3
3+1 Ruusujen perhe
Vieras
Osaisikohan joku täällä auttaa.
Saimme ensimmäisen lapsemme melkein viisi vuotta sitten. Olimme tuolloin molemmat vielä opiskelijoita, asuttiin kaukana tukiverkoista, ikää 23/24 ja melko lyhyt aika yhteistä eloa takana (2 vuotta). Lapsi syntyi kesken opintojen, tosin toivottuna, ja asuimme vielä yksiössä, meiltä puuttui jopa sohva ja tv. Olin vuoden kotona, sitten lähdin jatkamaan koulua, ja elämä oli hyvin hyvin kiireistä: miehen lopputyö, minun viimeiset opiskeluvuodet, paljon tenttejä, ei ketään lastenhoitoapuna, erittäin aikataulutettua elämää. Ajattelimme, että opinnot on saatava päätökseen pian jotta pääsemme sitten jatkamaan elämää yhdessä. Mies oli työharjoittelun vuoksi arkiviikot poissa kotoa muutamia kuukausia ja sitten minä tein harjoittelujakson ja olin poissa 1,5-vuotiaan poikani luota muutamia arkipäiviä viikossa yhden kokonaisen kesän ajan.
Muistan noista kolmesta ja puolesta vuodesta lapsen syntymän jälkeen hyvin vähän. Naama oli täynnä finnejä ja stressi oli kovaa. Lapsen kanssa oli monia ihania hetkiä, mutta myös paljon ajan puutetta. Pahimpana muistan pari hyvin kylmää talvea, jolloin olimme pojan kanssa kaksin, siinä pienessä yksiössä, jossa ei ollut juuri edes moniakaan huonekaluja. Loikoilimme lattialla ja minä luin sivusilmällä tentteihin.
Tästä on nyt 4,5 vuotta aikaa ja meille syntyi puoli vuotta sitten toinen lapsi. Olemme muuttaneet isompaan asuntoon, meillä on auto ja asumme nyt minun kotipaikkakunnalla ja meillä on tukiverkkoja eli vanhempani ja pari tätiä.
Minusta tuntuu kuin jokin "kupla" olisi puhjennut ja olisimme saapuneet jonkilaiseen helppoon mutta niin erilaiseen arkeen. Kun kaivelemme nyt varastosta kuopukselle esikoisen tavaroita, tunnen joka päivä valtavaa haikeutta ja surua hetkistä, jotka ovat takanapäin. Puolivuotiaalle löysin eilen paitoja, jotka ostin esikoiselle - ja muistan mistä ne ostin, kuinka laskin rahoja että ne riittävät ja kuinka olin juuri tullut junalla työharjoittelusta enkä ollut nähnyt lasta kahteen yöhön ja kuinka juoksin kirjaimellisesti matkalaukun kanssa kotiovelle vesisateessa jotta näen hänet mahdollisimman pian. Katson kuvia tuolta ajalta ja se tuntuu niin kaukaiselta, toisaalta eihän siitä niin kauaa ole. Tuntuu kuin se olisi ollut jokin oma kuplansa joka on nyt poissa.
Koen luopumisen tuskaa ja toisaalta helpotusta siitä että kaikki on nyt myös hyvin. Näen neljän vuoden takaisissa kuvissa paljon nuoruuden rohkeutta, riskinottoa ja itseni niin kokemattomana, uuden edessä. Tuntuu hyvin haikealta samalla kun olen onnellinen kuinka hyvin asiat ovat. Miksi tällainen voi kuitenkin tuntua myös kipeältä?
Onko kellään ollut tällaista?
Saimme ensimmäisen lapsemme melkein viisi vuotta sitten. Olimme tuolloin molemmat vielä opiskelijoita, asuttiin kaukana tukiverkoista, ikää 23/24 ja melko lyhyt aika yhteistä eloa takana (2 vuotta). Lapsi syntyi kesken opintojen, tosin toivottuna, ja asuimme vielä yksiössä, meiltä puuttui jopa sohva ja tv. Olin vuoden kotona, sitten lähdin jatkamaan koulua, ja elämä oli hyvin hyvin kiireistä: miehen lopputyö, minun viimeiset opiskeluvuodet, paljon tenttejä, ei ketään lastenhoitoapuna, erittäin aikataulutettua elämää. Ajattelimme, että opinnot on saatava päätökseen pian jotta pääsemme sitten jatkamaan elämää yhdessä. Mies oli työharjoittelun vuoksi arkiviikot poissa kotoa muutamia kuukausia ja sitten minä tein harjoittelujakson ja olin poissa 1,5-vuotiaan poikani luota muutamia arkipäiviä viikossa yhden kokonaisen kesän ajan.
Muistan noista kolmesta ja puolesta vuodesta lapsen syntymän jälkeen hyvin vähän. Naama oli täynnä finnejä ja stressi oli kovaa. Lapsen kanssa oli monia ihania hetkiä, mutta myös paljon ajan puutetta. Pahimpana muistan pari hyvin kylmää talvea, jolloin olimme pojan kanssa kaksin, siinä pienessä yksiössä, jossa ei ollut juuri edes moniakaan huonekaluja. Loikoilimme lattialla ja minä luin sivusilmällä tentteihin.
Tästä on nyt 4,5 vuotta aikaa ja meille syntyi puoli vuotta sitten toinen lapsi. Olemme muuttaneet isompaan asuntoon, meillä on auto ja asumme nyt minun kotipaikkakunnalla ja meillä on tukiverkkoja eli vanhempani ja pari tätiä.
Minusta tuntuu kuin jokin "kupla" olisi puhjennut ja olisimme saapuneet jonkilaiseen helppoon mutta niin erilaiseen arkeen. Kun kaivelemme nyt varastosta kuopukselle esikoisen tavaroita, tunnen joka päivä valtavaa haikeutta ja surua hetkistä, jotka ovat takanapäin. Puolivuotiaalle löysin eilen paitoja, jotka ostin esikoiselle - ja muistan mistä ne ostin, kuinka laskin rahoja että ne riittävät ja kuinka olin juuri tullut junalla työharjoittelusta enkä ollut nähnyt lasta kahteen yöhön ja kuinka juoksin kirjaimellisesti matkalaukun kanssa kotiovelle vesisateessa jotta näen hänet mahdollisimman pian. Katson kuvia tuolta ajalta ja se tuntuu niin kaukaiselta, toisaalta eihän siitä niin kauaa ole. Tuntuu kuin se olisi ollut jokin oma kuplansa joka on nyt poissa.
Koen luopumisen tuskaa ja toisaalta helpotusta siitä että kaikki on nyt myös hyvin. Näen neljän vuoden takaisissa kuvissa paljon nuoruuden rohkeutta, riskinottoa ja itseni niin kokemattomana, uuden edessä. Tuntuu hyvin haikealta samalla kun olen onnellinen kuinka hyvin asiat ovat. Miksi tällainen voi kuitenkin tuntua myös kipeältä?
Onko kellään ollut tällaista?
