Vaikea tilanne parisuhteessa

[vierailija]

Minusta on pahasti alkanut tuntua että parisuhteessa minun ja mieheni yhteys on katkeamaisillaan. Suunnittelemme kaiken lisäksi häitä ensi kesälle, ja vähän väliä tulee eteen tilanne jonka vuoksi tuntuu että perutaan kaikki. Suhteessamme on ollut hankalia hetkiä jo montakin, ainut mikä minua vielä pidättelee tässä on yhteinen lapsi. Ja siis oikeasti rakastan miestäni ja minuun sattuu ihan hirveästi ajatus erosta. Ei tässä näin pitänyt käydä..

Suhteella meni siis hyvin oikeastaan siihen asti, kunnes kaukosuhteemme päättyi. Minä muutin takaisin suomeen. Alku oli toki ihanaa. Mutta mieheni käytös muuttui. Ja ymmärrän kyllä toisaalta, sillä etenkin hänelle kyseinen vuosi oli rankka. Saman vuoden aikana hänen isänsä sairastui vakavasti ja kuoli. Koen tuon jotenkin käännekohtana suhteessa. Suru oli suuri ja odottamaton. Yritin parhaani häntä tukiessa. En tiedä mitä olisin voinut tehdä toisin. Näkyvä suru kesti vain hetken ja sitten mieheni oli kun mitään ei olisi tapahtunut. Mieheni ei näytä enää tunteita, ei puhu tunteista, saati sitten mistään vähääkään syvällisestä. Kerran jopa mainitsi että on pitänyt itsensä kovettaa, kun kysyin lopulta hänen tunteettomuudesta. Ihmettelin miksi näin on pitänyt tehdä. Hän vastasi että tunteet käsitellään omassa päässä. Hänen kotona on ollut aina se malli ettei tunteita näytetä. Ennen mieheni oikeasti puhui kanssani, avautui asioista mutta nyt tilalla tämä. Ja kaiken elää jotenkin huumorin kautta.

No mennään eteenpäin. Aloimme odottaa lasta pian mieheni isän kuoleman jälkeen. Tällöin tunteet olivat vielä läsnä. Mutta siitä on luisuttu pikkuhiljaa tähän nykyiseen. En saanut raskausaikana mitään konkreettista tukea mieheltäni. Raskauteni oli todella rankka, en siitä halua enempää avautua.. mutta jouduin käsitellä kaikki asiat täysin yksin. Mieheni lupasi kerta toisensa jälkeen ottaa selvää kuinka voisi minua tukea. Välillä sitten kysyi, mitä se tukeminen oikeastaan edes tarkoittaa. (Siis ihan tosi!?)

Sitten meillä aiheuttaa riitaa romantiikka. Mieheni mielestä romanttista on sekin että ollaan yhdessä kotona. Minulle se on tavallista arkea. Olen monesti ihan rauhassa puhunut siitä että minä tarvitsen romantiikkaa, vaikka hän ei sitä tarvisikaan. Ja olen kertonut ettei sen tarvitse olla mitään suurta, vaan pieniä asioita arjen keskellä. Vaikkapa että mieheni joskus kokkaisi minulle (tapahtuu ehkä muutaman kerran vuodessa), sanoisi jonkin pienen kivan asian, suunnittelisi jonkin yllätyksen; siis vaikkapa että vie yllättäen kahvilaan ym. Meillä kun kaikki yhteiset asiat, suunnittelu, järjestely, kokkaus ym jää minulle. Miehellä harvoin edes mielipidettä, tai vaikka olisikin niin ei tahdo saada sanottua. Odotukset eivät ole suuria mielestäni..

