Joten tässä se tulee, kerrottavaa tosin ei kovasti paljon ole. 
Mä olin varannut edellispäivänä jo lapsenvahdin äidistä neitille koska halusin päästä polille ultraan: ketutti se viikonlopun jälkeen ylittyvä laskettu päivä ja pelotti vauvan koko, tai lähinnä mitä se koko tulee olemaan jos vaikka parikin viikkoa yli pääsee menemään. Mä olin päättänyt että tuo otetaan ulos ajoissa, joten mä halusin lääkäriin. Mentiin sitt sinne polille heti lauantai aamuna (tai siis synnytysvastaanottoon, kun poli viikonlopun suljettu) ja mä kerroin tilanteeni: siinä aamulla oli pari ihan kivaa kipristystäkin ollut mutta mä en todellakaan uskonut hetkeäkään että olisin oikeasti vielä saman vuorokauden puolella synnyttämässä, ei sinne päinkään. Kätilö siellä pisti käyrille ja lupasi että pääsen lääkärin kanssa neuvonpitoon heti kun mua edellä olevat mammat on saatu tutkittua. No viimenen mamma mun edeltä pääsi lääkäriin mutta mä enää en: kauhee tulipalokiire tuli tohtori sedälle kuulemma ensiavun puolelle, joten mä jäin odottelemaan. Kului tunti, toinen, kolmas ja kätilöiden vuoro vaihtui, kun oli neljä tuntia mennyt yksi kätilö sanoi että lääkäri on edelleen kiinni, mutta jos me nyt tarkistettaisiin se kohdunsuun tilanne tässä ensin niin on se sitten tehty ja lääkäri enää ultrailee. Tarkistus tehtiin ja tulos oli se mitä tänne kirjoitinkin silloin, neljä senttiä auki. Kuulin kun kätilö soitti sille tohtorille: ei täällä sua enää tarvita, tämä synnyttää jo. Olin vähän ett 
, en tosiaan tänne tänään vielä synnyttään tullut. Kysyin että niin saanhan mä kotiin mennä vielä, kun ei musta tunnu yhtään synnyttävältä vielä. Kätilö katsoi mua, tarkisti mun papereita ja sanoi että no, neljä senttiä on kyllä jo aika paljon... mutta kyllä sä varmaan toista kun teet tiedät koska tuntuu siltä ettet enää pärjäile kotona, tervetuloa takaisin sitten.
Sen jälkeen oltiin kotona, mä tässä tein ruokaa jne ja joskus kasin maissa illalla ajattelin että olisipa se ehkä hyvä nyt tarkistella taas mitä siellä tapahtuu, vai tapahtuuko mitään. Lähdettiin takaisin, ja sairaalassa käyrien jälkeen suoraan saliin, siitäkin olin hieman ymmälläni: siellä oli vastaanotto täynnä mammoja jotka oli ollut siellä aamulla jo ennen mua ja edelleenkin ne jäi sinne olemaan todella tuskissaan, kun mua vietiin hissiin ja mä, joka siis saliin jo menin, muistutin miestä ottamaan mukaan mun lehden että "saan ajankulua ja tekemistä" kuten asian silloin ilmaisin. Moneen kertaan tuputettiin kipulääkettä eikä millään meinattu uskoa että mä en tarvitse vielä mitään, kiitos vaan, voin ihan loistavasti ja oli vähän niin kuin ois menkat ollut. Salissa kerkesin laskea ikkunasta parkkipaikalla olevia autoja, kuunnella musaa, lukea ne lehdet, ennen kuin kalvot pistettiin puhki: siitä alkoi vasta synnytys ja tunnin päästä sain epiduraalin ja jäin odottelemaan loppua taas tuskattomana. Hengailin siinä sänkyni reunalla kun kätilö tuli kysymään että joko työnnättää: vastasin että vähän, mutta ei tästä vauvaa vielä tule. Ajattelin että niin vähän aikaa on mennyt vasta siitä epin laitosta että ei vielä mitenkään voi olla valmista (sain supistuksia lisäävää siis siihen samaan syssyyn) eikä mua oikeasti työnnättänyt ihan niin paljoa... Kätilö siihen että jos mä nyt tarkistan kuitenkin, mistäs sitä tietää. Naureskelin että voit sä katsoa, mutta tuskin. No aukihan se oli ja ponnistuslupa tuli samantien: kauaa ei tarvinnut työnnellä kun herra olikin jo pihalla alle kymmenen minuutin. Ei repeämiä, ei tikkejä: ainoastaan omituinen olo kun maha hävisi: suihkussa naureskelin itsekseni omaa hassua pienentynyttä olemustani. Mies oli mukana ja oli hieman ihmeissään: odotti kai hirveää sählinkiä, verta ja tuskanhuutoja, mutta jäi niitä vaille sitten: ainoastaan sen jälkeen kun kalvot meni ja odottelin vielä epiä oli muutama sellainen todella tuskainen supistus niin että yritin puristaa miehen käden murskaksi ja silloin, kun niitä tuli pari ekaa mä en ollut ihan varma kumpaa pitäisi sääliä enemmän: itseäni, vai miestä joka siinä vaiheessa taisi hetkellisesti vähän säikähtää sitä kipua. Hienosti kuitenkin selvisi mieskin, ensikertalaiseksi. Kävelin itse osastolle mikä oli ihan omituinen kokemus, tytöstä kun mut kärrättiin sängyllä... jotenkin niin omituisen helppo juttu, että jos ei tarvitsisi odottaa sitä lasta ensin, voisin toisen tehdä vaikka nyt samantien heti perään.
