Tunteiden ja ajatusten solmuja

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Solmuja
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Kittos sinunkin viestistä risuinen. Nyt olemme tosin jo tauolla eli en voi vaan elää onnellisesti hänen kanssaan... Tiedän että moni olisi kateellinen hänestä. Mutta tuskin siitä että jokin sisällä koko ajan valittaa ettei tunnu hyvältä ja että suhteesta puuttuu jokin, tämä jatkuva epävarmuus jota en pysty unohtamaan on kamala. Ja maailmassa on paljon suurempia asioita, tiedän. Olen yrittänyt unohtaa epäilyt ja olen yrittänyt vain elää ja olla onnellinen. Mutta vähintään kerran viikossa soitin ystävälle ja itkin ja jumitin että jokin on pielessä miksen rakasta häntä. En vain osaa jatkaa ja olla onnellinen, en tiedä miksi. Olen samaa mieltä että se olisi tosi hyvä juttu, mutta kun se ei onnistu... Ajattelin että psykiatri tai joku taas osaisi saada minua ajattelemaan toisella tavalla ja olla vain onnellinen...mutta ehkä sekin oli turha toive.
 
Ehkä sinä et vaan ollut oikean ihmisen kanssa, ei kai tuo ole normaalia että itkee kerran viikossa kun on niin paha olla... Minä olen tuntenut monia miehiä jotka ovat olleet ihanteellisia poikaystäviä ja kaikin puolin on ystävätasolla synkannut mutta ei kuitenkaan seurustelukumppanina, "se jokin" on vaan puuttunut. Ehkä exäsi oli sinullekin vain hyvä ystävä. Ei silloin psykiatri tai kukaan muukaan voi vakuuttaa sinua siitä että teidän pitäisi olla yhdessä.

Sekään ei ole mikään ihme että olet mustasukkainen jos exäsi on jonkun uuden kanssa varsinkin kun sinä olet yksin. Mutta ei se tarkoita että sinulla olisi hyvä olla hänen kanssaan vaikka palaisittekin yhteen, ainakaan juuri nyt. Sanoit, että tämä on ensimmäinen suhteesi joten sekin varmasti tuo epävarmuutta ja mustasukkaisuutta.

Jospa yrittäisit olla onnellinen vain itseksesi. Tee asioita joista sinä pidät ja nautit. Olen seurannut "tarinaasi" alusta alkaen, ainakin uskon niin. Kirjoitit kai jo aiemmin tänne ahdistuksestasi kun vielä olitte yhdessä? Vastasin joskus viesteihisi silloinkin, ne kun osuvat sen verran lähelle omia pohdintojani ja luultavasti siksi koskettavat. Olen lähemmäs kolmikymppinen mutta vieläkin on ura hakusessa (opiskelin sitä sun tätä kun "omaa" alaa ei löytynyt), en tiedä onko mieheni "se oikea", tai mitä muuten haluan elämältä. Mutta ehkä koko elämä on minun kohdallani etsimistä.
 
Kiva kun vastasit elämän etsijä, ollaan varmaan törmätty tässä aiemminkin :)

Tämä hänen uusi tuttavuutensa tuli vielä niin yllätyksenä kaiken muun lisäksi että on aika outo olo. En tiedä onko hän tosissaan vai yrittääkö parantaa omaa oloa näin... En minä nyt ehkä kerran viikossa itkenyt suhdettamme silloin, mutta usein mietin sitä, vähintään kerran viikossa varmaan tosissani. Eikä sen tietysti kuulu olla niin, että epäilee niin paljon että se saa välillä itkemään. Ja silti kaikki oli juuri niin hyvin että voisin kuvitella eläväni hänen kanssaan aina, kunhan epäilyt häviäisivät... Miten sellaisen ihmisen voisi jättää? Kun tuntuu että kuulumme yhteen ja näin. En halua psykiatrin (tai kenenkään muun) taikomaan meidät yhteen...haluan vain löytää sen oman mielipiteeni ja tunteet siitä että mikä on oikein. Ehkä ymmärtämään miten toimin, ehkä löytämään asioita jotka kertoisivat miksi reagoin kuten teen.

Kaipaan kaikkea hyvää, kaikkia meidän juttuja, "ME", en halua rikkoa sitä... Mutta pelkään niitä tuntemuksia niin paljon, sitä ahdistusta kun haluaa rakastaa mutta ärsyyntyy vain... Inhoan tätä umpikujaa ja sitä etten osaa täältä ulos..
 
