AP:lle: minä itse olen (äitini kertoman mukaan) ollut juuri kuvaamasi kaltainen vaativa vauva.
Pitkästi kyse on varmasti temperamentista; olen helposti ärtyvä, ääni- ja valoherkkä ja herkkäuninen. Television ja radion äänet ovat usein ylivoimaisia kestää, samoin taustahäly. En ole koskaan pitänyt sylissäolosta tai koskettelusta, tunnen oloni kiusaantuneeksi ja hankalaksi, on kuin muurahaiset juoksisivat pitkin selkää, mikä pistää kiemurruttamaan. En esimerkiksi voi kuvitellakaan meneväni hierojalle tms, kampaajalla käyntikin on tuskaa.
Eli tältä pohjalta ymmärrän vauvaasi hyvin.
Uskon, että tämä on luonteenomaista ja synnynnäistä; pidän läheisyydestä, mutta minun aloitteestani, ja esimerkiksi miehen äkilliset halaukset säpsähdyttävät ja ärsyttävät.
Tarvitsen viileän, hämärän ja hiljaisen huoneen nukkumiseen ja ennen nukkumaanmenoakin hiljaisen hetken rauhoittumiseen, vaikkapa kirjaa lueskellen, etenkin lapsena keinotekoinen valo, television äänet, ilmastoinnin ääni, kellon tikitys ym. esti nukahtamisen täysin. Olo tuli vain hermostuneeksi ja "kutisevaksi" enkä voinut rauhoittua, jolloin uni ei tullut.
Toki näin aikuisiällä olen oppinut -pikkuhiljaa- elämään asian kanssa ja voinut totuttaa itseäni hälyyn, mutta lapsena se ei onnistunut.
Minulle rutiinit olisivat olleet tärkeitä; se, että tietää, mitä on tulossa (milloin syödään, nukutaan,) olisi ehkä tehnyt rauhoittumisen helpommaksi. -en tiedä, mutta näin jälkikäteen ajatellen siltä tuntuu.
Asia, josta sinua haluan erityisesti varoittaa; on se, että varo leimaamasta lastasi hankalaksi. Minua on satuttanut syvästi se, että äitini on läpi elämäni antanut minun ymmärtää olevani hankala lapsi. Olin hankala syöttää ja nukuttaa,ja hän syyllistää minua edelleen voimakkaasti siitä, etten viihtynyt sylissä (aivan kuin sille itse mitään voisin),ja että olin muutoinkin kaikin puolin herkkä ja vaikea. -täysin erilainen luonteeltani, kuin äitini.
Tekstisi luettuani, tuli mieleeni, että teillä on äitini kanssa yhteisiä luonteenpiirteitä, mm. tuo että otat vauvan itkun henkilökohtaisesti. -eihän vauvasi sinua syytä, se itkee, koska sillä on paha olla. -eikä pahan olon syyn tarvise olla iso, lähinnä se voi olla vaikkapa rytyssä oleva sukka, joka itsessään tekee olon kestämättömäksi.
-näin vertauskuvallisestikin, mutta ainakin minun tuntoaistini on hirveän herkkä (herkistynyt, kuten kuulokin) ja pienikin ärsyke tuntuu suurelta, jopa sietämättömältä.
Mutta nuo äitini usein lausumat sanat hankaluudestani ovat todellakin vaikuttaneet äitisuhteeseeni pysyvästi. Onpa hän moneen kertaan sanonut toivovansa, että saisin yhtä vaikeita lapsia, kuin itse olin, jotta ymmärtäisin, kuinka kamala olen ollut! Eli hän kokee, että olen ollut ILKEYTTÄNI helposti ärtyvä, kun taas itse koen, että se on luonteenpiirre, jota hän on omalla toiminnallaan ja käytöksellään voimistanut.
Minä olisin tarvinut rutiinit ja rauhallisen, varmaotteisen äidin, en hermostunutta hiplajaa.
