A
Avuton
Vieras
Ahdistaa oman mieheni puolesta niin paljon että on pakko kirjoittaa tänne. En odota täältä ratkaisua ongelmaan, mutta pakko on jonnekin purkautua.
Miehelläni on taustalla todella rankka lapsuus alkoholisti-isän vuoksi. On joutunut kokemaan henkistä ja fyysistä väkivaltaa, rahattomuutta, häpeää ym. ym. lapsuudessaan. Tämän vuoksi hän on jatkuvasti ahdistunut ja masentunut, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Pohjimmiltaan hän on herkkä, älykäs ja oikeudenmukainen, mutta kamalat lapsuudenkokemukset ovat tehneet hänestä negatiivisen ja katkeran.
Vuosien varrella hän on yrittänyt hakea apua mielen epätasapainoon, ja jonkin verran on sitä saanutkin. On ollut satunnaisesti psykolgin ja psykiatrin kanssa keskustelua, ja muutaman vuoden ajan mielialalääkitys. Hänelle suositeltiin myös kognitiivista terapiaa, ja mieheni soittelikin pitkän listan terapeutteja läpi, mutta kellään ei ollut silloin vapaata aikaa, joten hän luovutti sen mahdollisuuden kokonaan. Tänä syksynä hän yritti taas saada ryhtiä elämäänsä, kävi pari kertaa psykiatrin juttusilla. Kolmannella kerralla olisi ollut vuorossa lääkityksen vaihto ja mahdollisista terapioista keskustelu, mutta epäonnekseen puolisoni oli erehtynyt tapaamispäivästä kuukauden myöhässä! Tästä lannistuneena hän ei jaksanut varata uutta aikaa, ja lopetti siltä seisomalta senhetkisen mielialalääkityksenkin. Eikä aio enää hakea itselleen apua mistään, koska se ei näköjään auta häntä elämässä eteenpäin.
Omien sanojensa mukaan hänen elämänsä on nyt finito. Henki kyllä pihisee, mutta mihinkään ei ole yhtään mitään mielenkiintoa. Hän on aikuisopiskelija, mutta aikoo lopettaa opiskelut ja ne vähäiset työt, joita on tehnyt opintojen ohessa. Hän vihaa kaikkea ja kaikkia. Minusta, aviovaimostaan, välittää jossain määrin, mutta aikoo hakea avioeroa koska häntä säälittää kohtaloni hänen kanssaan, ja toisaalta hän ei jaksa olla enää aviossakaan. Hän haluaisi vain "kadota" pois, pois, pois....
No, minua tietenkin surettaa suunnattomasti mieheni puolesta hänen ahdistuneisuus, ja kyllähän se väkisin minuunkin on tarttumassa... Olen niin epätoivoinen, koska hän on lopettanut lääkityksen (no, ehkä hän ei sittenkään hyötynyt juuri siitä valmisteesta), elämänhalu on miehelläni lopussa eikä hän aio hakeutuakaan enää hoitoon. Näen hänessä niin paljon potentiaalia, että aivan raivostuttaa kuinka ne valuu hukkaan mielenterveysongelmien vuoksi. Rakastan miestäni koko pakettina, hyvine ja huonoine puolineen, mutta hän ei enää halua/pysty ottaa rakkauttani eikä tukeani vastaan. Toki ymmärrän, että hän on niin lukossa ettei sen vuoksi siihen kykene, mutta silti se loukkaa minua valtavasti.
Aikuista miestä en voi pakottaa hoitoon enkä muuhunkaan. Onko ainut vaihtoehtoni vain seurata sivussa, kuinka rakkaan mieheni elämä luisuu alas?
Miehelläni on taustalla todella rankka lapsuus alkoholisti-isän vuoksi. On joutunut kokemaan henkistä ja fyysistä väkivaltaa, rahattomuutta, häpeää ym. ym. lapsuudessaan. Tämän vuoksi hän on jatkuvasti ahdistunut ja masentunut, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Pohjimmiltaan hän on herkkä, älykäs ja oikeudenmukainen, mutta kamalat lapsuudenkokemukset ovat tehneet hänestä negatiivisen ja katkeran.
Vuosien varrella hän on yrittänyt hakea apua mielen epätasapainoon, ja jonkin verran on sitä saanutkin. On ollut satunnaisesti psykolgin ja psykiatrin kanssa keskustelua, ja muutaman vuoden ajan mielialalääkitys. Hänelle suositeltiin myös kognitiivista terapiaa, ja mieheni soittelikin pitkän listan terapeutteja läpi, mutta kellään ei ollut silloin vapaata aikaa, joten hän luovutti sen mahdollisuuden kokonaan. Tänä syksynä hän yritti taas saada ryhtiä elämäänsä, kävi pari kertaa psykiatrin juttusilla. Kolmannella kerralla olisi ollut vuorossa lääkityksen vaihto ja mahdollisista terapioista keskustelu, mutta epäonnekseen puolisoni oli erehtynyt tapaamispäivästä kuukauden myöhässä! Tästä lannistuneena hän ei jaksanut varata uutta aikaa, ja lopetti siltä seisomalta senhetkisen mielialalääkityksenkin. Eikä aio enää hakea itselleen apua mistään, koska se ei näköjään auta häntä elämässä eteenpäin.
Omien sanojensa mukaan hänen elämänsä on nyt finito. Henki kyllä pihisee, mutta mihinkään ei ole yhtään mitään mielenkiintoa. Hän on aikuisopiskelija, mutta aikoo lopettaa opiskelut ja ne vähäiset työt, joita on tehnyt opintojen ohessa. Hän vihaa kaikkea ja kaikkia. Minusta, aviovaimostaan, välittää jossain määrin, mutta aikoo hakea avioeroa koska häntä säälittää kohtaloni hänen kanssaan, ja toisaalta hän ei jaksa olla enää aviossakaan. Hän haluaisi vain "kadota" pois, pois, pois....
No, minua tietenkin surettaa suunnattomasti mieheni puolesta hänen ahdistuneisuus, ja kyllähän se väkisin minuunkin on tarttumassa... Olen niin epätoivoinen, koska hän on lopettanut lääkityksen (no, ehkä hän ei sittenkään hyötynyt juuri siitä valmisteesta), elämänhalu on miehelläni lopussa eikä hän aio hakeutuakaan enää hoitoon. Näen hänessä niin paljon potentiaalia, että aivan raivostuttaa kuinka ne valuu hukkaan mielenterveysongelmien vuoksi. Rakastan miestäni koko pakettina, hyvine ja huonoine puolineen, mutta hän ei enää halua/pysty ottaa rakkauttani eikä tukeani vastaan. Toki ymmärrän, että hän on niin lukossa ettei sen vuoksi siihen kykene, mutta silti se loukkaa minua valtavasti.
Aikuista miestä en voi pakottaa hoitoon enkä muuhunkaan. Onko ainut vaihtoehtoni vain seurata sivussa, kuinka rakkaan mieheni elämä luisuu alas?
