T
tipu
Vieras
Tahtoisin, että minut huomioitaisiin kauniisti parisuhteessa.
Olisi ihanaa kuulla vaikka edes muutaman kerran vuodessa, että olen kaunis, ihana, seksikäs, niin viisas ja lämmin ihminen, että olen kaikki mistä hän on haaveillut, elämänsä nainen. Olisi ihanaa saada synttäreillä -tai mulloinkin!- lahjaksi jotain mietittyä, ihan sama mitä, kunhan se ei olisi itse valitsemani CD-levy. Olisi ihanaa jos toinen yllättäisi jotenkin, vaikka laittamalla hyvää ruokaa valmiiksi kun tulen töistä kotiin. Usein olen myös unelmoinut rakastelusta, jossa niin mieleni kuin kehonikin otettaisiin huomioon kokonaisvaltaisesti, jokainen solu ja sopukka. Jäänee haaveeksi.
Seurustelin ex-kihlattuni kanssa 5 vuotta. Yhtään kaunista sanaa en häneltä tänä aikana kuullut. Joskus epätoivoisina hetkinä kysyin, olenko hänen mielestään lainkaan kaunis, silloin sain vastaukseksi hämmästyneen ""Tietysti!"" Olisihan minun se pitänyt tietää sanomattakin... En koskaan saanut häneltä lahjaksi mitään kaunista ja henkilökohtaista, aina jotain, mitä olin itse mukana valitsemassa. Kun surin pöppömahaani tai läskejä reisiäni (olen normaalipainoinen), kuulin usein miten kommentin ""Eikun lenkille!"", kun olisin halunnut oikeasti kuulla vain ""Rakastan sinua näytitpä miltä tahansa"". Kertaakaan suhteemme aikana emme sanoneet toisillemme ""rakastan sinua"", en minäkään siis hänelle. Mutta kehuin häntä usein! Oikeastaan päivittäin. En velvollisuudesta, vaan siksi, että hän oli (ja on toki osittain edelleenkin) mielestäni komea, hyväkroppainen söpöläinen, jolla on Mahtava takapuoli, ihanat hiukset, jumalaiset silmät...Älykäs, hyvä raha-asioissa, kaikin puolin jämpti ja kunnollinen suomalainen mies. Ainoa johtopäätökseni siis oli, että minä en ole hänen mielestään mitään ylämainittua saatikka enempää. Mielestäni elämän tärkeimpään suhteeseen kuuluu pienimuotoinen toisen ""palvonta"" ja sen osoittaminen. Rakkauteni häneen kuoli pikku hiljaa.
Tapasin taannoin uuden, ihanan miehen. Alku tutustuminen meni pelkän seksin harrastamiseen, niin kuumina olimme toisiimme, kaikki muu unohtui. Oli upeaa! Nyt olemme jo päätyneet seesteisempään vaiheeseen, ja kohtaan taas saman ongelman: eikö edes kerran voi spontaanisti kehua minua? Minulle on aivan luontevaa ihailla milloin mitäkin osaa hänessä, fyysistä tai henkistä. Hänelle ei ole epäselvää, että hän on mielestäni maailman ihanin mies, ja haluan olla juuri ja vain hänen kanssaan. Ilmeisesti tunteemme eivät ole yhteneväiset.
Onko tämä vain suomalaisten miesten ongelma? Onko noloa näyttää tunteensa, avata itsensä toiselle? Joka ainoassa miessuhteessani olen törmännyt samaan: ei romantiikkaa, ei hempeilyä, ei kehumista...ei mitään. Anteeksi vain, mutta on aina vain vaikeampi uskotella itselleen olevansa upea nainen, kun ei sitä kenenkään muunkaan mielestä tunnu olevan.
Myönnän, että itsetuntoni on normaalia selkeästi heikompi, mistä se johtuu, onkin jo ihan toinen tarina. Ehkä siksi kaipaan normaalia enemmän (?) positiivista huomiota. Vaadinko liikaa? Tuhoanko aivan hyvät suhteeni tällaisen pikkuseikan takia? Jostain syystä sain kyyneleet silmiini, kun yli 80-vuotias pappa työnsi pyörätuolissa ainakin yhtä vanhaa vaimoansa ja kysyi ""Eikö hän olekin maailman kaunein nainen?""
