Hei,
pakko oli kirjoittaa sinulle, koska tunnistin niin samanlaisia tuntemuksia kuin itselläni vähän aikaa sitten... Oot kuvannut tilannetta parisuhteessa, jossa ei tiedä mitä tekisi, tunteeko oikeasti tarpeeksi sitä toista kohtaan ja onko tunteet rakkautta ja "oikeanlaisia". Eli periaatteessa kaikki hyvin, mutta jotain puuttuu - eli hyvin tuttu, ja kliseinen tilanne.
Itse jahkailin käytännössä monta, monta kuukautta. Tuli olo meidän kuusi vuotta kestäneessä suhteessa, että arki toimi hyvin, mutta sellainen suurempi "palo" puuttui.
Olin 19 kun alettiin seurustella ja tuona aikana itsekin oon muuttunut aika paljon.
Sitten, 25-vuotiaana tämän vuoden alussa epätietoinen olo kärjistyi ja aloin todenteolla miettimään että mitä tuossa suhteessa oikein teen. Samaan aikaan unelmoin suhteesta, jossa molemmilla olis samantyyliset intressien kohteet tms. Huomasin myös, että en oikeasti ollut suhteen aikana tehnyt tarpeeksi sellaisia asioita mistä itse todella pidän, enkä toisaalta ollut tarpeeksi jämäkkä poikaystävääni kohtaan, että tehdään yhdessä tarpeeksi myös mun juttuja. Seurasi kevät, jonka aikana kävin hyvin paljon ulkona ja omissa harrastuksissani yksin, ja muiden kavereiden kanssa, oli tarve myös tutustua uusiin ihmisiin.
Ajatukset pyöri oravanpyörää: ei kannata olla tällaisessa suhteessa jossa ei voi olla oma itsensä ja toisaalta, jos periaatteessa kaikki toimii hyvin miksi heittää suhde roskiin. Juttelin ja vatvoin asiaa kavereiden, äidin ja lääkärinkin kanssa (olin hyvin väsynyt ja apaattinen) ja samalla jotenkin alitajuisesti odotin ja janosin että joku olis sanonut kuinka pitäis tehdä... Tuli kesä ja katselin netistä vuokra-asuntoa itselleni. En kuitenkaan päätynyt vuokraamaan asuntoa.
No, miten minulle/meille on sitten käynyt? Syksy tuli ja ehdotin/päätin että nyt vielä kunnolla keskustellaan. Alkuvuoden omat kuviot olivat raikastaneet omaa mieltä sen verran, että tuntui paremmalta olla itsensä kanssa. Tunnen itseäni jotenkin paremmin nyt ja olin varma, että miten vaan nyt käy, joku muutos tilanteeseen on nyt tapahduttava, samalla tavalla jatkuvaa tilannetta ja elämää en jaksa. Tunteita poikaystävääni vielä oli jäljellä, ja pitkien keskusteluiden, itkujen ja raivostumisien jälkeen päätettiin molemmat ryhdistäytyä ja kokeilla olla vielä yhdessä. Mietin paljon myös sitä että päätettiinkö niin koska se olis vaan helpoin vaihtoehto, mutta toisaalta tämän vuoden aikana meidän suhde venyi ja paukkui niin paljon ja oli ratketa liitoksistaan, ja silti molemmat halusi vielä yrittää kaiken jälkeen, että ei se varmasti helpoin ratkaisu tule olemaan. Voimakastahtoisia kun molemmat ollaan. Mutta joka tapauksessa, parempaan ollaan menossa, ainakin niin molemmat toivotaan ja uskotaan. Itsestäni voin sanoa, että enemmän omana itsenäni kuin koskaan.
Tämä oli siis esimerkki meidän tilanteesta, ja se miksi halusin kirjoittaa sinulle, oli se, että tämän "prosessin" aikana oon vaan tajunnut, että kannattaa miettiä puuttuuko itseltä jokin oma juttu, jota tavallaan odottaa siltä toiselta. Eli etsi ja tee sellaisia asioita, jotka sua kiinnostaa ja uskalla katsoa miltä uudet asiat tuntuu. Joskus pitää ottaa askel yksin, siinä ei voi ystävät, äiti tai lääkärit auttaa, tukea vaan. Jos suhde kestää näiden askelten ottamisen niin hyvä, mutta omasta perustavanlaatuisesta hyvästä olosta (eli mielenterveydestä) ei pitäisi tinkiä. Tuntematon pelottaa, mutta jälkikäteen varmasti kiittää itseään rohkeudesta lähteä oravanpyörästä. Voimia ja tsemppiä sinulle!
