Vaikeaa

[mitänyt1]

Olemme kohta kolmikymppinen, vuoden ajan seurustellut pari. Asumme yhdessä ja kaikki on päällisin puoli hyvin. Minua kuitenkin ahdistaa se, että mies ei puhu tunteista, haaveista, tulevaisuudesta tjms. Hän ei ole myöskään hyvä jakamaan kehuja eikä sanomaan että rakastaa minua.

Puhumattomuus juontaa juurensa yhdestä riidasta, jota emme puhuneet läpi ihan täysin. Sen aihe oli aivan triviaali ja luulin että puhuimme asiat tyhjentävästi halki heti riidan jälkeen, mutta sen jälkeen mies alkoi kuitenkin käpertyä itseensä. Luulen, että se riita jätti jälkeensä luottamuspulan. Pyysin häneltä monta kertaa anteeksi ja kaduin, kun tulin sanoneeksi tiukasti, mutta hän myös antoi anteeksi.

Olen melko turhautunut. Mies haluaa olla minun kanssani (olen tätä erikseen kysynyt), mutta hän ei sano juuta eikä jaata kun yritän keskustella. Kun kysyn, miten menee, hän vastaa että "ihan hyvin". Kun olen kysynyt haaveista, hän vastaa, ettei niitä juuri ole. Eikä kysy koskaan minun haaveistani. Olemme yhdessä sopineet puhuvamme asiat halki joka viikko, mutta käytännössä mies sanoo, ettei hänellä ole mitään sanottavaa ja sitten minä puhun tunteistani. Mies ei koskaan kysy minulta mitään suunnitelmistani, ajatuksistani tai muusta henkilökohtaisesta.

En yritän mitenkään jyrätä häntä tai pakottaa puhumaan, mutta nyt tuntuu, etten jaksa tällaista enää. Eikö hänelläkin ole vastuu suhteemme tunnepuolesta? Miten yksi (pieni) riita voi saada miehen niin täysin lukkoon? Minusta se ei ole reilua, elämässähän tulee vielä isojakin kriisejä ja niistä vasta pitäisikin selvitä. En tiedä yhtään, mitä hän ajattelee minusta tai meidän yhteisestä elämästämme. Ja voi, kuinka kaipaisin joskus kehuja ja rakastamisen sanomista. Koen tämän aivan ylettömäksi rangaistukseksi, vaikka mies sanoo, ettei se sitä ole.

Miten voisin yrittää lähestyä miestä ilman, että hän menee vielä enemmän lukkoon?

 

[tiinamariina]

Kuulostapa tylsältä ja hankalalta kaverilta. Ja että jo vuoden jälkeen on noin hankalaa...

Me ollaan oltu mun miehen kanssa kimpassa kaks ja puol vuotta, ja jokainen päivä tuntuu olevan toista hauskempi. Seurustelin aikaisemmin vuosia miehen kanssa, jonka unelmat rajoittui kauniiseen kotiin ja hyvään työpaikkaan. Enpä osannut tuolloin edes kuvitella, miten hauskaa olisi olla kimpassa miehen kanssa, joka intoutuu pohdiskelemaan lähes päivittäin kanssani maailman ilmiöitä, ihmissuhteita, psykologiaa ja mitä milloinkin.

 

[minä vain*]

Eipä tuo nyt mitään uutta ole varsinkaan suomalaisten miesten keskuudessa. Minä olin 15 vuotta naimisissa kuvailemasi kaltaisen miehen kanssa. Se riitti.

 

[Suomimies]

Eipä tuo nyt mitään uutta ole varsinkaan suomalaisten miesten keskuudessa. Minä olin 15 vuotta naimisissa kuvailemasi kaltaisen miehen kanssa. Se riitti.

Niin mikä ei ole uutta suomalaisten miesten keskuudessa? Sekö, että nimimerkki tiinamariinan mies "intoutuu pohdiskelemaan lähes päivittäin maailman ilmiöitä, ihmissuhteita, psykologiaa ja mitä milloinkin".

 

[Arek]

En yritän mitenkään jyrätä häntä tai pakottaa puhumaan, mutta nyt tuntuu, etten jaksa tällaista enää. Eikö hänelläkin ole vastuu suhteemme tunnepuolesta? Miten yksi (pieni) riita voi saada miehen niin täysin lukkoon? Minusta se ei ole reilua, elämässähän tulee vielä isojakin kriisejä ja niistä vasta pitäisikin selvitä. En tiedä yhtään, mitä hän ajattelee minusta tai meidän yhteisestä elämästämme. Ja voi, kuinka kaipaisin joskus kehuja ja rakastamisen sanomista. Koen tämän aivan ylettömäksi rangaistukseksi, vaikka mies sanoo, ettei se sitä ole.

Miten voisin yrittää lähestyä miestä ilman, että hän menee vielä enemmän lukkoon?

