E
"eräs"
Vieras
Mitäs mieltä ootte siitä, että mä suostun tekemään toisen lapsen vain sen takia, että mies haluaa lisää lapsia?
Jos en rakastaisi tuota miestä, en suostuisi. En tykkää lapsista, varsinkaan vauvoista. Olen ensimmäisen lapsen raskausaikana sairastunut keskivaikeaan masennukseen ja mulla on aika isot traumat tuon lapsen vauva-ajasta. Lastani toki rakastan, mutta rakkaus tunteena muuttui voimakkaammaksi kuin velvollisuus, vasta kun lapsi oli 2-vuotias. Nyt lapsi on jo yli 4-vuotias. Masennuksestani olen selvinnyt pitkällä terapialla ja olen ollut "elävien" kirjoissa nyt vajaa kaksi vuotta.
Mies ymmärtää minua ja ei halua mua pakottaa. Mutta hänen toiveensa toisesta lapsesta on niin suuri, että mun sydäntä särkee. Toisaalta haluaisin myös sisaruksen jo olemassa olevalle lapsellemme ja uskottelen itselleni, että uusi raskaus ja vauva-aika "eheämpänä" ihmisenä voisi olla ihan erilaista ja voisin ehkä oppia pitämäänkin siitä.
Olen asiaa hautonut nyt vuoden verran. Lupasin miehelleni vuosi sitten miettiä asiaa vuoden verran ja kertoa ratkaisustani, puoleen tai toiseen. Vielä 3 kuukautta sitten olin varma, että toista lasta en tule koskaan haluamaan. Nyt mieleni on kuitenkin muuttunut. Meillä olisi elämässämme sellainen tilanne, että toisen lapsen "hankinta" olisi erittäin hyvin ajoitettu, jos kohta puoliin raskautuisin. Mutta osa minusta jarraa vastaan, en tiedä onko se järki vai pelko?
Olen kuitenkin miehelleni kertonut, että toista voidaan alkaa yrittämään. Mutta silti alitajunnassani kytee pakokauhu...
Vaikka ajatus vauvasta tuntuukin ihan hyvältä.
Onko tässä mitään järkeä? Mistä tietää, mitä ääntä tässä kuuntelisi? On kuitenkin aika isosta asiasta kysymys enkä halua missään nimessä kokea uudelleen sitä, mitä koin ensimmäistä lasta odottaessani.
Jos en rakastaisi tuota miestä, en suostuisi. En tykkää lapsista, varsinkaan vauvoista. Olen ensimmäisen lapsen raskausaikana sairastunut keskivaikeaan masennukseen ja mulla on aika isot traumat tuon lapsen vauva-ajasta. Lastani toki rakastan, mutta rakkaus tunteena muuttui voimakkaammaksi kuin velvollisuus, vasta kun lapsi oli 2-vuotias. Nyt lapsi on jo yli 4-vuotias. Masennuksestani olen selvinnyt pitkällä terapialla ja olen ollut "elävien" kirjoissa nyt vajaa kaksi vuotta.
Mies ymmärtää minua ja ei halua mua pakottaa. Mutta hänen toiveensa toisesta lapsesta on niin suuri, että mun sydäntä särkee. Toisaalta haluaisin myös sisaruksen jo olemassa olevalle lapsellemme ja uskottelen itselleni, että uusi raskaus ja vauva-aika "eheämpänä" ihmisenä voisi olla ihan erilaista ja voisin ehkä oppia pitämäänkin siitä.
Olen asiaa hautonut nyt vuoden verran. Lupasin miehelleni vuosi sitten miettiä asiaa vuoden verran ja kertoa ratkaisustani, puoleen tai toiseen. Vielä 3 kuukautta sitten olin varma, että toista lasta en tule koskaan haluamaan. Nyt mieleni on kuitenkin muuttunut. Meillä olisi elämässämme sellainen tilanne, että toisen lapsen "hankinta" olisi erittäin hyvin ajoitettu, jos kohta puoliin raskautuisin. Mutta osa minusta jarraa vastaan, en tiedä onko se järki vai pelko?
Olen kuitenkin miehelleni kertonut, että toista voidaan alkaa yrittämään. Mutta silti alitajunnassani kytee pakokauhu...
Vaikka ajatus vauvasta tuntuukin ihan hyvältä.Onko tässä mitään järkeä? Mistä tietää, mitä ääntä tässä kuuntelisi? On kuitenkin aika isosta asiasta kysymys enkä halua missään nimessä kokea uudelleen sitä, mitä koin ensimmäistä lasta odottaessani.
