Tässä tulee vuodatusta burnoutista ja ymmärtämättömästä ukosta... Jos joku jaksaa lukee niin VAU!

[HELP!]

Oon ollut marraskuusta saakka sairauslomalla, töissä ehdin 4v äitiys- ja hoitovapaaputken jälkeen olla vaan pari kuukautta kun jouduin ensin elimellisen sairauden takia saikulle mutta sitten lääkärini tajusi mun olevan myös aivan loppuunpalanut. Ja se pitää kyllä paikkansa. Lapsia on neljä, kaksi murrosikäistä sekä 2- ja 4-vuotiaat. Kaikki lapset, mutta etenkin pienimmät on sairastaneet viimeisen vuoden aikana koko ajan: korvatulehduskierteitä, tyräleikkaus, astmaa, rokkoja, keuhkokuumetta... Lisäksi olen huolehtinut päihdeongelmaisesta isästäni tässä muun ohella. Miehelle oon jankuttanut ainakin tän viimeisen vuoden, että olen tosi lopussa enkä jaksa, kaikki kotityöt ym. on ollut mun harteillani myös ja mies harrastaa tosi paljon. Ajallisesti n. 6-10h viikossa. Mä pääsin vielä kotonaolovuosinani harrastamaan muutaman tunnin viikossa, mutta kun aloitin työt (3-vuorotyö) ja kotityöjako (kaikki työt mulla) ja miehen harrastusmäärät pysyi samana, niin omiin harrastuksiin ei enää liiennyt aikaa -enkä raaskinut, koska se olisi sitten ollut koko perheen yhteisestä ajasta pois. Lisäksi lasten kuntoutus- ja lääkärikäynnit (1-3 krt vko) oli kokonaan mun kontollani. Ja niinhän siinä sitten kävi, että loppuunpalaminen tapahtui, aloin kärsiä rytmihäiriöistä, univaikeuksista, pyörrytyksestä, ahdistuskohtauksista jne. Nyt sairaslomalla ollessani olen yrittänyt miehen kanssa puhua tästä, etten oikeasti jaksaisi tätä enää, haluaisin omaa aikaa jne. sekä miehen vähentävän harrastamistaan, mutta ei... Nytkin olen koko viikonlopun yksin kotona lasten kanssa miehen ollessa harrastusleirillään. Käyn myös psykiatrian poliklinikalla muutaman kerran kuussa juttelemassa jaksamisestani jne. ja siellä olemme aloitaneet pariterapian,jossa näitä juttuja myös puhutaan, mutta käytännössä mikään ei tunnu muuttuvan. Oon oikeasti aika epätoivoinen jo, jopa eroamistakin ajatellut. Miehelle oon yrittänyt sanoa, että vähentäisi harrastamistaan ja tekisi sitä perheen ehdoilla, mutta yhtä hyvin voisi kuulemma lopettaa elämisen sitten kokonaan. Eli suomeksi sanottuna mekö emme lasten kanssa merkitse mitään, koko elämän sisältö on tuo harrastus...? Senkin oon sanonu, että niin kauan kun systeemi pysyy tällaisena, en ainakaan töissä jaksa käydä. Nyt olen päässyt harrastamaan itse pari kertaa viikossa lasten ollessa päiväkodissa, mutta työhön palattua sekään ei enää onnistuisi. Kaikki mitä mies on nyt tehnyt kuulemma MUN HYVÄKSENI on, että se on ottanut vastuun kaupassakäynneistä -ettei mun tartte enää kävellä sinne lasten kanssa 2-3krt viikossa kun ainoa automme on sillä työmatkakäytössä. Asumme vielä maalla, joten esim. sairaalareissut ym. jutut vie käytännössä koko päivän pitkien välimatkojen takia.
Eilen illalla ennenkuin mies lähti leirilleen, puhuin tästä asiasta taas ja riitrahan siitä tuli. Sanoin ihan totuudenmukaisesti, etten ole varma jaksanko täälä lasten kanssa. Välillä tuntuu, että voisin paiskata ne seinään ja seuraavaksi ampua vaikka itteni (( Mä ymmärrän ihan helvetin hyvin niitä äitejä, jotka tappaa ittensä ja lapsensa. Jos on tarpeeksi loppuunajettu, ei se mikään ihme ole!!!
En oikeesti tiedä mitä teen, ammattiapuakin olen hakenut mutta eihän ne voi mun miestä pakottaa muuttumaan. Ja erokin olis ihan kamalan työlästä ja stressaavaa ja lastenkin kannalta... ei... Oon meinaan kerran elämässäni jo eronnutkin enkä toista eroa ehkä kestäisi...