Ja sitten mieheni kiihtyy nollasta sataan ihan hetkessä. Normaali keskustelu saattaa yhtäkkiä paisua isoksi riidaksi. Ja hänellä on myös paha tapa lopulta möläyttää suutuksissaan jotain, mitä ei todellisuudessa kuulemma tarkoita. Yhden riidan yhteydessä hän kritisoi kaikkea minussa. Ja mainitsi ettei välitä minusta enää niin paljon kuin ennen. Ja tässä ihan vasta hän huusi että voi heittää minut pihalle koska vain kun talo on hänen nimissä.. nämä vain pari esimerkkiä. Silti hän väittää rakastavansa minua. Minusta sellaisia asioita ei voi sanoa henkilölle jota rakastaa. Vihaisenakin pitäisi pystyä miettiä mitä suustaan päästää. Kaiken lisäksi hän turhautuu kohta 8kk lapseemme hyvin äkkiä. Hän siis on viikot töissä ja tulee kotiin vain viikonlopuiksi. Näkee siis lasta aika vähän ja usein jo ekana iltana turhautuu jos lapsi vähän itkee. Ymmärrän hänen väsymyksen, mutta ei hän voi sitä minuun tai lapseen purkaa. Olen myös itse todella väsynyt kun joka viikko hoidan kaikki kodin asiat yksin. Ehkäpä tämäkin vaikuttaa siihen että riitoja sitten tulee viikonloppuisin. Ja mainitsen vielä, että tukiverkko meillä ihan olematon. Ei tukea ja apua keneltäkään.

Anteeksi pitkä tilitys, mutta lopen olen uupunut kaikkeen tähän niin tuli avauduttua.. onkohan meillä mitään mahdollisuutta saada suhde kuntoon vielä.. rakkautta olisi, pelkään vaan että ollaan sittenkin liian erilaiset persoonat. Ja lisään vielä, suhteen alussa meillä meni hyvin pitkään. Ollaan vaan taidettu tahoillamme kasvaa eri suuntiin ihmisinä..

Kellään samoja kokemuksia? Vinkkejä? Terapiassa haluaisin käydä mutta mies pitää sitä humpuukina.

 

[Zariza]

Kokemusta vastaavanlaisesta suhde-tilanteesta ja reissaavasta miehestä minulla on, tosin tapaukseni on varmaankin yksi ns. "rankimman kautta". Siksi vastaukseni sinulle tuntuvat ehkä suoraviivaisilta. Siitä varoittelen nyt jo alkuun. Vain jo ukon kylmäkiskoisuudesta ja tunteettomuudesta haluan jo alkuun sanoa, että se pahenee vain.

Asunto on siis hänen nimissään, ja hän uhkailee heittää sinua joskus pahojen riitojen kliimaksina ulos sieltä? Kuinka paljon sinulla on omaisuutta ja varallisuutta nimissäsi nyt, ennen avioliittoa, enemmän kuin miehellä? Jos menette naimisiin, teettekö avioehdon?

Ajattelen ehkä liian vanhoillisesti: "Koska parilla on yhteinen lapsi, heidän on mentävä naimisiin. Lapsi tarvitsee molemmat vanhemmat ja kodin." Näin ajattelin silloin, ja vain lapsen vuoksi opettelin sietämään sietämätöntä yhteiselämää, sopeuduin sellaiseen elämään jopa liiankin ehdoitta; perhe-elämään, jossa aikuisten välisessä suhteessa ei asunut minkäänlaista rakkautta ja romantiikkaa, eikä meillä ollut edes minkäänlaista hyvänlaatuista keskinäistä yhteyttä. Muutuin itse yhtä tavalla etäiseksi miehelleni, kuin mieheni oli minua kohtaan, enkä itsekään yrittänyt saada rakennetuksi hänen kassaan mitään ns, normaali läheisyyttä. Elin kulissielämää.

 

[vierailija]

Jätä se sika!

 

[vierailija]

Ensimmäisenä keskeytätte hääsuunnitelmanne.

Tuossaisessa tilanteessa en jäisi odottelemaan sitä riitaa, jossa mies tosiaan heittää minut ulos kodista suutuspäissään. Ei se tuosta ainakaan parempaa suuntaan tule menemään.

