Tunteiden ja ajatusten solmuja

[Solmuja]

Perjantai-ilta, yksin kotona. Muutama viikko sitten pistettiin suhteemme tauolle koska taistelin koko ajan niitä ihmeellisiä tuntemuksia vastaan, ettei kaikki ole suhteessamme hyvin... Epäröin omia tunteita, ärsyynnyin häneen, voin huonosti. Nyt on vain niin paha olla. En vieläkään tiedä miten suhteemme jatkuu vai jatkuuko. Kun mietin asiaa tekee vain mieli itkeä ja maailma tuntuu niin synkältä. Kaipaan yhteisiä juttuja, mutten kaipaa sitä epävarmaa tunnetta...kun miettii rakastanko häntä, miksi en rakasta? Kun suhteessamme oli melkein ihan kaikki mitä voi toivoa, paitsi etten tiedä mitä tunnen, pelkään etten vaan rakasta, ja sitten saan vain riitoja aikaan ärsyyntymällä ja valittamalla kun hän ei ole täydellinen. En tiedä miksi kirjoitin tänne on vain niin paha olla, kunpa osaisin mennä suuntaan tai toiseen. En vain halua pistää poikki...kaikki oli silti niin hyvin..hän on niin pitkälti unelmamieheni, mutta miksen tunne sitä.. Ja toisaalta miten tästä jatkaisi...miten kerron etten vieläkään tiedä mitä tunnen? Miten pärjään itse sen tunteen kanssa etten tiedä mitä tunnen poikaystävää kohtaan.. Yritänpä päättää miten vain, se tuntuu väärältä..

Olin niin maassa että menin lääkärin puheille, hän arveli etä olin masentunut ja olen käynyt jonkun hoitajan luona puhumassa. Silloin alussa itkin vain ja ne halusi antaa masennuslääkkeitä. Minusta vain tuntui että haluan ratkaista ongelmani ja puhua ammattilaisen kanssa jotta saisin päätöksen tehtyä, en heti halunnut vain lääkkeitä. Nyt kun olen voinut hieman paremmin ja osannut keskittyä kotitöihin ja opintoihin niin en enää ole masentunut heidän silmissään, eli siihen se apu periaatteessa loppuu... Ajatukseni vain ovat niin solmussa, mutten ilmeisesti saa mitään apua jotta voisin ratkoa näitä ongelmia ellen ole (tarpeeksi) masentunut. Olen kamppaillut sekavien tunteiden ja ajatusten kanssa jo vuoden vähintään, ja kun viimein hain sitten ammattiapua en sitä saa koska pystyn vielä tiskaamaan ja menemään kauppaan... Tietysti on olemassa paljon suurempia ongelmia kuin tämä, mutta nyt en vain tiedä mitä tehdä. Ei kai sitä pitäisi elää tällä tavallakaan.. En ymmärrä miksen osaa päättää, miksen tiedä mitä tunnen ja haluan, mutta jokin lukko mun päässäni taitaa olla.
En jaksaisi. Piti vain purkautua...

 

[kärsit]

tavoitteen ja tekemisen puutteesta. Simppeliä. Ei siihen auta mitkään valtakunnan lääkkeet. vain sinä itse ja se että tapaat oikeita ihmisiä, menet oikesti kiinostavalle alalle opiskelemaan/töihin.
Olen kärsinyt itse samasta. Tuo tekstisi voisi olla omasta viiden vuoden takaisesta kynästäni(näppäimistöstäni)

ei tuolla välttämättä ole mitään tekemistä myöskään parisuhteen kanssa, olet vain ottanut parisuhteen merkkipaaluksesi ja elämänsisällöksesi. No: Ei se ole sitä.
Ihminen on NIIN paljon muta kuin parisuhde, että nuorena ja hölmönä on edes turha melkein olla koko suhteessa.

Ensin pitää tieää mitä halua elämältä, sitten tulee parisuhde.

 

[kärsit]

Mutta älä MISSÄÄN TAPAUKSESSA vähättele ongelmaa.
Ihan oikea ongelma, ei vain ehkä johdu siitä mistä luulet.

Ajattele laatikon ulkopuolelta.

A) Onko poikaystäväsi oikeasti unelma, vai tuntuuko joskus hänen kanssaan että "et kehtaa" tai "viitsi" joitakin juttuja tehdä = väärä mies.