 

[ap kirjoittaja]

Sulkumerkki siinä piti olla...

 

[Piimä]

Empä osaa antaa neuvoa, kertomuksesi veti ihan hiljaseksi. :hug:

 

[harmaa]

Mitä miehes harrastaa?? kyllä on kurjaa et ei voi auttaa vaikka luulis huomaavan et sä kärsit

 

[mimmu]

Huh. Tuo on kyllä äärimmäisen voimia vievä tuo elämäntilanteesi nyt. En osaa oikein lohduttaa muuten kuin, että älä odota enää mieheltäsi mitään vaan koita elää itsellesi ja lapsillesi ja järjestää asiat niin, että pääset itse eteenpäin jos et kerran häneltä tarvitsemaasi tukea saa. Ja hae ja ota vastaan kaikki tuki, mitä ikinä tarjotaan tai on saatavilla! Voimia!

 

[voimia sinne]

Kunpa osaisin yksioikoisen vastauksen antaa "tee näin niin helpottaa" mutta en osaa.. Voin vain toivoa sinulle ihan älyttömästi voimia ja jaksamista- muista, että vain itseään voi muuttaa, ei muita, ikävä kyllä. Olet jaksanut tähän asti liiankin hyvin, nyt on aika kyllä jonkunlainen muutos tulla todellaki miehen suhteen! Tuleen ei kannata jäädä makaamaan, mieti että mistä päästä voisi alkaa omaa elämää helpottamaan, ja puhu puhumasta päästyäsikin siellä psyk. polilla varsinki noista jaksamattomuusasioista, siinä vaiheessa kun alkaa ymmärtää niitä jotka tappaa lapsensa, on TODELLA poikki.

Vielä kerran, kovasti VOIMIA!

 

[Peppari]

No ihan ekaksi muuttakaa ihmisten ilmoille. Niin että pääset helposti bussilla liikkumaan yms.
Miehelle luulisi olevan sama missä asuu jos on aina menossa joko duunissa tai harrastuksissa.
Teineistä luulisi olevan jo sulle apua, jos ei ole niin pakota. Perhe on yhteinen yritys jossa kaikki osallistuu kaikkeen. Jaksuja. :hug:

 

[ehdotus]

Voimia sulle!!! Olisko teillä varaa palkata jotain kodin ulkopuolista apua, esim. siivousta?

 

[Piimä]

Pystyisitkö lopettamaan sen alkoholisti isäsi holhoamisen? Alkoholistin asioiden murehtiminen ja hoitaminen vie niin tuhottomasti voimia.

 

[vieras]

Kuulostaa melko tutulle kuviolle...Oli kuin olisin lukenut itsestäni muutama vuosi sitten! Joskus pitää vain laittaa toinen "selkä seinää vasten" tai pistää oikeasti katsomaan totuutta silmiin ja sitten valitsemaan, mikä on OIKEASTI tärkeintä elämässä. Harrastus vai perhe?

VOIMAHALIT sinulle!

 

[ap]

ja lisättäköön vielä, että RAKASTAN lapsiani aivan älyttömästi, en muuten olis tätä jaksanutkaan näinkään pitkään, mutta joskus vaan tuntuu ettei jaksa enää hetkeäkään... Muutaman kerran on uhmaikäisen kiukutellessa tullut sellanen pelottava, skitsofreeninen tunne, silmissä sumenee ja vippaa ja tuntuu että nyt jumalauta otan ton pennun ja paiskaan ikkunasta pihalle... Sit on vaan purtava hammasta ja koottava ittensä ja yritettävä jaksaa Mutta kun loputtomiin ei voi jaksaakaan. Mä oikeesti PELKÄÄN mitä teen lapsille/itselleni joskus kun todella romahdan. Ja se ei todellakaan oo kaukana...