Nimittäin nyt seuratessani äitini hoitavan omaa vauvaani -joka on tasainen ja "hyvähermoinen" , oikein helppo lapsi, huomaan äitini olevan jotenkin hermostuttava ja epävarmuutta herättävä.
MINÄ kiemurtelen tuolillani vaivautuneena ja ahdistun katsoessani äidin vauvan hoitoa; vauvaa kieputetaan edestaas, asentoa vaihdellaan kokoajan, ja uusia virikkeitä työnnetään eteen ja vanhat revitään käsistä pois, vaikka vauva on ihan tyytyväinen, ja katselisi rauhassa tarjottua lelua.
Kun vauva kiinnostuu jostain, tai vaikkapa istuu sylissä, jo parin minuutin perästä asentoa vaihdetaan ja näytetään uusia juttuja. -vauva ei saa olla rauhassa hetkeäkään, eikä rauhoittua katselemiseen/olemiseen hetkeksikään.
Syöttäessä annetaan ensin yhtä ruokaa, pian jo toista ja syötetäänpä huviksi kolmattakin, -muutama lusikallinen kaikkia, mitään ei saa rauhassa syödä, vaikka maistuisikin. Jos ruokaa tarjotaan liian hitaasti, vauva alkaa kitistä,jolloin äitini päättää, ettei vauvalla ole nälkä -ja nostaa nälkäisen lapsen pois pöydästä.
Rauhassa ei saa syödä, vaan ruokailun lomassa ooitellaan lamppua ja kelloa, leikitään ym.
Vaatteita äitini vaihtoi tytön ollessa pieni yhtä mittaa; pannaanpa tämä mekko, otetaan kuvia, pannaan toinen mekko, ei kun tuo onkin kivempi jne.
Nukkumaan vie lapsen vasta sitten, kun se huutaa suoraa huutoa tai on niin väsynyt, ettei silmät tahdo pysyä auki -pienempää väsymystä ei äitini huomaa/halua huomata.
Lapsi pannaan sänkyyn, heijataan pyllystä, silitetään, vaihdetaan asentoa, laitetaan peittoa, nostetaan ylös kun kitisee, kun kitinä ei viidessä sekunnissa lakkaa, kokeillaan jotain muuta.
-Koko elämä on yhtä härdelliä. Vauva ei saa ikinä tarpeeksi aikaa rauhoittua eikä aikaa olemiseen ja elämiseen.
Mielestäni tässä on kyse siitä, että äitini ei tunnista vauvan tarpeita EIKÄ osaa luottaa itseensä hoitajana, vaan kokeilee kaikki tietämänsä keinot yhteen pötköön, eikä edes niin, että ehtisi havaita, mikä tepsii. Mielestäni äitini ei (tässä tapauksessa, muttei kyllä yleensäkään) osaa asettua toisen asemaan, vaan hädissään pyörii ja hyörii ja hätännyttää lasta lisää.
Täytyy vielä mainita, että lapseni on rauhallinen, eikä ole moisesta moksiskaan, mikä tietenkin vahvistaa entisestään äitini käsitystä MINUN hankaluudestani, ja ilkeydestäni. Kun mikään ei ole hyvä, vaikka kaikkensa tekisi. -Sepä se, jättäisi kaiken tekemättä, niin olisi hyvä.
Minä taas voin jopa fyysisesti pahoin vauvan "hoitoa" katsellessani, ja sen verran hyvin tunnen itseni, että jos (ja kun) minua on noin hoidettu, niin enpä ihmettele, että olen ollut hankala.
Tällä esimerkilläni äidistäni EI ole tarkoitus syyllistää sinua, tai pahoittaa mieltäsi, enemmänkin tarjota ajattelun aihetta. Enkä tarkoita nyt tällä, että hoitaisit lastasi väärin tai huonosti, vaan että mikä sopii toiselle ei välttämättä todellakaan sovi toiselle. Ja että joskus äidin ja lapsen luonteet ja tarpeet voivat mennä niin pahasti ristiin, että tuntuu, ettei mikään onnistu.