B) Oletko todella keksinyt että mitä haluat elämälläsi tehdä. Niin kauan kuin et ole, sinulla on ongelma. "Elämällä tekeminen" ei tarkoita sitä, että haluatko olla sairaanhoitaja vai it-insinööri: se tarkoittaa sinun arvojasi, suunnitelmasi, intohimon kohteitasi, sitä mikä on Sinua itseäsi. Myös vaikkakin mitä haluat parisuhteelta. Mieti: haluatko lapsia, haluatko ymärrystä, haluatko rehellisyyttä, millaista seksia, millaisia puhelinkeskusteluja, millaisen anopin?

Sinun täytyy löytää elämääsi tekemisen meininki, älä mieti parisuhdetta kaiken alkuna ja juurena.
Moni mies on hyvä ja kelpaava, ja moni nainenkin, mutta mikään ei riitä eikä ole hyvä, jos ihminen ei itse tiedä mitä haluaa.

 

[Solmuja]

Niin ehkä pitäisi... Tämä on (oli?) tosin ensimmäinen vakava suhteeni. Tekemisen puutetta ei ole mutta totta on etten ole löytänyt omaa suuntaa... Opinnot etenee mutta ei ne nyt niin kiinnostavia ole, enkä tiedä mikä olisi. Olen vasta vuosi sitten muuttanut pois kotoa, mutta olo on enemmän yksinäinen kuin itsenäinen. En kerta kaikkiaan tiedä mitä elämältä haluan. Tai tiedänhän minä, ihanan miehen jota rakastan ja perheen sitten joskus. Mutta muuten....? Ehkä olet oikeassa siinä että haen tavallaan itseäni ja hermostun kaikkeen muuhun...kuten poikaystävään. Mutta mitä tehdä? Miten sinä löysit sitten tavoitteita jne? Oma tavoite on vain löytää mies jota rakastaisin...vaikka tiedän että pitäisi löytää se oma juttu eikä perustaa elämä miehiin... Mutta kun mikään muu ei tunnu yhtä tärkeältä. Olen silti 25, en ihan penska enää. Muut ikäiseni ovat jo naimisissa tai ainakin vakavassa suhteessa. Ei kaikki tietysti... Kerro miten itse pääsit eteenpäin? Lohduttavaa kuulla että "ymmärrät" tai ainakin tiedät mistä puhun. Tuntuu siltä kun olisin joku pikkulapsi vielä näiden sekavien tunteiden kanssa, enkä osaa olla aikuinen ja tehdä hyviä päätöksiä. Häpeän sitä, kun en osaa olla fiksu ja aikuinen.

 

[Solmuja]

Jaa, jos A:ta mietin niin hän on melkein ainoa henkiläö jonka kanssa voin olla 200% oma itseni vikoineeni jne. Hyvinhän meillä periaatteesa meni, eli normaalisti, arkisia juttuja... Mutta kun se jokin puuttui. Mietin keskustellaanko me tarpeeksi kiinnostavista asioista, mutten itse keksi mitään kiinnostavia aiheitakaan. Mietin mitkä kaikki asiat voisivat jollain lailla olla paremmin ja tuntuu että ääh niitä on niin monta. Hän on niin kiinni mussa, rakastaa niin paljon ja haluaa olla koko elämän yhdessä. Olen tottunut saalistamaan, ja nyt hän odottaa minua kiltisti. Enpä tiedä, yritän vain löytää selityksiä.

Ja tosiaankaan en YHTÄÄN tiedä mitä elämältä haluan, en edes mitä haluan opiskella/tehdä työkseni. Enkä tiedä mistä senkään pystyisin päättämään... Olen niin toivoton päätösten tekemisessä... Ajattelin että Se Mies vaan tulee vastaan ja sitten kaikki loksahtaa kohdalleen, ja vähän loksahtikin mutta nyt kaikki menee taas palasiksi.

 

[kärsit]

Niin ehkä pitäisi... Tämä on (oli?) tosin ensimmäinen vakava suhteeni. Tekemisen puutetta ei ole mutta totta on etten ole löytänyt omaa suuntaa... Opinnot etenee mutta ei ne nyt niin kiinnostavia ole, enkä tiedä mikä olisi. Olen vasta vuosi sitten muuttanut pois kotoa, mutta olo on enemmän yksinäinen kuin itsenäinen. En kerta kaikkiaan tiedä mitä elämältä haluan. Tai tiedänhän minä, ihanan miehen jota rakastan ja perheen sitten joskus. Mutta muuten....? Ehkä olet oikeassa siinä että haen tavallaan itseäni ja hermostun kaikkeen muuhun...kuten poikaystävään. Mutta mitä tehdä? Miten sinä löysit sitten tavoitteita jne? Oma tavoite on vain löytää mies jota rakastaisin...vaikka tiedän että pitäisi löytää se oma juttu eikä perustaa elämä miehiin... Mutta kun mikään muu ei tunnu yhtä tärkeältä. Olen silti 25, en ihan penska enää. Muut ikäiseni ovat jo naimisissa tai ainakin vakavassa suhteessa. Ei kaikki tietysti... Kerro miten itse pääsit eteenpäin? Lohduttavaa kuulla että "ymmärrät" tai ainakin tiedät mistä puhun. Tuntuu siltä kun olisin joku pikkulapsi vielä näiden sekavien tunteiden kanssa, enkä osaa olla aikuinen ja tehdä hyviä päätöksiä. Häpeän sitä, kun en osaa olla fiksu ja aikuinen.