 

[ap]

Niin, noi isän jutut on aikalailla nyt helpottanu onneks, ja siitä on toisinaan jopa mulle apua. Miehelle oon myös sanonut, että on tosiaan valittava joko tuo fanaattinen harrastaminen tai perhe, mutta se on ja elää niinkuin ennenkin. Eropaperit tilaukseen siis...? Saisikohan sen sillä reagoimaan...?

 

[vieras]

Kysy siltä mieheltäsi, mitä hän ajatteli tehdä lasten ja perheen kanssa sitten, jos sinä yksinkertaisesti romahdat ja joudut esim kuukausien sairaalahoitoon. Tai kuolet (saa vähän jo dramatisoidakin tuossa tilanteessa). Antaako lapset pois ja jatkaa lapsettomana poikamiehenä omaa elämäänsä, vai mitä? Ja oikeasti pyydä miettimään ja antamaan vastaus tähän.

 

[Piimä]

Niin, noi isän jutut on aikalailla nyt helpottanu onneks, ja siitä on toisinaan jopa mulle apua. Miehelle oon myös sanonut, että on tosiaan valittava joko tuo fanaattinen harrastaminen tai perhe, mutta se on ja elää niinkuin ennenkin. Eropaperit tilaukseen siis...? Saisikohan sen sillä reagoimaan...?

Mun mies ei reagoinu noihin pelkkiin eropapereihin. Ne piti täytää ja viedä käräjäoikeuteen ja nyt oon maksanukki sen ekan vaiheen.. eivieläkään näytä kunnolla tajuavan että muutos on ihan oikeasti tultava tai sitten maksan sen toisenkin vaiheen, kun on harkinta aika ohi.

 

[vieras]

Mun mies ei reagoinu noihin pelkkiin eropapereihin. Ne piti täytää ja viedä käräjäoikeuteen ja nyt oon maksanukki sen ekan vaiheen.. eivieläkään näytä kunnolla tajuavan että muutos on ihan oikeasti tultava tai sitten maksan sen toisenkin vaiheen, kun on harkinta aika ohi.

Paljonko se muuten maksaa?

 

[.]

pari vuotta sitten. olin pph. pelkäsin mennä 3 viimeisenä viikkona töihin. koska pelkäsin että teen lapsille jotain kauheeta. ihan pienestä mitä lapset teki tuli aivan hirveä sisäinen raivo. huusinki heille ihan mitättömästä asiasta. piti jo lapsienkin takia jäädä saikulle. sitten jouduin sairaalaan 10kk meni siellä. nyt olen ollu kotona vähän yli vuoden. lukuunottamatta paria sairaala jaksoa.
ap vaadi itsellesi parempaa hoitoa mikä auttaa. mene vaikka osastolle lepäämään. sinne pääsee helposti jos on itsetuho tai toisten tuho ajatuksia. ja voimia sinulle. muista se että lapset ensin ja sinä itse toisena ja kolmantena talon siivous ja toiset ihmiset. kenenkään ei tarvi jaksaa enenpäänsä. jos et jaksa siivota. jätä siivoamatta. mutta ajattele lapsiakin. heidän takia sinun pitää hoitaa itsesi kuntoon.

 

[nimim. HELP -ap-]

Mun mies ei reagoinu noihin pelkkiin eropapereihin. Ne piti täytää ja viedä käräjäoikeuteen ja nyt oon maksanukki sen ekan vaiheen.. eivieläkään näytä kunnolla tajuavan että muutos on ihan oikeasti tultava tai sitten maksan sen toisenkin vaiheen, kun on harkinta aika ohi.[/quote]

No huhhuh...
Eipä oo kehumista sullakaan... Jaksamisia sinnekin...

