Tuntuu ettei mun elämällä ole mitään virkaa

[vierailija]

En kestä enää tätä yksinäisyyttä ja sairastelua! En ymmärrä miksi edes tälläisen luonnonoikun annettiin syntyä tai miks vieläkin elän, miksei sairaskohtaus tule ja kerää mua pois koska mun elämällä ei oo mitään virkaa... Miksi elämä on julmaa ja miksi ei ole oikeutta/kohtuutta!?

Olen 25-vuotias nainen, 10 vuotta elänyt jo syrjäytyneenä, ilman ihmissuhteita oikeassa elämässä. Kauneudestakaan ei ole varaa kunnolla pitää huolta kun olen tipahtanut toimeentulotuen varaan jo vuosiksi, en ole eläessäni koskaan ollut palkkatöissä kun ei ole ollut työkykyä tarpeeksi. Joten kova elämä näkyy myös ulospäin jonkun verran, en ole enää niin kaunis mitä olin joskus Ja tämänkin tekstin kirjoitan vaan siksi että joku näkisi kuinka syvälle sisimpään mua sattuu ja että tulisi hyvä haltijatar joka taikoisi kivun, sairaudet pois ja saisin unelma elämäni! Mutta sellasta ei tietenkään koskaan tapahdu

 

[vierailija]

Kaikki alkoi klassisesti. Synnyin rikkinäiseen perheeseen, jota täytti vanhempien joka viikkoinen riitely, äidin sekopäiset raivokohtaukset jolloin saattoi kirkua keskellä yötäkin ja hajottaa kotia vaikka mulla ja isällä oli aikainen herätys kouluun, välillä hänen ulostettaan oli seinillä riehuessaan ja isä puolestaan kiusasi henkisesti äitiä, oli kuulemma aloittanut sen jo raskausaikana iskemällä muille naisille silmää kun äidin vatsa alkoi kasvaa ja myöhemmin haukuttiin yhdessä äitiä, mummoa ja ukkia että eikö ookkin mummo ihan harakan näköinen hähähäää... Se henkinen väkivalta oli myös välillä sellaista että katsoi äitiä ilkeästi. Mun lapsuus oli myös rajaton, oon saanut katsoa K18 ohjelmia 7-vuotiaasta lähtien, 13v lähtien dokata ja tulla aamuyöllä kotiin, sain rahallisesti kaiken mitä halusin olin lellitty ainut lapsi jne. Tälläistä oli mun lapsuus 16-vuotiaaksi asti, kunnes puhisin katkeruudesta ja aloin syyttämään vanhempiani että miksei mulle ole annettu normaalia lapsuutta, miksei mua rakastettu tarpeeksi jotta olisin saanut normaalin lapsuuden, eikä mulle koskaan edes sanottu että minua rakastetaan vaan joskus ainoastaan " olet tärkeä " ! Vanhemmat ei hyväksyneet että olisivat mitään virheitä tehneet, vaan suuttuivat mulle ja tilanteet eskaloitui siihen että raivopäissäni jahtasin äitiä ison lihaveitsen kanssa ympäri asuntoa ja sitten isä joutui hommaamaan mulle oman vuokra-asunnon kun en mahtunut enää äidin kanssa saman katon alle. 16-vuotiaana siis muutin omilleni. En tajua miksi mun vanhemmat on vielä tänäkin päivänä yhdessä, mikä on heitä yhdessä pitävä liima, kun sillon kun asuin vielä kotona niin eivät edes käyttäneet sormuksia, nukkuneet samassa sängyssä, tuskin seksielämääkään oli, enemmän riitoja kuin rakkautta, isä antoi mulle joskus jännän selityksen miksi kestää äitin käytöstä... Mun mummo eli isän äiti työskenteli sairaanhoitajana mielisairaalassa ja mun isä oli lapsena kesätöissä siellä ja tottui näkemään kaikenlaista. Siksi hänelle kuulemma kasvoi niin kova psyyke jotta on jaksanut pysyä yhdessä mielisairaan äitini kanssa! Isällä on myös alkoholiongelma, vuosien ajan juonut joka ilta olutta mutta ei kuitenkaan niin paljoo ettei kykenisi menemään seuraavana aamuna töihin.

 

[vierailija]

Lapsuudessa minut pakotettiin myös jokapäivä mummolaan. Millon milläkin oudolla verukkeella etten muka syö kotona tarpeeksi hyvin tai keskity koulunkäyntiin, jos lapsella tälläisiä ongelmia on niin eikö ne pitäisi pystyä ratkomaan perheen sisällä eikä väkisin raahata mummolaan. Ihmettelin aina kun mun piti sinne lähteä, ystävät ihmetteli myös ja mummola toisella puolella paikkakuntaa niin en voinut koulun jälkeen myöskään ystävien kanssa leikkiä niin paljon kun olisin halunnut... Ja jos laitoin vastaan etten lähde mummolaan niin minut kannettiin vaikka niskavilloista sinne! Mummolassa lapsuuteni kului yksin leikkien, tv:tä katsoen ja isovanhempien kanssa lenkillä käyden..

Ukki ja mummo saattoi helposti hermostua millon mistäkin, mielestäni ihan pikkujutuistakin joista ei ollut syytä hermostua ja sitten raivottiin naama punaisena edessäni ja olen saanut avokämmenestä, luunappia, tukkapöllyä, kerran ukki läimäytti selkään niin kovasti että tuli ilmat pihalle ja kun olin 11v mummo oli kaivanut pyykkikorista käytetyt stringini ja tuli hieromaan niitä naamaani ja raivoamaan että kenen kanssa oot harrastanut seksiä! Syyttänyt sydänviastaan kanssa mua kun on joutunut kuulemma niin stressaantunut ja huolissaan olemaan minusta. Vanhemmat hyväksyivät fyysisen kurittamiseni sillä, että ovathan itsekkin saaneet joskus lapsena remmistä. Sitten taas toisaalta isovanhempani olivat tosi huolehtivaisia ja lempeitä, kun vanhemmistani ei ollut hoitamaan minua niin olin täyspäiväisessä hoidossa mummolassa. Tämä vanhempien kykenemättömyys hoitaa minua oli pelkkää laiskuutta, kun ei heillä mitään älyvammaa oo todettu ja työttömänä ei olisi ollut muuta kuin aikaa ja 29v olivat mun syntyessä eli eivät mitään teinivanhempia joten ikänsäkin puolesta olisivat olleet varmasti kykeneviä huolehtimaan. 12v laitoin isovanhempiin välit poikki ja sanoin että lyö mua vielä kerran niin lyön sua takaisin! Minussa ainakin tuommoinen fyysinen kurittaminen nostatti vaan katkeruutta kun aikuinen käyttää lasta kohtaan väkivaltaa ja tuntuu ettei mulla ole yhtä suuret voimat puolustautua vastaan. Kai sitä on terveempiäkin tapoja lasta kasvattaa kuin väkivalta. Kerran kun olin penska niin mummo heitti myös kuuman ruuan naamalle kun hermostui jostain ja haukkui yleensä mun isää mulle että sun isäs on vaan aikaansaamaton juoppo, ei hän oo yhtään mitään ja silloin minä puhkesin itkuun koska rakastin kuitenkin mun isää.

 

[vierailija]

Niin ja sanoihan isovanhemmat kanssa että näytän halvalta naiselta kun aloin 11v meikkaamaan!

11v alkoi murrosikäni ja elämä lähti lapasesta. 11-12v seurustelin useiden poikien kanssa ja iskin myös varattuja. Puhuin muista pahaa seläntakana ja kerroin salaisuuksia eteenpäin. Tänäpäivänä en tajua mikä muhun meni, ihan kuin olisin seonnut, miksi käyttäydyin noin, nuo virheet ja kiusaaminen olisivat olleet HELPOSTI vältettävissä! Ja kyllä tunnen kipua myös rehellisesti sanottuna sen takia että satutin muita, en pelkästään sen takia että jäin kiinni. Mun vaan piti hakata miljoona kertaa päätäni seinään ennen kuin opin virheistäni ja sitäkään en tajua miksi piti mennä näin. Elämänkoulu kohdallani on ollut hirvittävän kova .

Ylä-asteelle mennessä mulla oli huono maine ja mua kiusattiin rajusti. Päivittäin se oli h*uorittelua, naureskelua ja mulkoilua kun meen ohi. Kerran mua lyötiin niin että muut nauroi ja taputti ympärillä ja kun menin portaiden alle itkemään niin kuljettiin ohi ilkkumassa. Sairasta! Oon kokenut kaikki henkisen väkivallan muodot POTENSSIIN MILJOONA ja vähän myös fyysistä väkivaltaa. Herkällä ja tunteellisella ihmisellä nämä tuntuu voimakkaasti ja minä olen herkkä/tunteellinen. Mulla on vihaajia paljon ja se on aivan kamala tunne, mielummin olisi vaan neutraali ihmisten silmissä oikeasti.

Oon pohdiskellut että miksi olen käyttäytynyt noin kun oon käyttäytynyt ja peiliin katsomisen tulos oli tämä: Mulla on kevytkenkäisyyteen ja kierouteen taipuvainen luonne, vaikka minulla on myös se empaattinen, avoin, herkkä ja tunteellinen puoli luonteessani. Tykkään edelleen vahvasti seksikkyydestä, mutta olen oppinut testailemalla minkälaisista miehistä tykkään ja enää ei tarvitse pomppia kukasta kukkaan ja olen oppinut että se tuntuisi myös aika pahalle jos joku yrittäisi iskeä poikaystävääni. Sitten varmasti myös lapsuuden tasapainottomuudella on merkityksensä, naiivina penskana matkin niiden aikuisten naisten käytöstä K18 leffoista ja siitä tuli fiasko. Ihastuminen/rakastuminen on myös kuin huumetta, sitä oli vaikee hallita ja siks sorruin iskemään myös varattuja. Muista seläntakana puhumisella ja salaisuuksien eteenpäin kertomisella hain suosioo niin typerältä kuin se kuulostaakin... Piti yrittää olla jollain tavalla kovis, kun muut poltti röökiä ja minä en yms ja ajattelin että kun kerron Jennalle että Tiina puhui sinusta sitä ja tätä niin oon hyvä ystävä mutta siinä samalla tietysti perin Tiinan. Sitten minusta kanssa sanottiin että ostan rahalla ystäviä kun lainasin muille paljon rahaa koska halusin vaan auttaa.

 

[vierailija]

En kestä enää tätä yksinäisyyttä ja sairastelua! En ymmärrä miksi edes tälläisen luonnonoikun annettiin syntyä tai miks vieläkin elän, miksei sairaskohtaus tule ja kerää mua pois koska mun elämällä ei oo mitään virkaa... Miksi elämä on julmaa ja miksi ei ole oikeutta/kohtuutta!?

Olen 25-vuotias nainen, 10 vuotta elänyt jo syrjäytyneenä, ilman ihmissuhteita oikeassa elämässä. Kauneudestakaan ei ole varaa kunnolla pitää huolta kun olen tipahtanut toimeentulotuen varaan jo vuosiksi, en ole eläessäni koskaan ollut palkkatöissä kun ei ole ollut työkykyä tarpeeksi. Joten kova elämä näkyy myös ulospäin jonkun verran, en ole enää niin kaunis mitä olin joskus Ja tämänkin tekstin kirjoitan vaan siksi että joku näkisi kuinka syvälle sisimpään mua sattuu ja että tulisi hyvä haltijatar joka taikoisi kivun, sairaudet pois ja saisin unelma elämäni! Mutta sellasta ei tietenkään koskaan tapahdu

Hei, nyt on aika tehdä ryhtiliike ja lopettaa se ”suossa rämpiminen”!! Kukaan meistä ei voi vanhempiaan valita, myös itselläni takana lapsuudesta vanhempien alkoholismia ja väkivaltaa, mutta olen tietoisesti muuttanut oman elämäni suuntaa. Onko sinulla siis joku krooninen sairaus? Aloita pyytämällä apua terveydenhuollosta. Selvitä myös varastorauta-arvosi, koska niiden vähyys vaikuttaa tosi paljon esim, mieleen ja ihan kaikkeen. Ja mitä kauneuteen tulee, näin 50v. ikäisenä olen rehellisesti sanottuna sitä mieltä että olin oikeasti kauneimmillaan noin 30-40 vuotiaana, eli paras aika on sinulla vasta edessä!

 

[vierailija]

Ylä-asteen jälkeen mun terveys oli tosi rikki ja sen jälkeen se on rikkoutunut vielä lisää. En kestänyt sitä stressiä joka aiheutui kiusaamisesta ja puhkesi mielenterveysongelmia ( keskivaikea masennus, ahdistuneisuushäiriö, OCD, vaikeita traumoja ) ärtynyt suoli, hiustenlähtöä jne. En tiedä oonko ollut jotenkin jo mielenvikainen ennen kiusaamista, mutta itse vasta kunnolla ylä-asteen jälkeen tunsin että mulla on psyyke pettänyt alta. Oon aika surullinen tapaus kerta kaikkiaan ja väärinymmärretty.