Kiitos ystävä.., olen nähnyt tuon... Jos asioita voisi vain päättää järjellä, ehkä voisin ajatella että emme tarvitse suurta intohimon paloa ja että kaikki on ihan hyvin. Niin kuin tuossa periaatteessa sanotaan, että se on ihan ok. Mutta siltähän pitää myös TUNTUA. Ja vaikka niin "päätän" niin tunne sanoo jotain muuta, jatkuvasti se ajatus palaa että jokin ei ole hyvin, onko hän nyt oikea, miksi hän ärsyttää minua jne. En osaa selittää. Yritän väkisin unohtaa ne ajatukset, mikä saa vain ahdistusta aikaan ja kaikki mitä hän tekee ärsyttää. En halua erota siksi että päässäni on joku vika, tai niin kuin tässä sanottiin että ei oikein vielä tunne itseään eikä tiedä mitä elämältä haluaa. Vain sen vuoksi en halua jättää näin hyvää miestä. Vielä kun näkee millaisia urpoja suurin osa miehistä on..

Ja hän tietää rakastavansa minua, haluaa olla yhdessä aina, ei pärjää ilman minua, on valmis tekemään mitä vain...miksi minä en tunne sellaista? Pidän hänestä, mutta en (vielä?)tuolla tavalla... Ja miten voisi jäädä sellaiseen suhteeseen missä vain epäilee, miten olla ihmisen kanssa kun aina välillä tuntuu siltä että eeei onko tämä nyt oikein, rakastanko nyt ollenkaan, tulenko ikinä rakastamaan? Ei sellaista voi koko ajan pohtia suhteessa. Vaikka se olisi periatteessa ok ettei suhde ole täynnä intohimoa ja perhosia vatsassa. Jos vain olisin tyytyväinen...

Tää auttaa vähän kun saan jutella asioista ulkopuolisten kanssa..tiedän että valitan ja jauhaan, olo on vain tosi huono.
 
Hei,
pakko oli kirjoittaa sinulle, koska tunnistin niin samanlaisia tuntemuksia kuin itselläni vähän aikaa sitten... Oot kuvannut tilannetta parisuhteessa, jossa ei tiedä mitä tekisi, tunteeko oikeasti tarpeeksi sitä toista kohtaan ja onko tunteet rakkautta ja "oikeanlaisia". Eli periaatteessa kaikki hyvin, mutta jotain puuttuu - eli hyvin tuttu, ja kliseinen tilanne.
Itse jahkailin käytännössä monta, monta kuukautta. Tuli olo meidän kuusi vuotta kestäneessä suhteessa, että arki toimi hyvin, mutta sellainen suurempi "palo" puuttui.
Olin 19 kun alettiin seurustella ja tuona aikana itsekin oon muuttunut aika paljon.

Sitten, 25-vuotiaana tämän vuoden alussa epätietoinen olo kärjistyi ja aloin todenteolla miettimään että mitä tuossa suhteessa oikein teen. Samaan aikaan unelmoin suhteesta, jossa molemmilla olis samantyyliset intressien kohteet tms. Huomasin myös, että en oikeasti ollut suhteen aikana tehnyt tarpeeksi sellaisia asioita mistä itse todella pidän, enkä toisaalta ollut tarpeeksi jämäkkä poikaystävääni kohtaan, että tehdään yhdessä tarpeeksi myös mun juttuja. Seurasi kevät, jonka aikana kävin hyvin paljon ulkona ja omissa harrastuksissani yksin, ja muiden kavereiden kanssa, oli tarve myös tutustua uusiin ihmisiin.
Ajatukset pyöri oravanpyörää: ei kannata olla tällaisessa suhteessa jossa ei voi olla oma itsensä ja toisaalta, jos periaatteessa kaikki toimii hyvin miksi heittää suhde roskiin. Juttelin ja vatvoin asiaa kavereiden, äidin ja lääkärinkin kanssa (olin hyvin väsynyt ja apaattinen) ja samalla jotenkin alitajuisesti odotin ja janosin että joku olis sanonut kuinka pitäis tehdä... Tuli kesä ja katselin netistä vuokra-asuntoa itselleni. En kuitenkaan päätynyt vuokraamaan asuntoa.

No, miten minulle/meille on sitten käynyt? Syksy tuli ja ehdotin/päätin että nyt vielä kunnolla keskustellaan. Alkuvuoden omat kuviot olivat raikastaneet omaa mieltä sen verran, että tuntui paremmalta olla itsensä kanssa. Tunnen itseäni jotenkin paremmin nyt ja olin varma, että miten vaan nyt käy, joku muutos tilanteeseen on nyt tapahduttava, samalla tavalla jatkuvaa tilannetta ja elämää en jaksa. Tunteita poikaystävääni vielä oli jäljellä, ja pitkien keskusteluiden, itkujen ja raivostumisien jälkeen päätettiin molemmat ryhdistäytyä ja kokeilla olla vielä yhdessä. Mietin paljon myös sitä että päätettiinkö niin koska se olis vaan helpoin vaihtoehto, mutta toisaalta tämän vuoden aikana meidän suhde venyi ja paukkui niin paljon ja oli ratketa liitoksistaan, ja silti molemmat halusi vielä yrittää kaiken jälkeen, että ei se varmasti helpoin ratkaisu tule olemaan. Voimakastahtoisia kun molemmat ollaan. Mutta joka tapauksessa, parempaan ollaan menossa, ainakin niin molemmat toivotaan ja uskotaan. Itsestäni voin sanoa, että enemmän omana itsenäni kuin koskaan.