 

[-ap-]

Kysy siltä mieheltäsi, mitä hän ajatteli tehdä lasten ja perheen kanssa sitten, jos sinä yksinkertaisesti romahdat ja joudut esim kuukausien sairaalahoitoon. Tai kuolet (saa vähän jo dramatisoidakin tuossa tilanteessa). Antaako lapset pois ja jatkaa lapsettomana poikamiehenä omaa elämäänsä, vai mitä? Ja oikeasti pyydä miettimään ja antamaan vastaus tähän.

Oon kysynytkin. Kuulemma miettisi sitä tilannetta sitten jos siihen joutuu (siis oikeesti, ei juurikaan rakastavalta aviomieheltä kuulosta...) ja jos oon käskeny miettiin ja vastaan mulle nyt niin suuttuu, poistuu paikalta...

 

[vieras]

Kysy siltä mieheltäsi, mitä hän ajatteli tehdä lasten ja perheen kanssa sitten, jos sinä yksinkertaisesti romahdat ja joudut esim kuukausien sairaalahoitoon. Tai kuolet (saa vähän jo dramatisoidakin tuossa tilanteessa). Antaako lapset pois ja jatkaa lapsettomana poikamiehenä omaa elämäänsä, vai mitä? Ja oikeasti pyydä miettimään ja antamaan vastaus tähän.

Oon kysynytkin. Kuulemma miettisi sitä tilannetta sitten jos siihen joutuu (siis oikeesti, ei juurikaan rakastavalta aviomieheltä kuulosta...) ja jos oon käskeny miettiin ja vastaan mulle nyt niin suuttuu, poistuu paikalta...

Tuossa tapauksessa akaisin rehellisesti yksinhuoltajaksi. Olisi ainakin yksi stressin aihe vähemmän ja omaa aikaa saisit, kun lapsilla on isäviikonloppuja/ovat isällään lomilla yms.

 

[-ap-]

pari vuotta sitten. olin pph. pelkäsin mennä 3 viimeisenä viikkona töihin. koska pelkäsin että teen lapsille jotain kauheeta. ihan pienestä mitä lapset teki tuli aivan hirveä sisäinen raivo. huusinki heille ihan mitättömästä asiasta. piti jo lapsienkin takia jäädä saikulle. sitten jouduin sairaalaan 10kk meni siellä. nyt olen ollu kotona vähän yli vuoden. lukuunottamatta paria sairaala jaksoa.
ap vaadi itsellesi parempaa hoitoa mikä auttaa. mene vaikka osastolle lepäämään. sinne pääsee helposti jos on itsetuho tai toisten tuho ajatuksia. ja voimia sinulle. muista se että lapset ensin ja sinä itse toisena ja kolmantena talon siivous ja toiset ihmiset. kenenkään ei tarvi jaksaa enenpäänsä. jos et jaksa siivota. jätä siivoamatta. mutta ajattele lapsiakin. heidän takia sinun pitää hoitaa itsesi kuntoon.

Joo, toi kuulostaa tosi tutulta, että pinna palaa pienemmästäkin, sietokyky on nolla... Ja sit tarttis jaksaa huolehtia kaikista ja kaikesta, yrittää saada miestä ymmärtämään tilanne ja sit siitäkin saa vaan kuulla kuinka taas nalkutan ja marmatan... Pitäis varmaan soittaa nyt viikonloppuna joku ystävä hakemaan lapset luokseen ja lähtee itte psykalle, tiedän kyllä että ottaisivat osastolle ja on siitä ollut puhettakin lääkärin kans. Toistaseks en ole halunnut...

 

[vieraas]

mikset oikeasti hakeutuisi jonnekkin osastolle lepäämään? ja antaisit miehen hoitaa kaiken hetken yksin? näkis ettei todellakaan ole helppoa!

 

[-ap-]

Kysy siltä mieheltäsi, mitä hän ajatteli tehdä lasten ja perheen kanssa sitten, jos sinä yksinkertaisesti romahdat ja joudut esim kuukausien sairaalahoitoon. Tai kuolet (saa vähän jo dramatisoidakin tuossa tilanteessa). Antaako lapset pois ja jatkaa lapsettomana poikamiehenä omaa elämäänsä, vai mitä? Ja oikeasti pyydä miettimään ja antamaan vastaus tähän.