Oikeastaan löysin oman "tieni" (aika hauska ja vahva sanonta sinänsä) ) siten että sain kärsiä aika huonosta parisuheesta. Mies oli hyvä, asenteiltaan ja muuten aivan miellyttävä, mutta suhteemme ei toiminut (minä ja mies 17 v) koska aina törmäsi ajatukset ja olimme molemmat hakemassa sitä itseämme. Eli meni siihen että toinen syytti toista siitä ettei ole kaikki hyvin...ei saa tehdä kuten haluaa ja toisaalta ei kumpikaan halua mitään erityistä. Se suhde muistutti välillä aika pahaa alistussuhdetta, jossa mies suurinpiirtein sanoi minulle että voisin mennä ja vetää itseni jojoon. Olin aika puolustuskyvytön koska en tiennyt mitä vastata moiseen. Mutta sitten viha tuli pintaan, vitutti ihan v*sti mitä mulle sanottiin, haukuttiin ja väheksyttiin. Ja kaikki silti odotti että "musta tulisi jotain" Olin silti eri mieltä, ajauduin erilleni vihan vimmassa. erosimme lopulta koska petin häntä sen takia että joku "mies" kuunteli minua hetken ja päätin että aivan sama.
Sain kuitenkin lopulta kiinni siitä "kuka olen" sillä että mietin millaiset leikit ja jutut minua lapsena kiinnostivat, millaisten ihmisten kanssa olin tekemisissä, kiinnostiko minua enemmän "barbeilla" nukkekodin sisustus, vai haluaisinko olla tekemisissä esim. eläinten tai vaikkapa ihmisten kanssa..vai kiiinnostaako vaikkapa "lajittelu" tai rakennus tms. No siinä on ammatti, mutta harrastukset on monesti alkaneet esim. murkkuiässä: kuntosaIi, tanssi, partio, ei mikään..jne siis aivan sama millä pohdinnoilla siihen tavallaan pääsee, mutta itse ainakin lähdin näistä "lapsellisista" jutuista liikkeelle koska se, kun en tiennyt oikeasti MITÄÄN muutakaan ja se oli ainoa lähtökohta, Kun katsot itseäsi tarkasti, niin voit kyllä päätellä mitä haluat ja mihin olet luotu.

 

[Rilliwuusu]

Mulle tulee mieleen että sun perusturvallisuudentunteesi on jotenkin epätasapainossa.
Epäröit puolisosi tunteita, vai omiasi? Voisiko sulla paha olla siksi ettet tiedä ihan varmasti mitä haluat (voiko sitä ees koskaan tietääkään).
Haetko sinä sitä että kaikki on ns. hyvin: sulla on puoliso ja se mitä hän mukanaan tuo (seuraa, turvallisuuttakin) ja ettei tarvitse olla yksin?
Jos hän todella on unelmamiehesi, mikä estää sitä kertomasta hänelle? Onko hän unelmamiehesi? Rakastatko sinä häntä?

Paljon laitoin kysymyksiä, paljon laittoin aloituksesi miettimään. En voi sinua neuvoa, omat ratkaisut täytyy tehdä itse mutta sen haluan sanoa että KUUNTELE ITSEÄSI! Älä jatka yhdessäoloa (sisällyksettömässä?) suhteessa vain tavan takia. Loppupeleissä olet vain sinä yksin vastuussa omasta onnestasi ja usko pois että kykenet siihen ))

 

[Helsingin kulkuri]

