Useamman lapsen äidit ja väsymys

["vieras"]

Useamman lapsen äidit, kuinka väsyneitä olette? Minulla on kolme alle kouluikäistä lasta joista nuorin vielä vauvaikäinen, ja nykyään tuntuu että olen väsyneempi ja saamattomampi kuin kahden lapsen kanssa.. Tilannetta vielä pahentaa se että kaverisuhteet ovat lähes olemattomat, eikä ole jaksamista/aikaa etsiä uusia. Se masentaa todella, välillä tuntuu että on niin yksin, ja päivät toistuvat samanlaisina. Välillä on parempia aikoja, ja jaksaa paremmin touhuta ja innostua asioista, mutta välillä päiviä että mikään ei huvita eikä mitään jaksaisi.

En koe että lastenhoito sinänsä olisi rankkaa, rakastan olla äiti, ja nautin lapsistani. Varmaan jonkinlainen "syrjäytyminen" muusta maailmasta masentaa eniten? Minulla on työpaikka joka odottaa sitten kun nuorimmainen vähän tuosta kasvaa, mutta toisaalta taas hirvittää että olenko töihin palattuani vaan entistäkin väsyneempi.. ?

Onko tämä normaalia väsymystä? Miten muilla?

 

["Liisi"]

Samassa tilanteessa ollaan ja aika lailla samansuuntaisia ajatuksia on. Minulla kotiäitiyttä on edessä vielä vuosi, mutta jotenkin se töihinpaluukin stressaa jo kovasti. Aikuiskontaktien puute se varmaan eniten tällä hetkellä rassaa. En vaan oikein jaksa ottaa yhteyttä vanhoihin kavereihin, eivätkä hekään oikein enää ole yhteyksissä. Puistoissa toki välillä on mukavaa juttuseuraa, mutta en oikein saa aikaiseksi esim. kutsua meille kotiin ketään ja tutustua sitä kautta paremmin. Olen vähän tämmöinen "sosiaalinen erakko" vissiin.

Minulle energiaa arkeen antaa liikunta ja käynkin salilla n. 5 krt viikossa. Se on omaa laatuaikaa ja sitten jaksan taas lastenkin kanssa touhuta paremmin. Joudun tosin käymään aikaisin aamulla, joten yöunet usein jäävät liian lyhyiksi ja sen takia välillä univelkaa kasaantuu.

 

["hmm"]

Oletteko käyneet perhekerhoissa.. sieltä löytää uusia tuttavuuksia, jotka ovat samassa tilanteessa... suosittelen lämpimästi nyt kun ne elokuussa taas alkavat!!

 

["Liisi"]

[QUOTE="hmm";28678658]Oletteko käyneet perhekerhoissa.. sieltä löytää uusia tuttavuuksia, jotka ovat samassa tilanteessa... suosittelen lämpimästi nyt kun ne elokuussa taas alkavat!![/QUOTE]


Olen käynyt perhekahviloissa ja puistoissa luuhataan joka päivä myös. Tosin nyt syksystä alkaen meillä kaikki 3 ovat joko päiväkodissa tai kerhossa, eli nuo perhekahvilat ja muut avoimet jutut jäävät pois. Toki sieltä on löytynyt satunnaista juttuseuraa välillä, mutta ei sen kummempaa kaveruutta tms. Kuten sanottu, olen tällainen sosiaalinen tapaus kyllä muuten, mutta sitten en osaa/jaksa tehdä syvempää tuttavuutta ihmisten kanssa.

 

[Ken guru]

Voitko palata töihin niin että isä jää välillä kotiin lasten kanssa? Esim. hoitovapaan voi hyvin jakaa useampaankin pätkään. Siinä saisi vähän taukoa kodin pyörittämisestä. Onnistuu hyvin vielä vauvaikäisenkin kanssa .

 

["veena"]

Mulla on samat ajatukset, mulla on 2 lasta. Lastenhoito on helppoa mutta kavereita ei ole ja oman talon äitien kanssa ei ole tullut hengailtua yhtään. Lapsellisia kavereitakaan ei ole. Ja tuntuu ettei jaksais juuri mitään. Vaikka mikään ei ole rankkaa. Olen tullut siihen tulokseen että se on juurikin tuo että pitäis päästä juttelemaan muiden äitien kanssa, vaikka ihan vaan pintapuolisesti. Ja käydä enemmän vaan jossain.

Oon ajatellut myös perhekerhoja, esikoisen aikaan ei tullut käytyä kun en tuntenut tarpeelliseksi ollenkaan, nyt kuopuksen synnyttyä tuli ajatus että oon ihan liian yksin. Mutta itse oon niin huono ystävystymään kenenkään kanssa. Ja tuntuu että kaikilla on jo valmiina niitä äitikavereita. Vaikea mennä porukkaan sekaan.

Meillä ei edes sukulaiset pidä yhteyttä, sekin olis kiva niin vois käydä edes jossain siellä puhumassa aikuisten kanssa. Mutta siltä saralta meidät on jätetty kokonaan yksin, kukaan ei ikinä kysy kuulumisia enkä jaksa itsekään enää kysellä.

Ei tähän yksinäisyyteen pitäis jättäytyä, se vaan tekee masentuneeksi. Vaan pitäs vaan käydä jossain.

 

[Nbvvb]

Mulla on viisi lasta, joista kolme alle kouluikäistä (pienin vielä vauva). Mulla olis kyllä ystäviä, mutta ongelma on, etten jaksa pitää yhteyttä. Mulla sujuu parhaiten, kun saan "uppoutua" kotiin kotitöihin ja vauvanhoitoon. Tuntuu ihan ylitsepääsemättömältä ottaa yhteyttä kavereihin tai sukulaisiin. Harva myöskään ottaa minuun yhteyttä, mikä on mielestäni "hyvä", että saan vain olla kotona yksin. En oikein tunnista tästä itseäni ja olenkin miettinyt voisiko olla joku "piilomasennus"?

 

["suurperheellinen"]

Vasta julkaistiin joku tutkimus että kolmen lapsen vanhemmat ovat väsyneimpiä... Onneksi kaikki on väliaikaista.
Itsellä on 5 lasta iältään 3v-11v ja odotan 6:tta. Käyn vuorotöissä kuten myös mieheni. En tunne tällä hetkellä itseäni väsyneeksi, mutta tunnistan kyllä nuo sinun kirjoituksesi, olin kuitenkin itse 10,5v kotiäitinä. Vertaistuki auttoi silloin, kävin perhekerhoissa ja treffailtiin muiden kotiäitien kanssa. Nyt ootan innolla alkavaa äippälomaa että kerkiää taas treffaamaan ystäviä, nyt ei vaan kertakaikkiaan kerkiä!

 

["Vieras"]

Sain nuorena (19-vuotiaana) kolmosvauvat. Melkoisia kauhukuvia kuului joka puolelta, kun heitä odotin, mutta kaikki menikin todella hienosti. Vauva-aika sujui aivan ihmeteltävän hyvin. Hoidin vauvat muutoin aikalailla yksin, mutta joka toinen viikonloppu äitini ja isäni tulivat yhdeksi yöksi meille ja silloin itse menin vanhempieni luokse nukkumaan. Nukuin 9-10t ja jaksoin taas kaksi viikkoa iloisena ja tyytyväisenä äitinä. Rankin jakso oli silloin, kun kolmoset olivat n. 1,5-vuotiaita; jalat veivät joka suuntaan, kaksi heistä oli tosi kovia kiipeilemään jne. Mutta sekin vaihe meni nopeasti ohi. Mies minulla oli ja on edelleen, mutta hän teki todella pitkää päivää töissä ja ei ole koskaan ollutkaan sellainen kauhean osallistuva isä.

Sitten 10v myöhemmin, siis kolmosten ollessa 10v meille syntyi neljäs lapsi. Ja hänen vauva-aikanaan olin ihan hirmuisen väsynyt. Tuntui, etten jaksa mitään kotitöitä, en jaksanut kulkea lasten kanssa missään ja olin alakuloinenkin. Silloin mies puhui, että olen masentunut, mutta neuvolan th ja lääkäri sanoivat, että olen vain väsynyt.
Nyt, kun tuosta on aikaa jo vuosia (kuopus on 9v), olen sitä mieltä, että se oli riittämättömyyden tunne, joka kalvoi. VAuva oli ihana, mutta jos keskityin häneen, tuli syyllisyys kolmosten puolesta. Kolmoset taas tarvitsivat omaa aikaa, jota oli vaikea antaa entiseen malliin, kun oli se vauva. Yksi kolmosista kärsi lukihäiriöstä ja tarvi koulutehtäviin hirveästi tukea, jolloin välillä tunsin, että kaksi muuta koululaista vaan hoitivat hommansa, ilman että jaksoin pahemmin panostaa heidän tukemiseensa.

Väsymystä kesti parisen vuotta ja sitten, kun kuopuskin oli sen 3-4v tilanne helpotti.

Nyt siis kolmoset ovat jo 19-vuotiaita nuorukaisia. Toinen pojista asuu tyttöystävänsä kanssa opiskelija-asunnossa, toinen oman tyttöystävänsä kanssa meillä alivuokralaisena (asumme 2 perheen talossa, josta toinen puoli jäi tyhjilleen ja muuttivat siihen). Tyttö asuu vielä ihan kotona. Kuopus on 9-vuotias reipas koululaispoika, joka saa todella paljon aikaa ja huomiota minulta.

Ja niin, nyt meille on tulossa iltatähtiä kaksi kappaletta, laskettu aika on 3.1.2014. Saa nähdä, mite he tuovat tullessaan.

 

["aloittaja"]

Lohdullista kuulla muiden kokemuksia. Paljon samankaltaisia ajatuksia monella muullakin. Minusta tuntuu myös että monella on valmiina jo äitikaverit, itse sain kai sen verran nuorena lapset, että sekin erkaannutti entiset kaverit kun muilla täysin erilainen elämäntilanne.. Ja sittemmin oon itse muuttunut "laiskaksi" kavereiden etsimisen suhteen, tai en ole jaksanut ottaa yhteyttä entisiin. Oon myös hidas tutustumaan. Eli varmaan suurelta osin omaa syytä että niitä kavereita ei juuri ole..

Joku tuossa puhui "piilomasennuksesta", oo itse viimeaikoina miettinyt samaa, toisaalta en koe olevani masentunut, mutta miksi olen niin nuutunut ja uuvahtanut ja jollain tasolla kadottanut itseni?

 

[Nbvvb]

[QUOTE="aloittaja";28678819]Lohdullista kuulla muiden kokemuksia. Paljon samankaltaisia ajatuksia monella muullakin. Minusta tuntuu myös että monella on valmiina jo äitikaverit, itse sain kai sen verran nuorena lapset, että sekin erkaannutti entiset kaverit kun muilla täysin erilainen elämäntilanne.. Ja sittemmin oon itse muuttunut "laiskaksi" kavereiden etsimisen suhteen, tai en ole jaksanut ottaa yhteyttä entisiin. Oon myös hidas tutustumaan. Eli varmaan suurelta osin omaa syytä että niitä kavereita ei juuri ole..

Joku tuossa puhui "piilomasennuksesta", oo itse viimeaikoina miettinyt samaa, toisaalta en koe olevani masentunut, mutta miksi olen niin nuutunut ja uuvahtanut ja jollain tasolla kadottanut itseni?[/QUOTE]

Toi sun viiminen lause kuvaa hyvin munkin tuntemuksia ja siksi laitoinkin sen piilomsennuksen liausmerkkeihin, kun en kuitenkaan koe olevani masentunut. Tsemppiä sulle!

 

["aloittaja"]

Niin ja onnittelut "vieraalle" iltatähdistä

 

["Vieras"]

Mä oon ny ollu vuoden töissä lasten hankkimisen jälkeen ja tää kevät on ollu yhtä tuskaa koko ajan väsyttää, (tosin olen raskaana joten se varmaan vaikuttaa tohon väsymykseen). Esikoinenki kysy vastikään että 'miks sä oot äiti aina väsyny'. lupasin sitte että lomalla en oo väsyny.. no nyt on loman toinen päivä ja aina vaan väsyttää. Koen silti että tuo yhdistelmä työ+pienet lapset on luotaisesti niin rankkaa että aina vähän väsyttää.

 

["vieras"]

Juttele väsymyksestä ihan avoimesti neuvolassa. He ovat siellä sinua varten. Et ole poikkeava, erikoinen tai mitään muuta. Tuo on luonnollinen tapahtuma, mutta siihen kannattaa rohkeasti pyytää apua. Avun pyytäjä ei ole heikko, vaan rohkea. Älä jää uupumuksesi kanssa yksin. Puhu siitä!

 

["Shh"]

Mä muutin 4v sitten uudelle paikkakunnalle, olin lasten kanssa kotona enkä tuntenut ketään. Aloin käydä perhekerhossa, oon aika sosiaalinen ihminen, juttelin siellä paljon muille äideille jne. Kenellä sit oli samanikäisiä lapsia ja kenen kans juttu luisti, vaihdoin ihan reilusti numeroita! Kysyin että haluaisiko ne tulla meille leikkimään kun meillä on välillä niin pitkiä päiviä, kaipaan juttuseuraa ja esikoinen leikkikavereita. Kukaan ei kieltäytynyt! Kaikilla tuntuu olevan samanlainen elämäntilanne, kenelläkään ei kavereita päiväsaikaan ole ollut liiaksi

Rohkeasti siis vaan tutustumaan! Mulla on nyt monta hyvää ystävää läheltä, teen osa-aikaista jo töissä mutta nähdään silti paljon.

 

["Shh"]

Niin ja muutaman kanssa ei yhteistä säveltä vain löytynyt, parin kyläilykerran jälkeen ei olla enää nähty, kumpikaan ei oo vaan soitellut. Mutta mitäs senkään on väliä! näkee niitä kenen kanssa viihtyy. Ja muistan joskus kun tuntui ettei millään jaksaisi lähteä kylään tai kutsua ketään, mutta paljon helpommalla pääsi kun kutsui. Ei väsyttänytkään, lapset ei kiukunnut tai riidellyt kun oli seuraa jne.