Tuo kyllä ihan todellakin kuullostaa tavalliselta raivarilta tuollaiselle parivuotiaalle. Harvoin sitä pääseekään kotiväen lisäksi kukaan näkemään, omat ihmiset ovat niin luotettavia, että niiden aikana voi vaikka raivota ja ne rakastavat silti.
Ihan samanlaisia on kaikilla meidän mukuloilla ollut, paitsi lisäksi vielä yleensä alkoivat hakkaamaan vaikka päätään lattiaan. Ne on niin suuria ja hämmentäviä tunteita mitä pieni kokee pettymyksissä, ettei vielä osaa niitä käsitellä. Siitä omasta syyllisyyden tunteesta pitää päästä eroon, mikä helposti aikuiselle tulee tilanteen syntymisestä. Pitäisi vaan suurella sylillä pystyä vaan ymmärtämään, että lapsi opettelee kestämään pettymyksiään.
Minusta kaikkeen ei tarvitse edes puuttua ollenkaan. Toki tarjota lohduttavaa syliä jos lapsi tuntuu sitä tarvitsevan. Mutta meidän äkäpussit ovat ainakin yleensä niin raivoissaan olleet, että siinä ei mitkään piristys- tai lohduttelukeinot auta. Olenkin antanut huutaa rauhassa, kyllä meille ääntä mahtuu. Joskus vielä kehunutkin kuinka hyvin huutaa pahaa mieltä ulos ja kannustanut yrittämään vielä kovempaa, että se pääsee paremmin pois. Ja todentotta, se tulee pian pois kun antaa sille tilaa, eli hyväksyy ne negatiiviset tunteet, nekin on osa ihmistä. Ja mikä parempi tapa kuin huutaa kurja olo pois?
Sitten jos alkaa toisia (tai itseä) satuttamaan tai tavaroita rikkomaan, niin silloin olen kyllä pysäyttänyt lapsen. Ottanut vaan tiukasti syliin, että niin ei saa tehdä, mutta huutaa edelleenkin saa. Taistelee sylistä raivoisasti aikansa pois, mutta kyllä aikuinen on sen verran vahva, että pystyy 2-vuotiaan paikoillaan pitämään. Aluksi raivostuu entisestään, mutta ymmärtää kyllä, mikä meni vikaan ja kuitenkin kun hermostumatta pystyy olemaan itse niin kyllä se lapsikin aikanaan rauhoittuu.
Tärkeintä olisi kuitenkin itse pysyä rauhallisena ja osoittaa ymmärtävänsä, että nyt on toisella kurja olla. Lapsi on avuton pahan olonsa kanssa ja meidän tehtävä olisi auttaa lasta kestämään se pettymys ja ohjata pääsemään siitä pahimmasta yli. Syy ei ole kenenkään, eikä siitä saa kukaan itseään syyttääkään. Elämä vain ei ole pelkkää juhlaa vaan usein tulee myös pettymyksiä, ja niitä on tärkeä harjoitella kestämään.
Onneksi tuo vaihe ei loputtomiin kestä, vaikka siltä se tuntuukin. Kun on lupa näyttää tunteet ja turvallinen aikuinen rinnalla, niin lapsi kyllä oppii käsittelemään myös raivonsa.
Paljon voimia sinulle ja ymmärrystä, kyllä tämäkin vaihe ohi menee...
Keijo Tahkokallion kirja: Myönteinen ajattelu lasten kasvatuksessa
on kyllä lukemisen arvoinen opus kaikille vanhemmille. Siinä ei ole selkeitä tee-näin-ohjeita vaan kerrotaan meidän aikuisten käyttäytymisen vaikutuksista lapsiin ja auttaa ymmärtäämään tunteiden vaikutuksen käytökseen oli sitten kyseessä kuka vaan. Suosittelen, etenkin uhmaikäisten vanhemille.