Hei, vaikutat melko masentuneelta..Muistan lukeneeni psykologian opuksen, jossa sanottiin ettei masentuneena pitäisi tehdä suuria elämänpäätöksiä. Musta sinun kannattaisi yrittää hoitaa masennus ensin ja palata suhteeseesi. Kun voit hieman paremmin (vaikkei suhde olisikaan loistava) pystyt punnitsemaan paremmin tuntojasi. Mietin tuota rakkautta. Kävin seminaarissa, jossa puhuttiin siitä miten ihmiset kokevat masennusta ja ahdistusta nykyään "täydellisten suhteiden" etsimisessä. Leffat, tv, lehdet luovat kuvia millaisen "rakkauden pitää olla" ollakseen "oikeaa rakkautta". Todellisuudessa rakkautta on monenlaista ja monen muotoista. Itse asiassa omassa tuttavapiirissä valtaosalla on ystävyydestä syntyneet turvalliset ja vähemmän suuriin tunteisiin perustuneet suhteet, ja useimmat heistä ovat silti tällä hetkellä hyvinkin onnellisia: rakkaus tuntuu vahvistuneen vuosien myötä! Sen sijaan tunnen muutamia joiden kipinöivä rakkausseurustelu kariutui kun arki tuli kuvioihin...ja he etsivät vieläkin vuosien jälkeen voimakasta rakkautta elämäänsä..yksin.

 

[nainen jostakin]

Seurakunnan diakonin kanssa puhumalla olen voinut selvittää ajatuksiani elämäntilanteestani (suhteesta ja muusta). He ovat aivan loistavia kuuntelijoita ja sain uuden suunnan elämälleni. Ei tarvitse olla erityisesti uskovainen jutellakseen heille, mä vaan menin sinne ihan kokeilumielessä..suosittelen lämpimästi!

 

[Solmuja]

On minullakin välillä sellainen tunne että olen masentunut. Mutta kun lääkärille kertoo että pystyy silti opiskelemaan ja tekemään jokapäiväisiä asioita niin ei olekaan masentunut, enkä haluakaan syödä lääkkeitä ellei se ole aivan oikea ratkaisu... Joten en tiedä. Olen masentunut koska en osaa päättää suhteestani, mutta ehkä on totta ettei masentuneena saa päätöstä aikaan. Toisaalta en ole saanut päätöstä tehtyä vuoteen vaikka olen tätä miettinyt niin kauan, enkä ole mielestäni ollut silloin masentunut. Enemmänkin olen masentunut silloin, kun nämä tunteet nousevat pintaan, ja alan tosissani epäillä suhdetta, sehän tuntuu tosi pahalta.

Rilliwuusu: Ongelmahan on juuri se etten tiedä rakastanko, en yhtään epäile HÄNEN tunteitaan. Kyllä hän tietää kaiken, tästä on puhuttu, hän tietää myös sen että hän saattaisi olla se oikea minulle mutta epäilen paljon. En tiedä onko hän unelmamieheni, hänessä on hyvin paljon asioita joita mieheltä kaipaan, ja sitten on niitä asioita joihin ärsyynnyn, ihan mikä vaan, lause tai teko tai ettei hän ole niin "cool" kuin joskus toivoisin. Enkä ärsyynny vain vähän ja annan olla, vaan ärsyynnyn ihan kunnolla enkä pysty unohtamaan. Joskus tuntuu siltä että hän roikkuu minussa vaikkei sitä edes ehkä tee, ja itsekin haluan olla yhdessä koko ajan. Hän vain rakastaa minua niin paljon ja minä epäröin niin paljon että se ahdistaa valtavasti. Jos hän edes pettäisi tai jotain, jos olisi huono poikaystävä, jos olisi joku LOOGINEN syy jonka perusteella voisin päätökseni tehdä. Jos kaverit edes sanoisivat että jätä se sika...mutta kun kaikki voisi olla hyvin, paitsi että päässäni mikään ei ole hyvin...

En tiedä onko suhteemme sisällöksetön, elämme arkea yhdessä (emme asu yhdessä), teemme asioita yhdessä ja ihan kivaa on, normaalia luulisin, en tiedä mitä sisältöä siihen voisi järjestää. Mielestäni en kaipaisi suhteeseemme juurikaan mitään, jos vain tuntisin että rakastan tätä miestä. Mutta kun se tunne puuttuu niin löydän virheitä ja haen vain syitä siihen että se perusvarmuus omista tunteista puuttuu. Onko syy hänessä, onko syy tylsässä arjessa, onko hänen puhetavassaan, älyssään, emmekö sovi yhteen? Jos se rakkaus vain olisi pohjalla kaikki olisi varmasti hyvin ja suhteemme jopa kadehdittava. Mutta kun perusta tavallaan puuttuu minun puoleltani, kaikki on niin epävarmaa ja pienikin värinä on saada koko juttu kaatumaan... Jos ymmärrätte mitä yritän sanoa. Kaikilla on huonoja puolia ja ne pystyy hyväksymään kun rakastaa, mutta kun perustunne puuttuu kaikki asiat ärsyttävät, ja pelästyn miten voin suuttua siitä että hän sanoo pinen sanan väärällä tavalla.