Ylä-asteen jälkeen ihastuin palavasti muutaman vuoden itseäni vanhempaan poikaan joka alkoi kohtelemaan myös mua huonosti kun sai tietää minkälainen maine mulla on. Minkä takia ihmisellä pitää olla edes maine? Maineet on vaan ärsyttäviä!. Sitten alkoi leikkiminen mun tunteilla, hakkaamis ja tappouhkaukset päälle, syytti mua itsemurhayrityksestään kun en yöllä vastannut puhelimeen koska nukuin ja yritti viiltää kaulavaltimonsa auki, kun kaverini kuoli niin päivän ajan jaksoi olla empaattinen kunnes sanoi että mee muualle sitä Henriäs itkee... Minä kun olisin halunnut vaan niin kovasti tulla rakastetuksi ja suojelluksi ylä-aste aikaisen kiusaamisen jälkeen <3 . Jotkut tälle jätkälle olivat juorunneet minusta ja tää jätkä ei saanut sanoa kuka sanoi ja mitä niin ihan sekin minusta todistaa ettei ollut näillä puhujilla puhtaat jauhot pussissa. Olin muuttanut naapurikaupunkiin ja varmasti tiesivät että yritän rakentaa uutta parempaa elämää niin miksi pilata se juoruamalla sontaa ja niin ettei voi seistä omalla nimellä sanojensa takana!? EN YMMÄRRÄ. NOLOA.

Mut suoraan sanottuna mua on rikottu niin paljon että se kaikki on ollut aivan liikaa ja vedetty yli tämä tuska jo aikoja sitten, 7-luokan aikana kun kiusaamista oli jatkunut puolivuotta tajusin jo silloin että mitä mun ois pitänyt tehdä toisin ja olin muuttanut tyyliäni/käyttäytymistäni parempaan suuntaan, en näyttänyt enää niin h*oromaiselta tai pomppinut pojasta poikaan enää mutta kaikki oli liian myöhäistä... 16-vuotiaana tein viimeisen korjausliikkeen käytökseni suhteen ja siitä eteenpäin en oo puhunut muista seläntakana pahaa ja oon ollut luotettava. Henkinen kipu kasvatti minua paljon, mutta sille ois pitänyt osata vetää myös rajat ettei se riko toista ihmistä täysin!

 

[vierailija]

Siellä isän kustantamassa vuokra-asunnon ei mennyt kaikki putkeen, olin todella masentunut ja en jaksanut siivota sitä, kuukausien roskat sisällä haisemassa ja lensin pihalle sieltä ja päädyin takas vanhempien luokse omanlaiseen helvettiinsä... Vanhemmat syytti vaan mua laiskuudesta ja olivat tosi vihaisia näkemättä kuinka rikki heidän tyttö oikeasti on. Minä en ilmeisesti koskaan saisi mennä rikki, mun pitäisi aina olla se ainut lapsi suorittaja ja elämässä pärjääjä kun muilla mennyt tässä suvussa asiat päin mäntyä! Paljon on yksinäisyyttä, nuoria kuolemia, alkoholismia ja taitaa mun elämä toistaa samaa rataa vaikken sitä halunnutkaan... Sukukirous näköjään tai kiroukselta alkaa tuntumaan ainakin tämä toistuva epäonnen määrä elämässäni.

16-18v asuin siis ekan kerran omillaan, 18v päädyin takas vanhempien luokse, 19v taistelin itseni uudestaan omilleni ja siinä sivussa olen yrittänyt epätoivoisesti eri hoidoilla parantaa ärtynyttä suoltani ja hiustenlähtöäni kuitenkaan siinä onnistumatta nämä taitaa olla kroonisia sairauksia ja tulevat aina minua muistuttamaan siitä miten paljon olen joutunut stressiä kokemaan ja kun tein ensin virheitä ja ajaudun kiusatuksi...

19v muutin toiselle puolelle Suomea pelkästään 100e taskussa, vanhemmilta ei tullut huonekaluavustusta, ei yhtään mitään. Toimeentulotuella olen elänyt 19v lähtien, ilman ammattia tai töitä. Yhden talven kuljin huppari päällä -20 asteen pakkasessa kun ei ollut varaa ostaa talvitakkia ja ei ollut ketään auttamassa, en osannut vielä tuolloin suhteuttaa pieniä tulojani oikein.

19v laitoin välit poikki vanhempiin. 12v isovanhempiin.

Pian aloitan terapian.

Minulla ei ole ketään eikä mitään. Tulen aina kantamaan huonoa mainetta. Terveys rikkoutunut. Haaveeni 18-vuotiaana äidiksi tulosta ei toteudu koskaan. En saa koskaan anteeksi keltään, enkä kykene itse anteeksi antamaan kun niin moni on minua vastaan rikkonut. Olen tälläinen neitsyt h*uora ja muiden mielestä mun pitäisi vaan hiljaa hiipua kuolla pois. </3

 

[vierailija]

Läheiset ja terapeutti voi ajaa peruuttamattomiin asioihin. He ei paljon vaihtoehtoja jätä.