö etsiä pojan isä ja heille yhteinen tapaaminen?
Viestiä
4
Luettu
297
Aihe vapaa
Vieras
V

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa