?
:(
Vieras
Mitenköhän tämän aloittaisi.
Perheessämme on ongelma. Enkä saa avattua suutani. En uskalla. Eikä syy pelkuruuteen ole pelko väkivallasta.
Minulla on lapsia aiemmasta suhteestani.
Minulla on myös uusi mies ja tämän uuden miehen kanssa yhteisiä lapsia.
Vaakakupissa on siis monta asiaa joita täytyy pohtia ja punnita.
Rakastan kaikkia lapsiani tasapuolisesti.
Ongelma "lyhykäisyydessään" tämä:
Nykyinen mieheni tuntuu kovin julmalta aiemman suhteeni lapsia kohtaan.
Mieheni sanoo lapsille harvoin mitään positiivista ja kivaa.
Meidän arki on sellaista että mies tiuskii, komentaa, huutaa ja raivoaa (minun) lapsilleni.
Yritän aina hyssytellä miestäni (siten etteivät lapset huomaa skismaa meidän vanhempien välillä), ettei niin kovin pienistä asioista rähjäisi.
Itselleni tulee hyvin usein todella paha mieli vanhempien lasten puolesta, koska mies ei puhu tai tee lasten kanssa mitään kivaa.
Lapset kuitenkin joka päivä ottavat isäpuolensa ehdoitta ja iloisina vastaan, kun toinen tulee töistä kotiin. Lapset tervehtivät iloisina ja haluaisivat kertoa isäpuolelleen iloisia tapahtumia päivästä. Mieheni useimmiten keskeyttää lapset vihaisesti ja käskee omiin huoneisiinsa rauhoittumaan. Rauhoittumaan mitä?! Sitä että lapset iloisena haluavat kommunikoida heille rakkaan isäpuolensa kanssa.
Tästä minulle tulee lähestulkoon päivittäin paha olo lasten puolesta. En kuitenkaan halua ruveta tappelemaan tästä asiasta lasten kuullen. Ja sitten kun lapset ovat omalla isällään viikonloppukylässä, niin en oikein osaa ottaa tätä asiaa (ongelmaa) puheeksi mieheni kanssa.
Sivusta seurattuna näyttää vain niin pahalta kun lapsi tekee iloisena ja innoissaan jotain ja heti häntä torutaan. Lapsen ilmeestä näkee aina kuinka hänelle tulee paha mieli. itselläni tekisi mieli lohduttaa lasta, mutta mies (ja ymmärrän itsekin) on sitä mieltä, että minun lohdutukseni veisi pohjan hänen sanoiltaan.
Suhteen alussa meillä oli mieheni kanssa riitoja lasten kasvatuksesta. Hänen mielestään en ole tarpeeksi jyrkkä lapsilleni. Lepsuilen kuulemma liikaa.
Mieheni mielestä lasten kuuluisi leikkiä hiljaa omassa huoneessaan. Itse taasen ajattelen niin, että en tehnyt lapsia sen vuoksi, että he olisivat 90% ajastaan huoneessaan. Tein lapset, koska halusin heidät. Halusin heidät rikastuttamaan elämääni.
Suhteen alussa mies totesikin riidan päätteeksi, että hän ei sitten komenna minun lapsiani ollenkaan. Tämäkään ei mielestäni ole oikea ratkaisu, sillä lasten kuuluu kunnioittaa kaikkia perheen jäseniä.
Ja se, että mies katsoisi läpi sormien ne tuhmuudetkin, on vaan väärin.
Vaikka meillä onkin nyt tällainen iso ongelma, sanon sen, että rakastan kuitenkin miestäni. Rakastan lapsiani myös. Se tässä onkin ongelma. En voi tehdä valintaa mieheni (joka on myös nuorempien isä) ja lasteni välillä.
En voi kuitenkaan katsoa läpi sormieni tätä tilannetta. En halua että vanhemmat lapset ajattelevat aikuisena jotakuinkin näin: "Perhe-elämä oli lapsena ihanaa niin kauan, kunnes äiti otti sen helvetin äijän, joka pilas meidän lapsuuden!"
Kateellisena aina luen juttuja niistä ihanista miehistä, jotka ottavat vanhan suhteen lapset ns. "omakseen". Eli kohtelee kaikkia tasavertaisesti.
Tilanne harmittaa senkin puolesta niin vietävästi, että tämä ongelma (joka on mielestäni aivan liian iso), on meidän parisuhteen melkeinpä ainoita vakavia ongelmia.
Muuten parisuhde toimii lähes moitteettomasti.
Miten tästä eteenpäin? Tiedän etten pysty selittämään tätä asiaa miehelleni asiallisesti. Jo ajatus siitä, että otan tämän puheeksi saa kyyneleet silmiini. Ihan vain sen vuoksi, että tuntuu lasten puolesta pahalta.
Ja sitten kun kyyneleet tulevat, en pysty enää keskustelemaan asiasta.
Jotain on kuitenkin tehtävä. Se on selvää.
Mutta miten?
Onko muilla olleet vastaavia ongelmia?
Jos on, niin onko tilannetta koskaan saatu muutettua koko perheen kannalta parempaan suuntaan? Eli tässä tapauksessa siten, että mies olisi vähän rakastavampi myös niitä "ei-omia" lapsia kohtaan?
Perheessämme on ongelma. Enkä saa avattua suutani. En uskalla. Eikä syy pelkuruuteen ole pelko väkivallasta.
Minulla on lapsia aiemmasta suhteestani.
Minulla on myös uusi mies ja tämän uuden miehen kanssa yhteisiä lapsia.
Vaakakupissa on siis monta asiaa joita täytyy pohtia ja punnita.
Rakastan kaikkia lapsiani tasapuolisesti.
Ongelma "lyhykäisyydessään" tämä:
Nykyinen mieheni tuntuu kovin julmalta aiemman suhteeni lapsia kohtaan.
Mieheni sanoo lapsille harvoin mitään positiivista ja kivaa.
Meidän arki on sellaista että mies tiuskii, komentaa, huutaa ja raivoaa (minun) lapsilleni.
Yritän aina hyssytellä miestäni (siten etteivät lapset huomaa skismaa meidän vanhempien välillä), ettei niin kovin pienistä asioista rähjäisi.
Itselleni tulee hyvin usein todella paha mieli vanhempien lasten puolesta, koska mies ei puhu tai tee lasten kanssa mitään kivaa.
Lapset kuitenkin joka päivä ottavat isäpuolensa ehdoitta ja iloisina vastaan, kun toinen tulee töistä kotiin. Lapset tervehtivät iloisina ja haluaisivat kertoa isäpuolelleen iloisia tapahtumia päivästä. Mieheni useimmiten keskeyttää lapset vihaisesti ja käskee omiin huoneisiinsa rauhoittumaan. Rauhoittumaan mitä?! Sitä että lapset iloisena haluavat kommunikoida heille rakkaan isäpuolensa kanssa.
Tästä minulle tulee lähestulkoon päivittäin paha olo lasten puolesta. En kuitenkaan halua ruveta tappelemaan tästä asiasta lasten kuullen. Ja sitten kun lapset ovat omalla isällään viikonloppukylässä, niin en oikein osaa ottaa tätä asiaa (ongelmaa) puheeksi mieheni kanssa.
Sivusta seurattuna näyttää vain niin pahalta kun lapsi tekee iloisena ja innoissaan jotain ja heti häntä torutaan. Lapsen ilmeestä näkee aina kuinka hänelle tulee paha mieli. itselläni tekisi mieli lohduttaa lasta, mutta mies (ja ymmärrän itsekin) on sitä mieltä, että minun lohdutukseni veisi pohjan hänen sanoiltaan.
Suhteen alussa meillä oli mieheni kanssa riitoja lasten kasvatuksesta. Hänen mielestään en ole tarpeeksi jyrkkä lapsilleni. Lepsuilen kuulemma liikaa.
Mieheni mielestä lasten kuuluisi leikkiä hiljaa omassa huoneessaan. Itse taasen ajattelen niin, että en tehnyt lapsia sen vuoksi, että he olisivat 90% ajastaan huoneessaan. Tein lapset, koska halusin heidät. Halusin heidät rikastuttamaan elämääni.
Suhteen alussa mies totesikin riidan päätteeksi, että hän ei sitten komenna minun lapsiani ollenkaan. Tämäkään ei mielestäni ole oikea ratkaisu, sillä lasten kuuluu kunnioittaa kaikkia perheen jäseniä.
Ja se, että mies katsoisi läpi sormien ne tuhmuudetkin, on vaan väärin.
Vaikka meillä onkin nyt tällainen iso ongelma, sanon sen, että rakastan kuitenkin miestäni. Rakastan lapsiani myös. Se tässä onkin ongelma. En voi tehdä valintaa mieheni (joka on myös nuorempien isä) ja lasteni välillä.
En voi kuitenkaan katsoa läpi sormieni tätä tilannetta. En halua että vanhemmat lapset ajattelevat aikuisena jotakuinkin näin: "Perhe-elämä oli lapsena ihanaa niin kauan, kunnes äiti otti sen helvetin äijän, joka pilas meidän lapsuuden!"
Kateellisena aina luen juttuja niistä ihanista miehistä, jotka ottavat vanhan suhteen lapset ns. "omakseen". Eli kohtelee kaikkia tasavertaisesti.
Tilanne harmittaa senkin puolesta niin vietävästi, että tämä ongelma (joka on mielestäni aivan liian iso), on meidän parisuhteen melkeinpä ainoita vakavia ongelmia.
Muuten parisuhde toimii lähes moitteettomasti.
Miten tästä eteenpäin? Tiedän etten pysty selittämään tätä asiaa miehelleni asiallisesti. Jo ajatus siitä, että otan tämän puheeksi saa kyyneleet silmiini. Ihan vain sen vuoksi, että tuntuu lasten puolesta pahalta.
Ja sitten kun kyyneleet tulevat, en pysty enää keskustelemaan asiasta.
Jotain on kuitenkin tehtävä. Se on selvää.
Mutta miten?
Onko muilla olleet vastaavia ongelmia?
Jos on, niin onko tilannetta koskaan saatu muutettua koko perheen kannalta parempaan suuntaan? Eli tässä tapauksessa siten, että mies olisi vähän rakastavampi myös niitä "ei-omia" lapsia kohtaan?
. Käyttäytyikö mies huonosti lapsiasi kohtaan jo ennenkuin hankitte yhteisiä? Jälkiviisastelu ei tietenkään auta, te olette nyt siinä tilanteessa missä olette, mutta olisi kuitenkin ihan hyvä ehkä tietää onko mies aina ollut samanlainen, vai onko kyseessä joku omituinen omien suosimisreaktio, joka olisi voinut syttyä vaikka mustasukkaisuudesta tai jotakin...
