Vaikea äitisuhde

[Sandre]

Ap pohti tuossa sitäkin vaihtoehtoa, että lakkaa vain pohtimasta näitä asioita. Sekin on yksi vaihtoehto.

Mieheni inhosi isäänsä vuosia, oli vieraantunut isästään erotilanteessa ja sai säännööllisesti "ärsytyskohtauksia" kun lapsuuden mitätöinnit ja laiminlyönnit nousivat pintaan. Muutamia pitkiä puheluitakin hän isälleen soitti ja myös äidilleen, mutta sitten hän keksi oman ratkaisun:

Hän tiivisti mielestäni fiksusti sanoessaan, että elämä on mielenkiintoista ja ihanaa ja hänellä on vihdoin aikuisen vapaus ja varallisuus tedä mitä juuri hän itse haluaa. Hän liittyi urheiluseuraan ja löysi omat juttunsa, jotka perhe-elämän ohella täyttävät päivät. Hän sanoi jopa, että "isäni ei rakastanut minua mutta onko sillä mitään väliä nyt kun minulla on elämä ja voin tehdä vaikka mitä mielenkiintoista!"

On totta, että rakastava koti antaa paremmat eväät elämään, mutta kun mies nyt kuitenkin on hengissä ja tietää mistä jutuista hän nauttii, niin mikäpä häntä pitelisi!

Entä se isäsuhde? Mieheni ratkaisi asian niin, että hän käy isänsä ja äitinsäkin luona silloin kun tuntuu hyvältä lähteä " ilmaisten ruokien äärelle". Jollain tasolla hänen vanhempansa kuitenkin haluavat häntä ja meitä nähdä, joten otamme nyt ne parhaat palat heistä irti. Lapsillemme seuraa, lahjoja ja yleistä ajanvietettä. Enempää emme odota. Mies ei aio omaishoitajaksi myöhemmin, mutta joitakin vinkkejään antaa vanhemmilleen ja elää omalla esimerkillään ehkä antaen isälleen ajattelemisen aihetta.

 

[Tytär]

Sandre: Ihan hyvä pointti tuokin, miten miehesi on asiat selvittänyt tai niiden kanssa päättänyt elää. Eilen illalla taas mietin näitä asioita ennen nukkumaan menoa ja kaiken tämän pohdiskelun jälkeen aloin miettiä, että en tiedä olenko sittenkään halukas alkaa kaivelemaan vanhoja asioita. Olin jotenkin ajatellut sen niin yksinkertaiseksi, että kerron äidille mitä tunnen, äiti myöntää väärät tekonsa, pyytää anteeksi ja sitten kaikki on hyvin. Nyt olen tajunnut, ettei se taida ihan niin mennä.
Ensinnäkään näitä menneitä asioita ei varmasti selvitettäisi hetkessä ja toisekseen edelleen pelkään sitä, että äiti saattaisi henkisesti romahtaa täysin. Ja sitten sekin, että jos en saakaan äitiä myöntämään virheitään, niin mitä siitä seuraa? Entistä pahempi mieli minulle.
Mutta voisin kyllä jutella ja kysellä äidiltä hänen kokemuksiaan ja ajatuksiaan omasta suhteestaan äitiinsä. Se kiinnostaisi minua ja selventäisi varmasti, miksi äiti on sellainen kun on. Ja jos sitten tulisi eteen tilanne, jossa luontevasti ajauduttaisiin puhumaan meidän välisestämme suhteesta, niin ehkä sitten...