 

[vierailija]

Sori, tästä tulee pitkä sepustus, mutta näin reissutyötä tekevän miehen vaimona, kahden lapsen kanssa, vieraalla paikkakunnalla koen aika omaksi tunteesi...
Aluksi:
...Sekin on ihan totta kun sanotaan ettei pikkulapsiaikana kannattaisi erota.
Te olette nyt molemmat aivan loppu.
Molemmat.
Kummallakaan ei riitä voimavaroja yhtään mihinkään - vaikka toisaalta molemmat kaipaisitte helpotusta elämään.

Hän ei pysty tukemaan sua koska on omassa olossaan aivan yhtä väsynyt tai väsyneempi. Hän ei todellakaan kykene mihinkään yllätyksiin vaikka sinä niitä tylsän kotiarkesi keskellä kaipaisitkin. Hän ei kykene. Hän ei mihinkään yllätyksiin kykene, sellaista ei kannata odottaa, siitä tulee vain sulle pahempi mieli ja pettymys (ja miehelle riittämättömyyden tunne).
Jos haluat sinne kahvilaan, niin ehdota että menette viikonloppuna päiväkahville...

Hän sanoo, että tuollainen etäisyys on hänen käsityksensä avioliitosta ja lapsiperheestä. Voisitte joskus rauhassa koittaa keskustella, että vaikka tällaisen kuvan hän on saanut kotonaan, niin onko se todella sellainen rakastavan parisuhteen malli mitä hän haluaa itse noudattaa, haluaako hän että tätä hänen elämänsä sitten on jatkossakin?

Ymmärrän että susta tuntuu epäreilulta ettei mies pysty tukemaan sua, tai pystynyt tukemaan raskausaikana, eikä nytkään ymmärrä tai kestä lasta. Ymmärrän ettei sua lohduta yhtään kun sanon, että koittaisit viikonloppuisin tukea isää. Hän ei tunne lastaan... Hän on viikot poissa, ja usko tai älä - hän saattaa olla kovinkin huolissaan ja stressaantunut viikolla kun ei näe teitä. Ja sitten kun hän tulee kotia, lapsi itkee eikä isi kelpaa, isin syli ei rauhoita, niin tottakai se syö miestä, aiheuttaa epävarmuutta, aiheuttaa huolta.
Toiset sanovat että pitää antaa isin tehdä yksin asioita vauvan kanssa. Mutta mun mielestä se ei aina ole ihan niinkään. Jos esim nyt laitat isin yksinään vaihtaa lapselle vaippaa, lapsi todennäköisesti alkaa lopulta itkemään hysteerisesti mistä seuraa että isi taas huolestaa, stressaantuu ja kokee ettei pärjää. Mutta jos menet puolihuolimattomasti mukaan, leikität lasta kun hän alkaa itkee, annat isin olla avuksi sulle, niin isi näkee ettei lapsella olekaan mikään hätä, asiasta saatetaan selvitä ihan vaan hauskuuttamalla. Ja toisaalta isi näkee sun esimerkistä, ettei ole mitään syytä huolestua ja hermostua vaikka lapsi itkisikin.
Joskus luin myös siitäkin, että vaikka äidille kriisit ja huolet tulee jo raskausaikana ja pikkuvauva-aikana, niin isille ne stressioireet tulee pintaan vasta myöhemmin - mikä tottakai tuntuu susta epäreilulta koska nyt pikkuvauva-ajan jälkeen sinäkin jo haluaisit levätä..

Naimisiinmeno.. olen samaa mieltä, että harkitkaa nyt vielä. Ainakin niitä häitä. Jos haluatte naimisiin, niin se on ihan OK. mutta miettikää nyt todella jaksatteko - kestättekö mitään virallisia häitä, järjestämistä, rahan menoa, vieraita..... Näin rehellisesti sanottuna uskon ettette jaksa... Jos menette naimisiin, niin menkään ihan kahdestaan, lapsi syliin mukaan, kivat vaatteet, todistajat kaverit tai vanhempanne, maistraatti, kirkkoherran viraston kappeli tai kirkko, ihan sama.. mutta pitäkää homma läheisenä ja pienenä. Tämä voi olla asia josta mies saattaa olla kovinkin kiitollinen myöhemmin... Pidätte sitten isot juhlat jossain muussa tilanteessa..

