Toiveet, yrittäminen, keskenmeno - elämä, maailmankaikkeus ja kaikki?

[sangen]

Moi.

Mulla on takana 35 vuotta elämää, 9 vuotta nykyisessä parisuhteessa ja 2 vuotta siitä ehkäisytöntä seksiä. Toukokuussa alkoi ensimmäinen raskaus, joka todettiin keskeytyneeksi keskenmenoksi 10. viikolla julkisen puolen ekassa ultrassa. Sikiö oli ilmeisesti kuollut jo viikolla 6. Tämä tuli mulle täysin yllätyksenä, en ollut osannut lainkaan varautua. Seuraavina päivinä Google oli kovilla, ja löysin mm. Ellien ja Vauva-lehden keskustelupalstojen ketjut aiheesta. Etenkin http://keskustelu.plaza.fi/ellit/perhe/vauvahaaveet/1835999/km-n-jalkeen-plussaavat-vol-3-a/sivu48/ oli avuksi. Tänään tuntui siltä, että haluaisin myös jakaa omia olojani.

Me emme mieheni kanssa ole ennen keskenmenoa tai sen jälkeen puhuneet raskaustoiveestamme juuri kenellekään. Tuosta keskenmenosta eivät tiedä lisäksemme kuin hoitohenkilökunta, eli läheistemme kanssa emme ole sitä halunneet jakaa. Minun kolme lähintä ystävääni tietävät ehkäisyn lopettamisesta, mutta en ole puhunut yksityiskohdista, raskaustestien negatiivisuudesta tai siitä yhdestä positiivisesta heillekään. Ja kkm:n jälkeen tarve pitää salaisuus vain vahvistui, tuntuu, että jos uusi raskaus vielä koittaa, en halua kertoa siitä kenellekään läheiselleni ennen kuin se on ainakin puolivälissä. Toki ymmärrän, että peittäminen voi olla käytännössä vaikeaa ;-) Jokin tarve kertoa ja analysoida tilannetta selvästi kuitenkin on, kirjoitanhan tätä, mutta en halua sotkea läheisiä ihmissuhteitani ja tosielämätuttujen minuun kohdistuvia tunteita tähän. Moni väittää, että puhuminen auttaa, mutta minulle se ei taida tässä tilanteessa sopia, ei livenä.

Kesän jälkeen jäin seuraamaan näitä muutamaa viestiketjua. Ilahduin, kun vakikirjoittajilla oli välillä hyviäkin uutisia, myös lisääntymisasian ulkopuolella. Samalla aloin tuntea itseni vähän noviisiksi ja ehkä hieman poikkeavaksikin. Olin siinä uskossa, että me yritimme saada lapsen viimeisen 2 vuoden ajan. Alkoi tuntua siltä, että emme olleet tosissamme, enhän laskenut kiertopäiviä, tehnyt ovulaatiotestejä, juonut greippimehua - nyt juon - tai itkenyt kuukautisten alkaessa. Kyllä minä lapsen haluan ja toivoisin raskauden alkavan, mutta vielä tällä hetkelläkin, kahden vuoden jälkeen ja tämänikäisenä, tuntuu siltä, että hedelmöityshoitoihin en sen takia ryhdy. Ehkä mieli muuttuu, sitähän en voi vannoa, mitä mieltä asiasta olen tulevaisuudessa. Tunsin itseni... luopio on väärä sana, mutta erilaiseksi. Ja jos nuo, jotka tuntuvat ottavan tämän noin tosissaan ja raportoivat kierronvaiheensa ja seksielämänsä taajuuden, eivät saa lasta, niin olisiko edes reilua, että minä sitten saisin? En usko, että kkm osui kohdalleni tästä syystä, kuitenkaan.

En tiedä, mitä teiltä haluan. Ehkä synninpäästöä, lupausta siitä, että saa tätä näinkin tehdä, vakuuttelua, etten ole ihan friikki. Tai sitten halusin vain jäsentää ajatukseni kirjoittamalla. Joka tapauksessa olisi mukavaa, jos kertoisit, mitä ajatuksia sinussa herätin.

Hyvää Aleksis Kiven päivää, kanssaeläjät!

 

[Myy]

Rakas sangen, ensiksi haluan kiittää sinua tarinasi jakamisesta. Kirjoituksesi kosketti minua syvästi, siitä kuultaa se kuinka tärkeä asia lapsen saaminen sinulle on sekä myös valtava empatia muita yrittäviä kohtaan.