Olisi ihanaa kuulla vaikka edes muutaman kerran vuodessa, että olen kaunis, ihana, seksikäs, niin viisas ja lämmin ihminen, että olen kaikki mistä hän on haaveillut, elämänsä nainen. Olisi ihanaa saada synttäreillä -tai mulloinkin!- lahjaksi jotain mietittyä, ihan sama mitä, kunhan se ei olisi itse valitsemani CD-levy. Olisi ihanaa jos toinen yllättäisi jotenkin, vaikka laittamalla hyvää ruokaa valmiiksi kun tulen töistä kotiin. Usein olen myös unelmoinut rakastelusta, jossa niin mieleni kuin kehonikin otettaisiin huomioon kokonaisvaltaisesti, jokainen solu ja sopukka. Jäänee haaveeksi.
Seurustelin ex-kihlattuni kanssa 5 vuotta. Yhtään kaunista sanaa en häneltä tänä aikana kuullut. Joskus epätoivoisina hetkinä kysyin, olenko hänen mielestään lainkaan kaunis, silloin sain vastaukseksi hämmästyneen ""Tietysti!"" Olisihan minun se pitänyt tietää sanomattakin... En koskaan saanut häneltä lahjaksi mitään kaunista ja henkilökohtaista, aina jotain, mitä olin itse mukana valitsemassa. Kun surin pöppömahaani tai läskejä reisiäni (olen normaalipainoinen), kuulin usein miten kommentin ""Eikun lenkille!"", kun olisin halunnut oikeasti kuulla vain ""Rakastan sinua näytitpä miltä tahansa"". Kertaakaan suhteemme aikana emme sanoneet toisillemme ""rakastan sinua"", en minäkään siis hänelle. Mutta kehuin häntä usein! Oikeastaan päivittäin. En velvollisuudesta, vaan siksi, että hän oli (ja on toki osittain edelleenkin) mielestäni komea, hyväkroppainen söpöläinen, jolla on Mahtava takapuoli, ihanat hiukset, jumalaiset silmät...Älykäs, hyvä raha-asioissa, kaikin puolin jämpti ja kunnollinen suomalainen mies. Ainoa johtopäätökseni siis oli, että minä en ole hänen mielestään mitään ylämainittua saatikka enempää. Mielestäni elämän tärkeimpään suhteeseen kuuluu pienimuotoinen toisen ""palvonta"" ja sen osoittaminen. Rakkauteni häneen kuoli pikku hiljaa.
Tapasin taannoin uuden, ihanan miehen. Alku tutustuminen meni pelkän seksin harrastamiseen, niin kuumina olimme toisiimme, kaikki muu unohtui. Oli upeaa! Nyt olemme jo päätyneet seesteisempään vaiheeseen, ja kohtaan taas saman ongelman: eikö edes kerran voi spontaanisti kehua minua? Minulle on aivan luontevaa ihailla milloin mitäkin osaa hänessä, fyysistä tai henkistä. Hänelle ei ole epäselvää, että hän on mielestäni maailman ihanin mies, ja haluan olla juuri ja vain hänen kanssaan. Ilmeisesti tunteemme eivät ole yhteneväiset.
Onko tämä vain suomalaisten miesten ongelma? Onko noloa näyttää tunteensa, avata itsensä toiselle? Joka ainoassa miessuhteessani olen törmännyt samaan: ei romantiikkaa, ei hempeilyä, ei kehumista...ei mitään. Anteeksi vain, mutta on aina vain vaikeampi uskotella itselleen olevansa upea nainen, kun ei sitä kenenkään muunkaan mielestä tunnu olevan.
Myönnän, että itsetuntoni on normaalia selkeästi heikompi, mistä se johtuu, onkin jo ihan toinen tarina. Ehkä siksi kaipaan normaalia enemmän (?) positiivista huomiota. Vaadinko liikaa? Tuhoanko aivan hyvät suhteeni tällaisen pikkuseikan takia? Jostain syystä sain kyyneleet silmiini, kun yli 80-vuotias pappa työnsi pyörätuolissa ainakin yhtä vanhaa vaimoansa ja kysyi ""Eikö hän olekin maailman kaunein nainen?""