Tämä oli siis esimerkki meidän tilanteesta, ja se miksi halusin kirjoittaa sinulle, oli se, että tämän "prosessin" aikana oon vaan tajunnut, että kannattaa miettiä puuttuuko itseltä jokin oma juttu, jota tavallaan odottaa siltä toiselta. Eli etsi ja tee sellaisia asioita, jotka sua kiinnostaa ja uskalla katsoa miltä uudet asiat tuntuu. Joskus pitää ottaa askel yksin, siinä ei voi ystävät, äiti tai lääkärit auttaa, tukea vaan. Jos suhde kestää näiden askelten ottamisen niin hyvä, mutta omasta perustavanlaatuisesta hyvästä olosta (eli mielenterveydestä) ei pitäisi tinkiä. Tuntematon pelottaa, mutta jälkikäteen varmasti kiittää itseään rohkeudesta lähteä oravanpyörästä. Voimia ja tsemppiä sinulle!
 
Kiitos viestistäsi Mariii!Luulen että tunsit aika pitkälti samoin kuin minä.Suhteenne tosin oli kestänyt paljon pidempään. Minä epäröin jollain tasolla jo alussa, vaikka olin ihastunut/rakastunut/mikä se oikea sana nyt on. Sitten unohdin epäilyt ja elin ehkä puoli vuotta iloisena..vuoden verran olet nyt pähkäillyt tätä. En myöskään tunne ettenkö voisi olla oma itseni, olen enemmän oma itseni hänen kanssaan kuin kenenkään muun, hän hyväksyy minut vaikka oksentaisin syliini. (En vain tiedä hyväksyisinkö itse jos kyse olisi hänestä...) Kaikki sujuu, mutta ärsyynnyn ja etsin vikoja hänestä, jokin saa minut koko ajan epäilemään. Mutta muuten kuulostaa hyvin samanlaiselta tuo sun pähkäileminen. Mielestäni on silti normaalimpaa miettiä tuollaista 6 vuoden jälkeen. Muut ovat vielä umpirakastuneita kahden vuoden jälkeen, mutta minä pähkäilen tällaista, se ihastuminen kesti jonkun kuukauden..välillä tuntuu että tämä ei ole oikein.

Tämä tauko oli mulle se askel, nyt on tehtävä jotain. Viimeinkin hän suostui ja tässä ollaan. Mutta olo on kamala, ei oikeastaan siksi ettemme näe joka päivä, vaan siksi etten TOSIAANKAAN tiedä mitä haluan. En halua erota, itken vain jos mietin eroa ja että emme olisi yhdessä, mutta itken myös kun mietin että tästä pitäisi osata jatkaa ja jollain ihme tavalla päästä epäilyistä eroon, sillä EN VOI elää niiden kanssa. Pelottaa niin sanoa että jatketaan suhdetta, yritetään oikeasti, ja sitten olla taas siinä tilanteessa että yrittää olla miettimättä ja yrittää olla onnellinen, mutta silti ei pääse ajatuksista eroon ja pettyy vain koska ei tunnu yhtään paremmalta. Oravanpyörä.Umpikuja.

Miten sinä Mariii pääsit ajatuksista eroon? Miten osasit yhtäkkiä vain tosissasi yrittää etkä suuttunut tai ärsyyntynyt?? Jos edes tuntisi rakkautta, kaiken muun voisi unohtaa. Mutta miten voi YRITTÄÄ kun jokin vain painaa koko ajan mieltä? Jos olisin varma että haluan hänet takasin hinnalla millä hyvänsä, voisimme yrittää ja ehkä onnistua, mutta kun en ole edes siitä varma, mietin välillä että mitä jos olisi olemassa joku parempi?

Alkaa pelottaa ihan kaikki. En halua elää tällaista elämää. Pelkään että olen itse syy tähän ja että elämäni tulee olemaan tällaista loppuun asti. Etten osaa olla onnellinen vaan keksin ongelmia ja teen itseni onnettomaksi.En enää halua olla oma itseni, olen liian monimutkainen ihminen. Mutta _hän_ hyväksyi minut juuri sellaisena...tuntuu siltä ettei kukaan muu edes voisi hyväksyä.
 

Yhteistyössä