Ehkä sitä suurta rakkautta ei pitäisi odottaa, mutta miten sitten "tyytyä" johonkin, kun on kerran pistänyt koko suhteen tauolle kun ei tunnu hyvältä... Seksihalujakaan ei ole vuoteen ollut. Minusta tarvitsen ammattilaisen apua koska olen niin solmussa ajatusteni kanssa, mutta kun en sitä saa, ellen ole valmis maksamaan järjettömiä summia siitä. Kiitos kun olette mulle vastanneet kuitenkin!

 

[Solmuja]

Kiitos vinkistä nainen jostakin, en vain tiedä auttaisiko diakonissa, en kaipaa uusia ihmisiä joille voisin vain puhua. Olen jo kertonut kaiken ystäville ja äidille, uudestaan ja uudestaan ollaan puitu näitä asioita, se ei auta, enkä kehtaa enää jauhaa samoja juttuja heille... Tarvitsen jotain johdatusta tai ammattilaisen apua miten selvitän tunteeni ja ajatukseni solmut. Vain kertomalla en usko löytäväni ratkaisua. Vai osaavatko diakonissat mitenkään auttaa? Tietystä minä päätöksen teen mutta eiköhän joku ammattilainen osaisi auttaa minua näkemään paremmin mitä haluan...? Tuntuu kun olisin umpikujassa enkä löydä ajatusteni solmuista ulos.

 

[nainen jostakin]

Jos menet diakonin juttusille, se ei maksa mitään. Kokeile. Et häviä mitään.

 

[seelaz]

Ärtymys, se ettet tunne mitään voivat myös johtua masennuksesta. voi olla että olet ollut vuoden tai enemmän jo lievästi masentunut, se ei aina tulee pintaan kun vasta jonkun yllättävän tapahtuman sattuessa. Ehdottaisin että menisit kuitenkin puhumaan lääkärille..ei nykyajan masennuslääkkeet ole vaarallisia, eikä ne maksa kovin paljon. Voisin veikata että peruspulmasi on masennus ja tämä ajatuskierre vain pahentaa sitä. Menet yhä syvemmälle ja poispääsy vaikeutuu. Masennus myös turruttaa tunteita, masentunut ei tunne rakkautta useinkaan ja seksihalut häviävät. Masentunut ihminen ärtyy myös helposti pikkujutuista. Monet noista tuntomerkeistä viittaisi siihen. Pidä huolta itsestäsi! *halii* voimia sulle.

 

[nainen jostakin]

Diakoni on ammattilainen, joka osaa usein antaa uusia ajatuksia ja pystyi avaamaan mun elämässäni solmut, joihin en itse nähnyt ulospääsyä. Diakonit on verrattavissa psykologeihin, ne on saanut koulutusta juuri ongelmien ratkaisuun. Monet ei vaan tunne heidän toimintaansa.

 

[ihmettelen....]

Perjantai-ilta, yksin kotona. Muutama viikko sitten pistettiin suhteemme tauolle koska taistelin koko ajan niitä ihmeellisiä tuntemuksia vastaan, ettei kaikki ole suhteessamme hyvin... Epäröin omia tunteita, ärsyynnyin häneen, voin huonosti. Nyt on vain niin paha olla. En vieläkään tiedä miten suhteemme jatkuu vai jatkuuko. Kun mietin asiaa tekee vain mieli itkeä ja maailma tuntuu niin synkältä. Kaipaan yhteisiä juttuja, mutten kaipaa sitä epävarmaa tunnetta...kun miettii rakastanko häntä, miksi en rakasta? Kun suhteessamme oli melkein ihan kaikki mitä voi toivoa, paitsi etten tiedä mitä tunnen, pelkään etten vaan rakasta, ja sitten saan vain riitoja aikaan ärsyyntymällä ja valittamalla kun hän ei ole täydellinen. En tiedä miksi kirjoitin tänne on vain niin paha olla, kunpa osaisin mennä suuntaan tai toiseen. En vain halua pistää poikki...kaikki oli silti niin hyvin..hän on niin pitkälti unelmamieheni, mutta miksen tunne sitä.. Ja toisaalta miten tästä jatkaisi...miten kerron etten vieläkään tiedä mitä tunnen? Miten pärjään itse sen tunteen kanssa etten tiedä mitä tunnen poikaystävää kohtaan.. Yritänpä päättää miten vain, se tuntuu väärältä..

