Pakko kertoa omia lapsuusmuistoja. Mä olin melkein 5v kun pikkusisko syntyi. Olin ollut 3 vuotta päiväkodissa ja kun sisko syntyi, mut otettiin pois. Äiti hoiti meitä kotona. Sisko oli aika vaativa vauva ja vaikka äiti jaksoi ihan hyvin, niin mä muistan siitä reilusta vuodesta vain sen jatkuvan tylsyyden. Äiti oli koko ajan imettämässä tai hoitamassa vauvaa, vaihtamassa vaippaa, kylvettämässä, jne. Mulle harvemmin liikeni aikaa, kun mä olin jo niin iso tyttö. Meidän talossa asui vain yksi about mun ikäinen tyttö, sellainen vähän mua nuorempi mustalaistyttö. Sen kanssa me leikittiin joskus päivällä pihassa, mutta enimmäkseen mä vain odottelin että kaverit tulee päiväkodista kotiin ja pääsen leikkimään niiden kanssa... Olin kateellinen kavereille, jotka sai mennä päiväkotiin kun siellä askarreltiin, leivottiin ja tehtiin kaikkea muuta kivaa. Mä enimmäkseen touhuilin itsekseni tai katselin kun äiti silitti tai tiskasi.
Varmasti muilla on erilaisia kokemuksia, mutta haluan kertoa miltä minusta lapsena tuntui. Se, että lapsi tuntee itsensä "hylätyksi" sisaruksen synnyttyä voi tulla myös siitä, että lapsen normaalit rutiinit rikotaan vauvan vuoksi. Eikä pelkästään se, että lapsi on äidin kanssa kotona ole mikään onni ja autuus ja automaattisesti lapselle parasta. Vauvan kanssa äiti voi olla paikalla, muttei läsnä.