Kun teillä ei ole tukiverkkoa voin lämpimästi suositella lastenvahtia. Oikeasti. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Ja tiedät järjellä ajatellen, että se on hyvä ajatus. Ihan silläkin, että lapsi tottuu olemaan hoidettavana. Käytte sitten miehen kanssa vaikka pelaamassa sulkapalloa, tai elokuvissa illalla. Mutta ei mitään erikoista tarvitse tässäkään järjestää. Ei isoja suunnitelmia (ei isoja riitoja), vaan mukavaa arkea, yhdessä rentouttavaa tekemistä.
Kunta tarjoaa lapsiperheille apua arkeen, sitä sun kannattaa hyödyntää. Toki joudut tämän kaiken itse järjestämään, mutta se kannattaa.

Ja se on ihan totta, että mikä sun taloudellinen tilanne on...? Mitä sulla on? Ihan vaan sillä, että ala varmistamaan ettet ole miehestä riippuvainen. Laitat aina pikkaisen rahaa säästöön jonnekin jemmaan (ei tilille.) Ja pidät huolen, että perheen ja lapseen liittyvät kustannukset menevät myös miehen pussista. Ihan vaan ettei käy tätä perinteistä, että kaikki kiinteä maksetaan miehen rahoilla, eli menee ns. miehen nimiin, mutta sinä sitten kuitenkin maksat kaikki arkimenot ruuat, vaatteet, vaipat, tarvikkeet jne. Käytetyt vaipat ei paljoa hyödytä jos joskus päädyttekin eroon.....
Mutta sanoisin omasta ja muiden kokemuksesta, että noin 2vuotiaan kohdalla se elämä alkaa helpottaa.....

Koittakaa ylläpitää jonkinlaista läheisyyttä.. Menkää yhdessä saunaan kun lapsi nukkuu. (ota vaikka itkuhälytin pesuhuoneeseen.) Vie miehelle olut mukanas. Ehkä 20kerran jälkeen se mies saattaa sullekin tuoda jonkin juoman (jos olet muistanut ostaa itsellesikin), 2vuoden jälkeen se mieskin ehkä muistaa ostaa sulle jonkin juoman.

Ja sellaisen neuvon antaisin; että jos sinä haluat lisää lapsia, niin älä anna huonon parisuhteen olla esteenä. Mieti mitä tekisit jos olisit sinkku, jättäisitkö hommaamatta lisää lapsia? Miehiä saa aina uusia, ja yksinkin on hyvä olla, mutta lapsia ei enää saa lisää tietyn ajan jälkeen. Mutta jos päädytte yhdessä tekemään lisää lapsia, niin sun on suhtauduttava asiaan niin, että hommaatte sen lapsen vasta sitten kun sinä yksin jaksat sen hoitaa. Tapella ettei voi, se ei ole lapsia kohtaa reilua, sitten täytyy erota. Mutta sit vasta lapsi kun jaksat yksin hoitaa, apua saat pyytää, muualta, mutta et voi odottaa miehen auttavan. Hän on jo kerran osoittanut ettei kykene, niin ei se avun antaminen siitä muuksi muutu. Voi muuttua, mutta tuskin.

- tsemppiä -

 

[vierailija]

Mieheni lupasi kerta toisensa jälkeen ottaa selvää kuinka voisi minua tukea. Välillä sitten kysyi, mitä se tukeminen oikeastaan edes tarkoittaa. (Siis ihan tosi!?)