Olin niin maassa että menin lääkärin puheille, hän arveli etä olin masentunut ja olen käynyt jonkun hoitajan luona puhumassa. Silloin alussa itkin vain ja ne halusi antaa masennuslääkkeitä. Minusta vain tuntui että haluan ratkaista ongelmani ja puhua ammattilaisen kanssa jotta saisin päätöksen tehtyä, en heti halunnut vain lääkkeitä. Nyt kun olen voinut hieman paremmin ja osannut keskittyä kotitöihin ja opintoihin niin en enää ole masentunut heidän silmissään, eli siihen se apu periaatteessa loppuu... Ajatukseni vain ovat niin solmussa, mutten ilmeisesti saa mitään apua jotta voisin ratkoa näitä ongelmia ellen ole (tarpeeksi) masentunut. Olen kamppaillut sekavien tunteiden ja ajatusten kanssa jo vuoden vähintään, ja kun viimein hain sitten ammattiapua en sitä saa koska pystyn vielä tiskaamaan ja menemään kauppaan... Tietysti on olemassa paljon suurempia ongelmia kuin tämä, mutta nyt en vain tiedä mitä tehdä. Ei kai sitä pitäisi elää tällä tavallakaan.. En ymmärrä miksen osaa päättää, miksen tiedä mitä tunnen ja haluan, mutta jokin lukko mun päässäni taitaa olla.
En jaksaisi. Piti vain purkautua...

en heti halunnut vain lääkkeitä"

miksi suomalaiset hyökkää heti lääkkeiden kimppuun lääkärin kautta jos masentaaa tai on vastoinkäymmistä???
Olen kokenut vaikka minkälaista paskaa,ei kannata sortua niellä mitään lääkkeitä!

 

[nainen jostakin]

jos päätät että haluaisit kokeilla diakonia, niin löydät sen netistä seurakuntasi kotisivuilta tai soittamalla lähimpään seurakuntatoimistoon. Niillä on vastaanottoajat, voit kysyä koska se on, tai varata ajan etukäteen. Diakoneilla on muuten vaitiolovelvollisuus, eikä ne tuputa mitään uskonasioita, vaan selvittävät yhdessä sun pulmasi. Mullakaan ei ollu paljon rahaa, joten siksi lähdin diakonin luo kun olin kuullu että sellaisia on.

 

[Solmuja]

Kiitos seelaz kommentista! En oikein tiedä jaksanko taistella lääkärin kanssa enää, minusta hän oli hyvin ystävällinen ja ymmärtäväinen kun juttelimme ensimmäisen kerran yli kuukausi sitten, ja tarjosi lääkkeitä. Silloin vain en ollut ihan vakuuttunut, sanoin että tiedän miksi voin huonosti ja haluaisin jutella psykiatrin kanssa tästä jotta saisin ongelmaan ratkaisun. Ja hän ymmärsi ja sanoi että katsotaan. Sen jälkeen hän on tarjonnut lääkkeitä monta kertaa, mutta olen tuntenut ettei minua kuunnella, annetaan vain pillereitä. Nyt hän sanoo etten olekaan masentunut vaan tämä ongelma saa minut surulliseksi, ihan kuin en olisi sitä alusta asti yrittänyt sanoa... Sitten hän sanoi että minun iässä on normaalia miettiä parisuhdetta. Hän on itse muutama vuosi minua vanhempi... Että kiitos avusta vaan. En edes itse tiedä olenko masentunut. Pystyn elämään melko normaalisti, vaikka olen alakuloinen ja itken usein. Mutta minulla on (valitettavasti) aina ollut taipumusta alakuloisuuteen. En jaksaisi taistella hoitajien ja lääkäreiden kanssa tästä. Jos itken vastaanotolla koska joudun puhumaan tästä ongelmasta minulle tarjotaan heti lääkkeitä, ja kun silti haluan että minua ensin kuunnellaan jotta saataisiin oikea diagnoosi, he keksivät etten olekaan masentunut ja saan pärjätä yksin. Niin kuin pääni ei olisi tarpeeksi sekaisin ja väsynyt tähän koko juttuun... Mietin pitkään yksin, hain sitten ammattiapua ikään kuin viimeisenä oljenkortena, ja mitä nyt sitten?

 

[Solmuja]

Täytyy miettiä sitä diakonia... Ajattelin vain että ne on sellaisia jotka kuuntelevat kiltisti ja sanovat että joo ymmärrän..enkä halua sellaista. Mutta ehkä kannattaisi kokeilla.

Lääkkeistä sen verran, että lääkärikin sanoi että tänä päivänä trjotaan lääkkeitä jos ihminen voi huonosti. Itse olin aiemmin masennuslääkkeitä vastaan, ellei ole syvää masennusta, mutta nyt en tiedä pitäisikö silti pyytää niitä... Jos ne auttaisivat. Mutta toisaaltahan psyykelääkkeitä ei haluaisi syödä syyttä 6 kuukautta...aika pitkä aika, ja lääkärin mukaan ne täytyy syödä niin kauan.