Haluaisin kertoa sinulle että juuri sinulla on täysi oikeus toivoa itsellesi omaa lasta. Mikään, miten joku muu paneutuu yrittämiseen kiertoaan tarkkaillen tai lisävitamiineja nappaillen, ei poista sitä asiaa että te olette yhdessä miehesi kanssa päättäneet antaa lapsen tulla elämäänne. Se on jo yrittämisen ensimmäinen askel.
Ei ole mitään määräystä siitä että lasta yrittäessä täytyy heittäytyä yrittämiseen täysin rinnoin päiviä laskeskellen ja ovulaatiota kyttäillen. Ilman ehkäisyä rakastelu on jo lapsen yrittämistä, vaikkei sitä verenmaku suussa tekisikään. Keskustelupalstoille kirjoittelevat monet joilla on jo pitkä yritys takanaan. Silloin on järkevääkin alkaa kiinnittää huomiota elintapoihin ja kuukautiskiertoonsa. Myös me, jotka pitkään vauvakuumeisina palstoja olemme lukeneet, olemme niistä oppineet liudan kikkoja joilla raskauden alkamista voi mahdollisesti edesauttaa, ja jotka otamme käyttöön oman yrityksemme alkaessa.

Ei ole kiveen kirjoitettu että kaikkien yrittäjien tulisi toimia näin. Uskon että on monia joille raskauden alkaminen on mysteeri, joka "vain tapahtuu" kun ehkäisy jätetään pois. Itse en ikimaailmassa muutama vuosi sitten olisi osannut arvata mikä kaikki raskauden alkuun vaikuttaakaan ja kuinka suuri ihme helposti alkanut ja loppuun asti kestänyt raskaus todella on.

Et siis ole luopio, et todellakaan. Älä ota paineita muiden yrittäjien esimerkeistä, vaan koita löytää niitä tiedon murusia ja "keinoja" joista sinulle itsellesi voisi yrittämisessä olla hyötyä.
Myös vertaistuki ja ajatusten julki tuominen on tärkeää. Toteuta siis itseäsi sen suhteen vapaasti netissä, jos et pysty jakamaan ajatuksiasi "oikeassa elämässä" läheistesi kanssa.

 

[sangen]

Ystävällinen vastauksesi ilahdutti minua. Olet yksi niistä, joiden yrityksen vaiheita olen saanut lukea ainakin esikoisketjusta, vaikka sinä et minusta mitään tiennytkään ennen tätä päivää

Tuo monissa keskusteluketjuissa aistittava toisten tsemppaaminen ja lohduttaminen, haaveiden jakaminen ja yhdessä jännittäminen on mieltälämmittävää näin ulkopuolisena lukiessakin. Varmaan teilläkin on monilla se tilanne, että kovin yksityiskohtaisesti ei live-elämässä oireiden kuulostelua ja arvuuttelua tai ovulaation hyödyntämistä tunne voivansa raportoida, ja silloin netin ryhmät ovat parhaimmillaan. Tuntuu kuitenkin, etten 'sovi' tai 'kelpaa' näihin ketjuihin, kun oma tapani haaveilla on näin... laimea? Silti pelkkä lukeminenkin on tehnyt hyvää, kai siksi, kun livenä haluan (edelleen) näistä asioista vaieta.

Mitähän haluan siis sanoa, en taida tietää itsekään. Ehkä vain sen, että saatan vielä uskaltautua haahuilemaan jonkin ketjun liepeille Myyn rohkaisemana. Ja sen, että yksi ystävällinen viesti voi tuntua todella mukavalta.

 

[Ruu]

Hei minulla aika samanlainen tarina kuin sinulla. Viisivuotta lasta tehtiin ihan vain normaalin aviollisen kanssakäymisen nimissä. Eli ei tikutteluja, greippimehuja etc. Tutkimuksissa kävin mutta ihan vaivaan ja hoitoihin en halunnut. No viiden vuoden jälkeen tärppäsi. Alkumetreiltä asti kaikki on ollut parempaa kuin saatoin kuvitellakaan. Nyt haaveilen toisesta ja kyttäillen jo hiukan oviksia mutta ei tikkuja ja hoitoja. Kyllä meitä tällaisiakin yrittelijöitä on älä huoli. Ja mullakin yksi km takana..

