Ai että tämä tulevakin lapsi pitäisi nyt synnyttää kotona asuessa ja vielä vuosia siinä asua yhdessä ja tukea tytärtä, hänen äitiyttään ja itsetuntoaan!
Anteeksi vain, mutta mikä saatana näitä nykyajan pikku prinsessoita vaivaa? Mitä ihmettä vanhemmilta VIELÄ odotetaan? Että on tuettava äitiyttäkin????
Inhottaa ainainen vertailu menneisiin aikoihin, mutta niin minä, kuin ehdottomasti suurin osa (väittäisin, että kaikki) ikätovereistamme, olemme saaneet lapsemme itse, ilman vanhempien erityistä tukemista ja varsinkaan äitiyden tukemista. Voi helevetin helvetti, en enää paremmin sano.
Oma äitini lähti kotoa lottatöihin 18-vuotiaana, eikä sen jälkeen enää sinne palannut vanhempiensa leipää syömään. Lapset syntyivät satojen kilometrien päässä äitinsä lapsuudenkodista, eikä toden totta ollut edes sitä äitiä, joka olisi tyttärensä äitiyttä ollut tukemassa. Ihmisen on pakko oppia aikuistumaan ja ottamaan vastuu itsestään ja lapsistaan, kun siihen hommaan on ryhtynyt. Äitini oli erinomaisen hyvä äiti meille kaikille lapsille. Kuka hänen äitiyttään sitten tukikaan, ei ainakaan tuon ajan aviomiehet sitä tehneet. Sodasta palanneet miehet ei mitään herkkiä, tunneälyisiä pehmoisiä olleet.
Itse sain ensimmäisen lapseni 19-vuotiaana. Kun tajusin olevani raskaana, ensimmäinen ajatus oli, että on etsittävä oma asunto. Se ei ollutkaan mikään helppo tehtävä 70-luvun alussa, jolloin asuntopula oli aivan kauhea. Muutimme lapsen tulevan isän kanssa pikkiriikkiseen hellahuoneeseen yhden omakotitalon yläkertaan. Ei olisi tullut mieleenkään jäädä siihen vanhempien niskoille, odottamaan äitiyden tukemista. Miksi heidän olisi sitä pitänyt tehdä. Hehän olivat tulevia isovanhempia, se oli heidän roolinsa sitten, ei minun paapomiseni enää siinä vaiheessa.
Eikä minunkaan tapuksessani ollut heti selvä, että mies ottaa suurempaa vastuuta asiasta, raskaus oli puhdas vahinko. Vaikka hän ei olisi kanssani jatkanutkaan, olisin joka tapauksessa etsinyt itselleni asunnon. En missään nimessä olisi asunut enää kotona, vauvan kanssa.
Kysyn vaan, että miten ihmeessä me sen ajan ihmiset, naiset ja nuoret tytöt, selvisimme????? Ja ihan mallikkaasti on elämä sujunut, lapset on kasvaneet ihan yhteiskuntakelpoisiksi ihmisiksi. Ja täällä ohjeistetaan, että on vuosien prosessi tukea tytärtä, joka vääntää jo toista lasta miehelle, joka ei huolehdi naisen ja lastensa perustarpeista. Ei hyvää päivää, tyttären itsensä tässä on otettava lusikka kauniiseen käteen ja yksinkertaisesti vain lähdettävä vanhempiensa luota. Ei hänen isänsä ja äitinsä tarvitse mitään "äitiyttä" erityisesti tukea. Ja tässä ko. tapauksessahan äitiyttä nimenomaan EI tueta asuttamalla tytärtä ja tämän lapsia vanhempiensa luona. Ei tästä naisesta mitään äitiä tuolla menolla tulekaan. Pikkupentunahan hän pysyy iät kaiket.
Milloin se oma vastuu oikein otetaan, jos sitä ei milloinkaan oteta?