 

[Solmuja]

Ja ihmettelen... sinulle vaan tiedoksi, en mennyt lääkärin puheille jotta saisin lääkkeitä, päin vastoin yllätyin totaalisesti kun hän ehdotti niitä. Halusin päästä psykiatrin puheille jotta hän voisi ehkä auttaa minua ajatusteni kanssa. Lääkkeitä en mennyt hakemaan. Mutta ehkä lääkkeet olisivat tässä tilanteessa oikea apu, en tiedä. En osaa päättää sitäkään.

 

[seelaz]

Juu tuo itkuisuuskin viittaa voimakkaasti masennukseen..kyllä sinun olisi hyvä hoitaa masennus. Muuten et todennäköisesti pääse eteenpäin tilanteestasi. Ja hoitamaton masennuskin kestää kauemmin parantua. Harmi että lääkäreillä on nykyään niin kiire ettei ehdi kuunnella..Lääkkeillä on hyvin vähän, jos ei mitään haittoja tänä päivänä (monet muistavat vanhoja lääkkeitä), joten niitä annetaan helposti. Sinun ei kannata pelätä niitä. Mitä lääkkeissä sinua pelottaa? Elämä on lyhyt ja masentuneena näet maailman synkemmässä valossa, kun jos voisit paremmin. Jos menisit ensin lääkärille ja saisit lyhyen lääkityksen, voit katsoa miltä tuntosi ja ajatuksesi vaikuttavat ja sitten mennä sen lisäksi vaikka juttelemaan jollekin ammattilaiselle sen lisäksi. Nykyään yhdistetään usein lääkehoito ja keskusteluapu (psykiatri). Resurssit vaan usein ovat hunot ja keskusteluapu jätetään pois. Voit vaatia lääkityksen lisäksi keskusteluapua terveysasemalta ja jos sieltä ei saa, niin ota läkkeet ja mikset kokeilisi tuolla ehdotettua diakonia?

 

[vielä]

masennuslääkkeitä joutuu tosiaan syömään useita kuukausia, mutta usein voi jo huomattavasti paremmin 2-3 viikon kuluttua. Hoitoa jatketaan kuitenkin pidempään, jotta saavutettua tulosta ylläpidetään ja masennus ei uusiutuisi niin helposti. Lääkekuuri kannattaa syödä loppuun. Kela auttaa kustannuksissa ja nykyään on halvempia lääkkeitä, joita voi pyytää apteekista. Hyvin harva tuntee minkäänlaisia haittavaikutuksia, mutta huhut elävät vahvana kaikenlaisista oireista..

 

[Solmuja]

Joo olen paljon niitä lääkkeitä miettinyt. Ei vaan tuntunut kivalta kun heti ollaan tarjoamassa lääkkeitä vain siksi että itken. Olen herkkä ihminen, itken jos joudun puimaan vaikeita asioita... Ja sen takia minulle annetaan lääkkeitä. Joten halusin ensin vähän selventää heille mikä on tilanne. Mietin edestakas otanko vain lääkkeet vastaan vai mitä teen. Otanhan minä ne jos se on oikea ratkaisu, mutta jos ne annetaan minulle siksi että itken kerran vastaanotolla ja kerron että on vaikea tarttua kotitöihin, en ole varma että päätös on oikea. Ja nythän se lääkäri perui sanansa enkä ole enää masentunut. En JAKSA taistella tästä. Haenhan apua juuri siksi etten osaa tehdä päätöksiä ja nyt minun tulee päättää lääkkeistä ja kaikesta. Ja tuntuu siltä etten halua puhua enää lääkärin kanssa jos hän vähättelee ongelmiani ja sanoo että kaikki miettii parisuhdetta tässä iässä (jossa hän oli itse varmaan alle 5 vuotta sitten.) Lääkäri sanoi että voin minä hänen kanssaan jutella jos haluan, kun kerroin että haluan psykiatrin luo. Mitä minä nyt nuorelle miehelle joka on minua pari vuotta vanhempi eikä ole psykiatri vaan ihan perus terveyskeskuslääkäri, alan selittää suhteestani ja poikaystävästäni, kun sillä on vielä se asenne että kaikki miettii suhdetta tässä iässä, se tuntuisi aivan hölmöltä. Ja jos en ota lääkkeitä en saa mitään oikeata psykiatriapua myöskään. Mutta nythän en edes lääkkeitä saa kun en ole masentunut. En jaksa...

 

[mä..]