Ihan oikeasti tässä on yksi teidän suhteen kulmakivistä. Hän halusi auttaa, mutta ei osannut. Eikä kukaan auttanut häntä asiassa.
Eli hän ei pystynyt mitenkään auttamaan. Mieti mille se ihmisestä tuntuu? Kun ei susta ole millään tapaa tukemaan tai auttamaan sun rakasta, lapsesi äitiä ja näin ollen omaa lasta.

Kerro hänelle miten hän nyt voisi auttaa. Jotain pieniä asioita joita hän voi tehdä, joista hän voi kokea onnistuvansa, olevansa edes jotenkin hyödyksi ja tarpeellinen teille. Se on jotenkin onnellisen parisuhteen edellytys, että teidät olevasi tarpeellinen toiselle.

 

[vierailija]

Apua miten ihania vastauksia olen saanut.. siis olen todellakin kiitollinen! Paljon sain tästä mietittävää.. sitä kun on vaikea välillä osata ajatella myöskään toisen kannalta asioita kun on itsekin niin uupunut.

Lisään vielä, että ei mieheni mikään läpeensä paha ole. Meillä on todellakin ne hyvätkin hetket edelleen ONNEKSI. Muutenhan tämä olisi jo kai päättynyt koko suhde..

Hieman sain toivoa, että ehkä asiat vielä muuttuu paremmaksi. Juuri tuota olen miettinyt että elämme kyllä juurikin sitä rankinta vauva-aikaa.. Harmittaa siltikin tuo, että jos haluan niitä hyviä hetkiä suhteeseen, niin joudun väsymyksen keskellä jotenkin vielä ylisuorittamaan että se hetki saadaan aikaiseksi..

Niin ja siis meidän yhteinen päätös oli ostaa tämä asunto miehen nimissä, jotta toisella meistä säilyy tämä ensiasunnon ostajan asema jota voidaan sitten hyödyntää kun hankimme omakotitalon. Olin kyllä erittäin loukkaantunut tilanteesta kun mieheni suuttuneena uhkasi heittää pihalle. Itse en voisi sellaisia edes pahimmassa suuttumuksessa sanoa.. mutta mieheni on ehkä väsyneenä vähän äkkipikainen, ei mieti mitä sanoo. Ja vaikka asiat myöhemmin 'selvitellään', on vaikea unohtaa mitä hän on minulle suutuspäissään laukonut.

Ehkä olette oikeassa että hääasiat pitäisi nyt jättää tauolle. Yrittää selviytyä tästä arjesta ensin, jos mahdollista.

Kiitos todella että sain näin asiallisia vastauksia! <3

Aloittaja

 

[vierailija]

Meillä kaikilla on oma tunteellinen...rakkauden arkku joka täyttyy eri lailla. Surussaan miehesi on unohtanut sinun arkkusi ja varmaan omansakkin. Hänen pitäisi käsitellä surunsa ennenkuin kannattaa yrittää mitään muuta. Psykiatrilla tai vaikka poppamiehellä.
Sen jälkeen luette yhdessä rakkauden avaimet-kirjan ja aloitatte sen ohjeilla pienin askelin. Häät voi unohtaa tässä vaiheessa.

 

[vierailija]

Mitä ne häät asiassa auttaisi?

 

[vierailija]

Niin, hääpäivän ja paikan olemme varanneet kun suhteessa tapahtui muutos parempsan lapsen synnyttyä... valitettavasti nyt pikkuhiljaa asiat ovat menneet huonommaksi uudelleen, ja menee mielestäni huonommin kuin koskaan.

Miehessäni pulpahtaa välillä esiin tunnekylmyyttä, jonka siis itse ajattelen alkaneen juurikin hänen isänsä kuolemasta.. Hän saattaa esimerkiksi olla lähelläni tekemässä muuta kun minä itken. Enkä siis ole mikään itkupilli. Kyynelille on aina oikea syy, silti hän ei tee elettäkään lohduttaakseen, mikä tuntuu todella musertavalta. Joskus olen kysynyt miten hän pystyy siinä vain olla jos toisella on paha mieli. Hän ihmettelee, pitäisikö hänenkin sitten itkeä kun ei tunnu siltä... mahdotonta edes yrittää selittää että ihan vain halaus riittäisi. Enkä jaksa aina kertoa miten hän voisi missäkin tilanteessa toimia. Miksei hän sellaisia osaa itse automaattisesti kun osaa muutkin?