 

["ahdistaa"]

Halusin vaan kirjoittaa, että itselläkin vaikea äitisuhde ja ahdistaa. Olen ainoa lapsi ja joutunut aika taakan kantamaan lapsuudessa ja oikeastaan aina..Nyt olen saamassa oman lapsen ja jotenkin ahdistaa oma äiti vielä enemän..Hieman taustasta: äitini alkoi käytämään väärin rauhoittavia lääkkeitä kun olin n.10--> ja sitä jatkui pitkälle aikuisuuteen..hän oli välillä mielisairaalassa, uhkasi tappaa itsensä, potki ja haukkui minua pilleripöhnissään, sammui tupakan kanssa sohvalle jne jne..Vieläkin minun täytyy piilottaa omat lääkevarastoni kun äiti tulee käymään koska muuten lähtee buranat yms..ja hän ei ikinä myönnä mitään vaikka jäisi itse teosta kiinni..kaikenlisäksi hän varastaa minulta rahaa eikä tietenkään myönnä mitään vaan heittäytyy martyyriksi, että kuinka kehtaan häntä syyttää? huoh..nyt on alkanut ärsyttämään kun olen ostellut tulevalle lapselleni hieman leluja jo valmiiksi ja vaatetta yms niin hän puuttuu joka asiaan.."hohhoijjaa, älä nyt osta enempää jne jne..Kai se on minun oma asiani!! Äitini myös lainaa minulta rahaa varastamisen lisäksi ja jos minulla ei ole niin hän suuttuu siitä, monesti olenkin viimeisistä rahoista vielä lainannut hänelle..Hermostun itsekin helposti ja sitten menee huutokonsertiksi ja minua harmittaa ja tulee pahamieli ja lähtetän anteeksipyyntöviestiä johon en saa mitään takaisin..Tuntuu etä kukaan ei ymmärrä, tuntuu pahalta ja ärsyttää..Kaipaisin itse nyt tukea, loppuraskaus jne mutta tuntuu että aina pitää/joutuu olemaan itse se vahva joka kannattelee muita..

 

[Tytär]

Palailen nyt kertomaan, että tänään käytiin äidin kanssa monen tunnin keskustelu. Olen tässä jo pariin otteeseen vähän udellut äidin lapsuudesta ja omastani ja tänään sitten nostin kissan pöydälle ja kerroin kaiken mieltäni painaneen. Keskustelu oli RASKAS ja ahdistava, mutta lopulta myös todella helpottava ja vei suuren, suuren taakan pois harteiltani. En jaksa, enkä nyt kykene koko tilannetta selventämään teille, mutta selvisi, että kaikki ei ole mennyt ihan niin, kuten minun muistoissani luulin tapahtuneen. Äiti on kyllä jättänyt meitä yksin, mutta ei suinkaan päästäkseen humputtelemaan tai miehiä iskemään. Eräs katkera ja ilkeä sukulainen on sotkeutunut asiaan myös, on vääristellyt asioita ja saanut minut kuvittelemaan sellaistakin, mitä ei ole tapahtunut. Tai ainakin minulla on ollut hyvin vääristynyt kuva asioista. (Vuosiin en ole kyseisen sukulaisen kanssa suostunut olemaan tekemisissäkään, koska hän on niin sairas ja "myrkyllinen" ihminen.) Mutta virheitä äiti on tehnyt, sitä ei kieltänyt ollenkaan, vaan myönsi ja sanoi olevansa pahoillaan. Olen myös saanut selville sellaisia asioita, joiden valossa ymmärrän äitiäni paljon paremmin. Äiti joutui ottamaan rauhoittavaa tänään, mutta ei romahtanut. Sovimme myös, että jatkossa puhumme heti, jos joku asia painaa mieltä, eikä niitä vatvota mielessä yksinään. Olen todella helpottunut, vaikkakin henkisesti tällä hetkellä aika poikki. Mutta se helpottaa varmasti. Ja nyt pystyin eka kertaa kiittämään äitiä ihan vilpittömästi ja jopa sanomaan, että hän on minulle rakas. Jota en ole pystynyt sanomaan... en edes tiedä milloin viimeksi.

 

["Halit"]

Hienoa, lämmin hali sinulle ja äidillesi.

Varmasti jatkossa tulee olemaan helpompaa, puhumattakaan miten upeasti asia vaikuttaa sinun ja lastesi välien kehittymiseen heidän aikuistuessaan.