Joskus ihan tavallisillakin muilla kuin psykiatreilla voi olla hyviä näkemyksiä pulmaasi. Nimenomaan muut kuin kaverit tai äiti voi olla sopivia, kun ne näkevät tilanteen ulkopuolisen silmin. Aina ei osaa murheissaan ees tarttua apuun, vaikka se on lähellä..
Kannattaa ottaa vastaan apua, kaikenlainen apu voi olla hyvästä, vaikka aattelet että vain psykiatri osaisi auttaa. Ei psykiatritkaan aina osaa auttaa ja nekin tarjoaa usein lääkeapua suruunkin. Psykiatrit ei anna vastauksia, vaan antavat sun itse etsiä ja löytää ne. Avarra katsettasi ja katsele ympärillesi, onko muita keinoja selvitä tilanteesta, jos ei ole varaa psykiatriin.

 

[risuinen]

Elä ja tee muita asioita, älä mieti koko ajan suhdetta. Useet suhteet kaatu just siihen että analysoi liikaa ja miettii asioita. Rakastanko mä oikeasti vai en..anna vaan palaa ja nauti elämästä. Aika kertoo onko suhde oikea. Jos on riitoja ja vastoinkäymisiä tai voit hunosti suhteessa, jätä. Jos kaikki on hyvin, nauti siitä. Monilla ei ole edes sellasta suhdetta ja olisivat onnellisia sun asemassa. Elämässä on tosi isoja ja vaikeita ongelmia..silloin kun sellaine sattuu kohdalle tällaiset tuntuvat pikkujutuilta. Nauti kun saat olla terve, elämän pikkuasioista, ja että kaikki sun kaverit ja perhe voi hyvin. Sellasta ei aattele kun kaikki on hyvin. Eli ala elämään ja unohda suhdeasiat. Elä vaan miehesi kanssa ja katso minne elämä vie.. Ei ole vielä vanha, sulla on aikaa katsoa minne elämä vie teidät.

 

[Solmuja]

Kiitos vinkistä. Olen keskustellut niin paljon ystävien ja äidin kanssa. Hekin toteavat että ajatukseni on niin jumissa etten itse saa solmuja auki. Ajatukset menee tyyliin toisaalta, mutta toisaalta ja toisaalta... En näe mikä niistä on tärkein ja "omin" mielipiteeni. Olen saanut monta hyvää neuvoa, ehkä mietin vain turhaan, ehkä suhteemme ei ole hyvä, ehkä rakastan häntä vaikken ole siitä varma, ehkä vaan en rakasta... Mutta mikä niistä on oikein? Olen käynyt jonkinlaisen hoitajan luona puhumassa mutta hän just sanoo joo ymmärrän että on vaikeaa. Tiedän ettei psykiatri tai kukaan muu voi päättää puolestani, mutta ajattelin että voisi auttaa, mutta nyt alan epäröidä onko mitään ulospääsyä. Jos ammatiapu tarkoittaa sitä että joku sanoo "niinhän se voi olla" kun analysoin asiaa, se ei varmasti auta. Eli sitten mikään ei auta.

Sain juuri selville, että poikaystäväni deittailee yhtä tyttöä, tai seurustelee tai jotain. Olemmehan tauolla ja sovittiin että kumpikin saa tehdä mitä vain tauon aikana, että se ehkä on hyväksi jos saa kokeilla muuta ja huomata mitä oikeasti haluaa. Joten hän ei petä minua, mutta eihän se kivalta tunnu. Vielä jokunen viikko sitten hän soitti ja itki miksemme vain voi jatkaa yhdessä ja hän rakastaa minua yli kaiken ja olen hänen elämänsä nainen. Olo on kuin olisin saanut turpaani. En tiedä olenko mustasukkainen, tai tietysti olen vähän, tuntuu kamalalta että hän kehuu toista tyttöä kauniiksi, mutta enemmänkin olen ihan sokissa. En halua että hän olisi toisen kanssa...kaikki meidän jutut, onko ne heidän nyt? Mutta en myöskään halua ruveta taistelemaan jotta saisin mahdollisesti hänet takaisin kun en vielä ole varma siitä että rakastan häntä, tai että tulen rakastamaan häntä... Kaikki kääntyi nyt päälaelleen. Haluaisin niin lopettaa heidän "suhteensa" mutten voi sitä edes harkita ennen kuin tiedän varmasti että haluan olla hänen kanssaan ja tulen häntä rakastamaan. Ehkä hän on löytänyt elämänsä naisen (uudestaan...)? Jäänkö vain odottamaan että omat tunteeni varmistuvat...? Haluaisin soittaa ja ottaa hänet takaisin (jos suostuisi) mutta mitä jos sama epävarmuus vaan jatkuu sitten taas... Olen täysin sekaisin. Miten tämä voi mennä näin.