Mä olin varannut edellispäivänä jo lapsenvahdin äidistä neitille koska halusin päästä polille ultraan: ketutti se viikonlopun jälkeen ylittyvä laskettu päivä ja pelotti vauvan koko, tai lähinnä mitä se koko tulee olemaan jos vaikka parikin viikkoa yli pääsee menemään. Mä olin päättänyt että tuo otetaan ulos ajoissa, joten mä halusin lääkäriin. Mentiin sitt sinne polille heti lauantai aamuna (tai siis synnytysvastaanottoon, kun poli viikonlopun suljettu) ja mä kerroin tilanteeni: siinä aamulla oli pari ihan kivaa kipristystäkin ollut mutta mä en todellakaan uskonut hetkeäkään että olisin oikeasti vielä saman vuorokauden puolella synnyttämässä, ei sinne päinkään. Kätilö siellä pisti käyrille ja lupasi että pääsen lääkärin kanssa neuvonpitoon heti kun mua edellä olevat mammat on saatu tutkittua. No viimenen mamma mun edeltä pääsi lääkäriin mutta mä enää en: kauhee tulipalokiire tuli tohtori sedälle kuulemma ensiavun puolelle, joten mä jäin odottelemaan. Kului tunti, toinen, kolmas ja kätilöiden vuoro vaihtui, kun oli neljä tuntia mennyt yksi kätilö sanoi että lääkäri on edelleen kiinni, mutta jos me nyt tarkistettaisiin se kohdunsuun tilanne tässä ensin niin on se sitten tehty ja lääkäri enää ultrailee. Tarkistus tehtiin ja tulos oli se mitä tänne kirjoitinkin silloin, neljä senttiä auki. Kuulin kun kätilö soitti sille tohtorille: ei täällä sua enää tarvita, tämä synnyttää jo.
Olin vähän ett , en tosiaan tänne tänään vielä synnyttään tullut. Kysyin että niin saanhan mä kotiin mennä vielä, kun ei musta tunnu yhtään synnyttävältä vielä. Kätilö katsoi mua, tarkisti mun papereita ja sanoi että no, neljä senttiä on kyllä jo aika paljon... mutta kyllä sä varmaan toista kun teet tiedät koska tuntuu siltä ettet enää pärjäile kotona, tervetuloa takaisin sitten. Sen jälkeen oltiin kotona, mä tässä tein ruokaa jne ja joskus kasin maissa illalla ajattelin että olisipa se ehkä hyvä nyt tarkistella taas mitä siellä tapahtuu, vai tapahtuuko mitään. Lähdettiin takaisin, ja sairaalassa käyrien jälkeen suoraan saliin, siitäkin olin hieman ymmälläni: siellä oli vastaanotto täynnä mammoja jotka oli ollut siellä aamulla jo ennen mua ja edelleenkin ne jäi sinne olemaan todella tuskissaan, kun mua vietiin hissiin ja mä, joka siis saliin jo menin, muistutin miestä ottamaan mukaan mun lehden että "saan ajankulua ja tekemistä" kuten asian silloin ilmaisin.
Moneen kertaan tuputettiin kipulääkettä eikä millään meinattu uskoa että mä en tarvitse vielä mitään, kiitos vaan, voin ihan loistavasti ja oli vähän niin kuin ois menkat ollut. Salissa kerkesin laskea ikkunasta parkkipaikalla olevia autoja, kuunnella musaa, lukea ne lehdet, ennen kuin kalvot pistettiin puhki: siitä alkoi vasta synnytys ja tunnin päästä sain epiduraalin ja jäin odottelemaan loppua taas tuskattomana. Hengailin siinä sänkyni reunalla kun kätilö tuli kysymään että joko työnnättää: vastasin että vähän, mutta ei tästä vauvaa vielä tule. Ajattelin että niin vähän aikaa on mennyt vasta siitä epin laitosta että ei vielä mitenkään voi olla valmista (sain supistuksia lisäävää siis siihen samaan syssyyn) eikä mua oikeasti työnnättänyt ihan niin paljoa... Kätilö siihen että jos mä nyt tarkistan kuitenkin, mistäs sitä tietää. Naureskelin että voit sä katsoa, mutta tuskin. No aukihan se oli ja ponnistuslupa tuli samantien: kauaa ei tarvinnut työnnellä kun herra olikin jo pihalla alle kymmenen minuutin. Ei repeämiä, ei tikkejä: ainoastaan omituinen olo kun maha hävisi: suihkussa naureskelin itsekseni omaa hassua pienentynyttä olemustani. Mies oli mukana ja oli hieman ihmeissään: odotti kai hirveää sählinkiä, verta ja tuskanhuutoja, mutta jäi niitä vaille sitten: ainoastaan sen jälkeen kun kalvot meni ja odottelin vielä epiä oli muutama sellainen todella tuskainen supistus niin että yritin puristaa miehen käden murskaksi ja silloin, kun niitä tuli pari ekaa mä en ollut ihan varma kumpaa pitäisi sääliä enemmän: itseäni, vai miestä joka siinä vaiheessa taisi hetkellisesti vähän säikähtää sitä kipua. Hienosti kuitenkin selvisi mieskin, ensikertalaiseksi. Kävelin itse osastolle mikä oli ihan omituinen kokemus, tytöstä kun mut kärrättiin sängyllä... jotenkin niin omituisen helppo juttu, että jos ei tarvitsisi odottaa sitä lasta ensin, voisin toisen tehdä vaikka nyt samantien heti perään. 