 

[juissis]

sangen: Ei sinun ajatteluissa ole mitään vikaa. On hienoa, että voit ajatella oman tilanteesi tuolla tavalla. Ei näissä lastenhankkimisprojekteissa ole mitään oikeaa tapaa ajatella asioita.

Itse kirjottelen tuolla km:n jälkeen raskautuvissa. Oma tilanne on se, että tulin raskaaksi heti kun jätin e-pillerit. En voinut millään uskoa tilannetta ja heti alusta asti pelkäsin, että mulle tulee kuitenkin km. Ja niinhän siinä kävi viikolla 10. Tämän jälkeen mulle on ollut suuri tarve raskautua uudelleen ja kohta ollaan vuosi yritetty ilman tulosta.

Itse haluisin lapsen mahdollisimman pian. En ennen ajatellut itseäni mitenkään vanhaksi (olen 30-v.), mutta sitten yhtäkkiä heräsin ja tajusin, että eihän niitä lapsia niin vaan tehdä. Että jos yhdenkin tekemiseen menee muutama vuosi, niin montako tässä enää lopulta ehtii tekemään. (Vaikka kyllä se yksikin riittäisi!). Ja kun haluisin monta lasta. Aiemmin ei ole vain ollut mahdollisuutta niitä tehdä, kun ei ollut miestä ja sitten piti opiskella ja tehdä töitä jne.

Sinulla on varmasti moni muu asia elämässä hyvin ja olet tyytyväinen elämääsi ilman lastakin tällä hetkellä, koska pystyt ajattelemaan asiasta kuten ajattelet. Minä sen sijaan olen jo jonkin aikaa ollut kyllästynyt töihini ja tahtoisin pientä "lomaa" täältä. Siis se ei todellakaan ole syy miksi haluan lapsia, se on vain yksi lieventävä osa siitä! Eli koen olevani valmis siirtymään työelämästä hetkeksi pois ja tekemään perhettä.

Koen myös, että meille olisi jo aika tulla lapsi. Jotenkin arki kahden kesken rupeaa riittämään ja tahtoisin saada jo lastenkasvatuksen siihen mukaan.

Myös se, että kaverit lisääntyvät ympärillä, on aiheuttanut sen että itsekin tahtoisi lapsen, jotta sitten voisi kavereiden ja lasten kanssa viettää aikaa yhdessä. Jotenkin sitä kokee jäävänsä itse kaikesta ulkopuolelle, kun ei ole sitä omaa lasta.

Mutta päälle vuosi sitten en olisi vielä uskonut, että olen tässä tilanteessa! Silloin ei lapset olleet vielä yhtään mielessä. Nyt siitä on tullut jotenkin pakkomielle km:n jälkeen. En vaan voi ymmärtää miten se raskautuminen on joillekin niin helppoa, mutta itse ei siinä onnistu. Olemme käyneet gynen tutkimuksissa ja ainakaan vielä ei ole mitään syytä löytynyt miksei meillä ole jo onnistanut. Musta tuntuu, että ihmisellä on loppujen lopuksi jonkinlainen luontainen tarve saada lapsia (ei todellakaan kaikilla!) ja siksi tämä on niin tärkeä asia minullekin. En mäkään aluksi mitannut oviksia ja kokeillut kaikenlaisia poppakonsteja. Nyt vasta pari viime kiertoa on tikutettu ja siinä se. Greippimehuun, jalkojen ylhäällä pitämiseen yms konsteihin en usko. Tikutuksenkin aloitin, koska kierrot ovat epäsäännölliset ja oviksesta ei siten tietoakaan. Mä koen kumminkin raastavana sen, että kuukaudesta toiseen tulee pettymyt, että taaskaan ei plussaa tullut. Siksi tämä asia on minulle niin tärkeä.

Mutta kuten jo alussa totesin, niin jokaisella on oma suhtautuminen asiaan ja kenenkään ei ole väärä. Perustelin vain oman kantani ja annoin ehkä ajateltavaa miksi se tikuttaminen ja menkkojen alun itkeminen on joillekin arkipäivää.

Toivottavasti teillä tärppää pian ja pidä vain tuo mieliala koko aika mukana. On hyvä, että siihen pystyt!