Ja sitten itse nyt eilen sairastuin ja nousi kuume. Voimat on ihan vähissä, ei tahdo jaksaa nousta edes jalkeille. Ja täällä hoidan silti lasta, parhaani mukaan, vaikkakin pahalta tuntuu kun ei nyt sairaatuneena siihen voi niinkuin haluaisin. Mutta koska meillä ei ole tukiverkkoa niin tämä on ainut vaihtoehto. Mies sentään on nyt reissussa sen verran lähellä, että tulee illoiksi kotiin... mutta en käsitä kuinka hän voi ollakkin noin vihaa täynnä. Tuntuu että hän pitää sairastumistani keksittynä, jotta saisin laiskotella! Ahdistaa tämä tilanne nyt niin paljon. En pysty tällä hetkellä huolehtia kunnolla edes itsestäni, ja silti lasta pitää hoitaa. Tämä on ollut se pahin pelkoni jo pitkään. Että entä jos sairastun niin että en tahdo pystyä rakasta lastani hoitamaan. Helppoa olisi jos vaikkapa perheeni auttaisi, mutta ei. Asuvat samassa kaupungissa, osa alle kilometrin päässä, mutta apua ei näy. Mikä tässä nykymaailmassa on mennyt pieleen kun kaikilla muka niin paljon kiireitä, ettei aikaa kuin itselle..

Mies siis kokee ilmeisesti nyt että esitän sairastunutta. Vaikka olo on oikeasti kuin jyrän alle jäänyt. Ei huolehdi eikä auta.

Mikä siinä on että joistain ihmisistä kasvaa tällaisia? Ja tuo viha on ihan ihmeellistä... Jos vaikka joskus itken hänen nähden niin hänelle nousee siitä yleensä vain viha pintaan. Tunteeni ovat hänen mielestä jotenkin väärin. Itkenkin nykyään usein piilossa.

En ymmärrä miten tähän pisteeseen on jouduttu......

 

[NewYork]

Itse omasta kokemuksestani voin todeta itseni olleen miehesi tilassa. Ja yksi pääsyy miksei hommat luistaneet oli väsymys. Väsymys vastuusta, eli parisuhde,koti,talous,lapset,oma hyvinvointi, vanhemmat ja omaisuus. Eli helvetisti mietittävää. Toki, miehesi tahtoisi tukea ja tehdä olosi paremmaksi, mutta taitaa tässä tilassa olla voimaton. Itsekin isän kuoleman jälkeen muutuin. Menettämisen pelko toisinaan ottaa valtaa ja kylmettää. Siirtäkää häitä, treffailkaa uudestaan, etsikää uusi yhteinen päämäärä pienissä erissä. Kerrytä omaa omaisuuttasi. Ulkoile ja ota aikaa itsellesi. Tsempit!

 

[vierailija]

Itse omasta kokemuksestani voin todeta itseni olleen miehesi tilassa. Ja yksi pääsyy miksei hommat luistaneet oli väsymys. Väsymys vastuusta, eli parisuhde,koti,talous,lapset,oma hyvinvointi, vanhemmat ja omaisuus. Eli helvetisti mietittävää. Toki, miehesi tahtoisi tukea ja tehdä olosi paremmaksi, mutta taitaa tässä tilassa olla voimaton. Itsekin isän kuoleman jälkeen muutuin. Menettämisen pelko toisinaan ottaa valtaa ja kylmettää. Siirtäkää häitä, treffailkaa uudestaan, etsikää uusi yhteinen päämäärä pienissä erissä. Kerrytä omaa omaisuuttasi. Ulkoile ja ota aikaa itsellesi. Tsempit!

Kiitos tsempeistä! <3