Mä muutin jokunen tovi sitten vieraalle paikkakunnalle, josta en tuntenut ketään.
Menin perhekerhoon ja tutustuin siellä ns. pinnallisesti muutamaan äitiin, jotka vaikuttivat oikein mukavilta. Mutta tuttavuus jäi ihan vaan "perhekerhotasolle". Kun perhekerho loppui, tuttavuus "katkesi" siinä samalla. Vähän harmittelin jäkikäteen sitä, etten pyytänyt heitä vaikka leikkitreffeille, mutta jotenkin kuitenkin tuntui siltä, etten oikein tuossa kohtaa vielä tennyt, ovatko nämä äidit lintuja vai kaloja...eli en ollut vielä aivan varma siitä, että haluanko tutustua heihin paremmin vai en.
Mun on periaatteessa todella helppo tutustua uusiin ihmisiin. Mutta erittäin vaikeata ottaa ketään tuttua kaveriksi, saati sitten ystäväksi. Haluan "haistella" tilannetta alkuun ihan rauhassa.
Kului tovi jos toinenkin ja törmäsin näihin äiteihin uudestaan, lasten harrastusten parissa. Tuttavuus sai taas uutta liekkiä ja kipinää. Ja kun aikani haistelin (ja hekin varmaan haistelivat), tehtiin siirto. Sovittiin ne leikkitreffit. Ensin yhdet, sitten toiset. Ja kolmannet. Sitten sovittiin lasten kanssa sitä, tätä ja tuota kivaa puuhaa yhdessä. Ja nyt ollaan jo siinä pisteessä, että tuttavuus on vaihtumassa hiljalleen kaveruudeksi. Olemme jo alustavasti sopineet puolin ja toisin järjestettävistä lounastreffeistä toistemme luona siten, että koko perhe (eli myös lasten isät) ovat mukana.
Kun asiaa tarkemmin mietin, niin aikalailla tämän saman kaavan mukaan homma hyvin usein etenee. Olen käynyt lasten kanssa kaikenmaailman harrastuksissa yms. mutta ellen nyt aivan väärin muista, niin en ole yhteenkään äitiin tutustunut (kaveruustasoisesti) siten, että lapsemme olisivat käyneet samassa harrastuksessa. Siis vain yhdessä. Mutta kun joku kivanoloinen äiti on jäänyt mieleen ja olemme tavanneet myöhemmin uudelleen, niin tuolloin on sitten aika ollut otollinen mahdollisen kaveruus-suhteen muodostumiselle.
Nykyään tilanne on se, että kun menen perhekerhoon, harastukseen tms. niin lähes poikkeuksetta paikalle pöllähtää joku tuttu. Kun on riittävän monessa mukana ja osin aika näkyvästikin, niin hiljalleen sitä rupeaa tuntemaan kasvoja. Nimiä en välttämättä tiedä, mutta kasvot muistan. Ja kun muistaa kasvot, voi moikata. Ja vähän jutellakin. Seuraavalla kerralla sitten vähän enemmän. Tosin mä moikkaan, vaikka en muistaisi kasvoja. Ja saatan jutellakin, mikäli toinen näyttää ns. vastaanottavaiselta. Ei moisesta ainakaan toistaiseksi ole mitään sen isompaa syntynyt, mutta ehkä aikaa myöden niin käy? Kun tapaamme uudestaa, toisaalla
Uskoisin, että aikaa myöden sinäkin siis tunnet näitä ihmisiä. Kun törmäät heihin eri yhteyksissä, tulet tutuksi. Ja tällöin voi sitten koittaa omalta osalta helpottaa niiden uusien, tuntemattomien tulemsita joukkoon mukaan