 

[välikommentti]

On tavallaan hienoa, että joku osaa olla katsomatta kalenteriin ja tuijottamatta oireitaan lasta yrittäessä. Nimittäin kun kerran sille tielle lähtee että kalenteri kädessä elää, niin ei siitä ole paluuta. Moni meistä myös tunnistaa ovulaatioajankohdan oireista niin helposti ettei sitä voi olla huomaamatta. Olen myös aina ihmetellyt niitä, jotka ovat olleet muutaman kuukauden jo raskaana tietämättään - miten on mahdollista? Me olemme niin erilaisia.

Plussatuulia kaikille!

 

[sangen]

Hei Juissis! Tunnistinkin nimimerkkisi km:n jälkeen raskautuvien ketjusta. Olet yksi niistä, joiden viestien lukeminen kesällä auttoi jaksamaan Vertaistukea on lisäksenne saanut moni ulkopuolinenkin, joka ei keskusteluun ole ainakaan aktiivisesti osallistunut, ja se on hienoa.

Taustoissamme on paljon erilaista: Raskautumiskokemuksemme on aika erilainen, minulla kesti pari vuotta, sinulla nappasi heti ehkäisyn lopettamisen jälkeen. Sinä pelkäsit keskenmenoa, minulle ei tullut moinen pelko mieleenikään. Sinulla keskenmenosta on kulunut vuosi, minulla vasta muutama kuukausi. Siltikin tilanne on hyvin samanlainen: kumpikin toivoo esikoista, ja meillä molemmilla on keskenmeno takana. Kerroit, että ovulaatiotarkkailu ja päivien laskeminen alkoi keskenmenon jälkeen, kun tuli pakkoraskautumisen tarve. Saapa nähdä, käykö minulle samoin kuin sinulle. Sen ainakin olen jo huomannut, että tässä kierrossa (km:n jälkeisten kuukautisten jälkeen ensimmäinen) olen paljon aiempaa paremmin tietoinen kiertopäivästäni ;-)

Tuo arvio tyytyväisyydestä elämään lapsettomanakin on varmaan oikea. Mieheni ja minun suhteeseen ei ensimmäisinä vuosina tuntunut mahtuvan lasta, halusimme tutustua toisiimme ja nauttia toistemme seurasta 'keskenämme'. Hiljalleen viime vuosina olemme kasvaneet ajatukseen vanhemmuudesta, mutta jos se ei toteudu, uskon meidän olevan onnellisia jatkossakin kahden. Siksi varmaan on ollut helppo ottaa lunkisti, kun ei ole ikään kuin kovin paljon pelissä. Mutta toisaalta, huomaan nyt, että kun raskaus on kerran alkanut, vaikka se päättyikin keskenmenoon, ja hedelmöittyminen on siten todistettavasti mahdollista, ei entinen letkeys ehkä täysin palaudukaan. Ennen sitä kaikki oli niin epävarmaa ja teoreettista, että oli helppo olla intoilematta.

Ruu, kiitos kommentistasi. Asenteesi kuulostaa hyvin samankaltaiselta kuin omani on, tai oli ainakin vielä keväällä. Hyvä tietää, että muitakin on, ja tottahan se on, että ne eivät nettikeskusteluissa näy. Tunnen itseni vähemmän friikiksi, ja on ilo kuulla, että sait lapsen noin monen vuoden jälkeen. Tälläkin menettelyllä voi siis onnistua!

 

[Ruu]

Hei minulla aika samanlainen tarina kuin sinulla. Viisivuotta lasta tehtiin ihan vain normaalin aviollisen kanssakäymisen nimissä. Eli ei tikutteluja, greippimehuja etc. Tutkimuksissa kävin mutta ihan vaivaan ja hoitoihin en halunnut. No viiden vuoden jälkeen tärppäsi. Alkumetreiltä asti kaikki on ollut parempaa kuin saatoin kuvitellakaan. Nyt haaveilen toisesta ja kyttäillen jo hiukan oviksia mutta ei tikkuja ja hoitoja. Kyllä meitä tällaisiakin yrittelijöitä on älä huoli. Ja mullakin yksi km takana..

Niin ja se piti viela sanomani, etta en itse halua hevimpaa yrittamiseen, koska se ei sovi luonteelleni. Sekoaisin ja hysterisoituisin tikuttelusta ja oireiden tunnistelusta. Niipa minun pyrkimykseni on pitaa asia mahdollisimman takana ja toivoa iloista "yllatysta" tai sitten tyytya eloon nain. Ymmarran siis taysin myos muun tien valinneita (ja ihailenkin sinnikkyydesta) mutta itse en vaan pysty!