V
vierailija
Vieras
Järkytyksekseni tein viikko sitten positiivisen raskaustestin kärsittyäni voimakkaista raskausoireista, pahoinvoinnista ja rintojen kipuilusta. Sen jälkeen olo on ollut hyvin sekava, pääasiassa tunnen pakokauhua ja haluaisin vain palata entiseen. Olen käynyt jo neuvolassa ja raskaus on noin viikolla 6.
Lapsen isän kanssa emme seurustele, mutta meillä on pitkä suhdehistoria ja tapailemme tiiviisti. Hän suhtautui asiaan vielä aika leppoisasti eikä ottanut vahvaa kantaa suuntaan tai toiseen. Tiedän kuitenkin, että tulisin olemaan vauvan kanssa kaksin. Parhaimmillaan isä olisi paljon arjessa mukana ja heräisi isyyteen loppuvaiheessa/synnytyksen jälkeen. Pahimmillaan jättäisi meidät kokonaan. Ikää minulla on jo lähes 30, eli tiedostan hyvin, että aika lapsen saamiseen olisi paras ja voi myös olla viimeinen mahdollisuuteni.
Vauvakuumetta minulla on ollut vaihtelevasti viimeiset pari vuotta. Välillä toive omasta vauvasta on ollut niin suuri että itkettää, välillä taas tuntuu etten halua välttämättä lapsia ollenkaan. Biologinen kello siis tikittää. Ironisesti viimeiseen pariin kuukauteen ei ole vauvakuumesta ollut tietoakaan. Hormonit(ko)?
Tässä siis painiskelen keskeyttämisen ja lapsen pitämisen välillä. Jos pidän lapsen, niin koko elämä menee uusiksi. Asunto, työ, suhde mieheen joka on lapsen isä. Tukiverkostoja on asuinpaikkakunnallani vähän, joten yksin jääminen pelottaa. Tuntuu jo nyt, että olen aivan yksin. Toisaalta sitten, katuisinko aborttia? Jos en enää saakkaan lasta?
Lapsen isän kanssa emme seurustele, mutta meillä on pitkä suhdehistoria ja tapailemme tiiviisti. Hän suhtautui asiaan vielä aika leppoisasti eikä ottanut vahvaa kantaa suuntaan tai toiseen. Tiedän kuitenkin, että tulisin olemaan vauvan kanssa kaksin. Parhaimmillaan isä olisi paljon arjessa mukana ja heräisi isyyteen loppuvaiheessa/synnytyksen jälkeen. Pahimmillaan jättäisi meidät kokonaan. Ikää minulla on jo lähes 30, eli tiedostan hyvin, että aika lapsen saamiseen olisi paras ja voi myös olla viimeinen mahdollisuuteni.
Vauvakuumetta minulla on ollut vaihtelevasti viimeiset pari vuotta. Välillä toive omasta vauvasta on ollut niin suuri että itkettää, välillä taas tuntuu etten halua välttämättä lapsia ollenkaan. Biologinen kello siis tikittää. Ironisesti viimeiseen pariin kuukauteen ei ole vauvakuumesta ollut tietoakaan. Hormonit(ko)?
Tässä siis painiskelen keskeyttämisen ja lapsen pitämisen välillä. Jos pidän lapsen, niin koko elämä menee uusiksi. Asunto, työ, suhde mieheen joka on lapsen isä. Tukiverkostoja on asuinpaikkakunnallani vähän, joten yksin jääminen pelottaa. Tuntuu jo nyt, että olen aivan yksin. Toisaalta sitten, katuisinko aborttia? Jos en enää saakkaan lasta?