Oon kysynytkin. Kuulemma miettisi sitä tilannetta sitten jos siihen joutuu (siis oikeesti, ei juurikaan rakastavalta aviomieheltä kuulosta...) ja jos oon käskeny miettiin ja vastaan mulle nyt niin suuttuu, poistuu paikalta...

Tuossa tapauksessa akaisin rehellisesti yksinhuoltajaksi. Olisi ainakin yksi stressin aihe vähemmän ja omaa aikaa saisit, kun lapsilla on isäviikonloppuja/ovat isällään lomilla yms.

Mahtaisikohan ottaa lapsia luokseen...? Mutta saisinhan ainakin elarit ja yksinhuoltajakorotukset lapsilisiin ja voisin ehkä palkata vaikka mll:stä lastenhoitajan joskus... Ja päivähoitomaksutkin olis pienemmät kun olis vaan omat tulot vaikuttamassa laskelmiin. Oon oikeesti ajatellut, että ei yh:na ainakaan tän vaikeampaa voisi olla -ei ainakaan tosiaan tarttisi stressata ukosta enää... Mut ei se eroaminenkaan kaikkine osituksineen, muuttoineen jne. niin helppoa oo, en tiedä jaksaisinko käydä sitä läpi taas. Ainakaan tässä kunnossa missä nyt olen. Aikamoinen umpikuja siis...

 

[-ap-]

mikset oikeasti hakeutuisi jonnekkin osastolle lepäämään? ja antaisit miehen hoitaa kaiken hetken yksin? näkis ettei todellakaan ole helppoa!

Ehkä perimmäisin syy on se, että tää on pieni kylä => kaikki sais tietää => saisin hullun maineen. Mut toisaalta, jos vaihtoehto on se et lapset on oikeesti vaarassa... En tie. Oikeesti oon aatellu et laittasin muksut nyt jonnekin kaverilleni ja lähtisin, olishan ukolla kiva ylläri oottamassa kun tulee himaan ja olis aika noloa hakee lapset mun ystävän luota... Vaikka tajuaisikohan hävetä edes... Tai osaisiko edes kaivata mua ja lapsia, huomaisko ees ettei olla kotona...

 

[huhhuh]

todella ajattelematon mies sinulla. Itsellä on vain kaksi lasta, mutta silti kaiken pyörittäminen yksin vei kaiken voimani. Siinä sivussa piti vielä murehtia ukon menemisistä. Meille tuli ero viimein. Ukon pettäminen ja kaikki tuo ajattelemattomuus oli siihen syynä. Kas kummaa, mies huomasi virheensä, kun menetti perheensä. Nyt vinkuu takaisin, mutta taidan olla onnellinen näin.

Mitä jos kokeilet kepillä jäätä ja kysäset, että olisiko aika erota se joko herättää miehen tai sitten se johtaa eroon. Tulet varmasti pärjäämään hyvin yksinkin. Mies joka on yksi stressitekijä poistuisi. Hän jopa joutuis ottamaan lapsia luokseen sovitusti, joten sinä saisit vapaata. Jos miehesi ei ottaisi lapsia, niin sinulla on mahdollisuus saada vaikka tukiperhe. Varmaan sinun tilanteessa voisi perhetyöntekijästä olla apua.

Myös toisen naisen mahdollisuus kannattaa ottaa huomioon. Katsoin kerran ohjelman, jossa mies harrasti jääkiekkoa (kuitenkin kävi toisen naisen luona). Tuollaiset leirit yms. on aika hyviä tekosyitä ja oikeasti mies onkin toisen naisen luona.

 

[Trinsessa]

:hug: Saanko kysyä et mitä sun mies harrastaa kun kerta jatkuvasti aikaa käyttää siihen? Oisko sulla jotain sukulaista tai ystävää joka voisi tulla nyt loppuviikonlopuksi auttamaan lasten kanssa ja pitämään sulle seuraa?