Olet aivan oikeassa siinä, että miehelläsi on ihan yhtä suuri velvollisuus pitää suhdetta yllä kuin sinulla. Luulen, ettei miehesi ajattele puhumattomuuttaan suoranaisena rangaistuksena mutta jollain ajattelutasolla tunnistaa myös tämän puolen toiminnassaan. Kuinka kauan riidasta on? Voi olla, että mies oppii taas luottamaan sinuun "itsekseen" kun vain olet kärsivällinen ja kannustat häntä siihen positiivisin keinoin. On vaikea arvioda tilannetta tarkalleen kun ei ole tarkempia tietoja riidan kulusta. On mahdollista, että sen aikana tapahtui jotain, mikä sai miehesi tuntemaan sinun pettäneesi hänet täysin. Tämän jälkeen luottamuksen rakentaminen on vaikeaa. Esimerkiksi: Eräs läheinen ihminen on käyttänyt minua vastaan omia sanojani vääristelemällä niitä. Sen jälkeen minulle tuli sellainen olo, että kyseinen henkilö enemmän vihollinen kuin ystävä. Eikä se tunne koskaan hävinnyt.

Luultavasti paras tapa on kertoa mahdollisimman avoimesti ajatuksistasi. Kerrot miten tärkeää sinulle puhuminen olisi. Silti parhaasi mukaan olemaan syyllistämättä häntä. Kerro myös omat arviosi suhteen tulevaisuudesta, jos tilanne jatkuu tällaisena. Jos sinusta tuntuu, ettet pysty elämään sellaisen kanssa, joka ei puhu sinulle, ilmoita sekin. Mutta älä uhkaile. Tärkeää on, että pystytte molemmat kuvittelemaan itsenne samalle puolella taistelemaan tätä ongelmaa vastaan. Tekemään yhteistyötä sen sijaan, että taistelette toisiaan vastaan. Jos miehesi mielestä puhumattomuus ei mikään ongelma siitäkään huolimatta, että se pahoittaa mielesi, on tietenkin aika vaikeaa saada hänet tuntemaan ryhmähenkeä sen suhteen. Yksi keino "pakottaa" miehesi puhumaan, on kysyä häneltä kyllä/ei -kysymyksiä. Esim: "Tarvitseeko mielestäsi tälle asialle tehdä jotain?", "Onko jotain mitä minun pitäisi tehdä?", "Näetkö mahdolliseksi, että pystyisit vielä joskus olemaan minulle avoimempi?" jne. On sinänsä vaikea järkevästi perustella, miksi hänen kuuluisi puhua ja sanoa helliä sanoja aina välillä. Paras argumenttisi lienee, että se on sinulle tärkeää ja saa olosi parantumaan.

Tuli paljon asioita siroteltua epämääräisesti sinne tänne tekstiä. Toivottavasti kuitenkin niistä löytyy apua...

 

[pohtija]

kuulostaa aika tutulta. oma mieheni ei vain ole mennyt mistään ns. lukkoon, mutta hän ei ns. ole avautunut minulle mistään henkilökohtaisista asioistaan kuin vähä vähältä asiaa pinnalta hipoen..minä sen sijaan puhun omista asioistani, entisistä ja nykyisistä ongelmista, jotta hän yksinkertaisesti ymmärtäisi vaikeaakin käytöstä paremmin ja ettei välillämme olisi kuilua..ainakaan minun puolelta. En usko, että kysely auttaisi asiaa. Hän on pidättyväinen ja sulkeutunut. Isäni on samanlainen, ei puhunut läheisen kuolemasta mitään vaikka tapahtumasta on jo 25 v. Eli erittäin tyypillistä suomalaisen käytöstä. Vannoin aiemmin, että en menisi yhteen suomalaisen tuppisuun kanssa, mutta mitenkäs kävikään. Arvostan kuitenki sitä, ettei mies omasta hiljaisuudestaan huolimatta minun kyyneleitä tai vuodatuksia pelkää. olisin avoin aina häntä kuuntelemaan jos hän haluaisi avautua ja uskon hänen tietävän sen.

 

[Minä myös]

Teillä on vähän sama tilanne kuin meillä, paitsi että minä olen se suuni sulkenut.
Meillä oli iso ja lihava riita yhdestä miehen exään liittyvästä tapahtumasta. Olemme muka keskustelleet asian loppuun, mutta minulle jäi koko asiasta kuitenkin tunne, että olin väärässä, tunteeni olivat epäoikeutettuja, syy koko soppaan oli vain minun ja käyttäydyin väärin.

Näin ei kuitenkaan todellakaan ole, olen peilannut asiaa muutaman ystävän kanssa ja he ymmärtävät ärtymykseni. Olen yrittänyt avata keskustelua pari kertaa uudelleen, mutta kun hän ei ymmärrä näkökantaani, niin koko vaiva on turhaa.

Tietysti voisin vain ohittaa koko jutun olankohautuksella, mutta jos rakastamani mies todellisuudessa on kääntynyt minua vastaan jossain, en voi olla välittämättä.

Nyt sitten vaan ollaan ja pääasiassa hiljaa. En saa solmua millään auki. Olen niin äärettömän loukattu ja pettynyt. En usko tästä enää mitään tulevankaan.

Sinä AP, menepä miehesi nahkoihin ja mieti mitä teit ja sanoit ja miltä se sinusta olisi tuntunut. Onko näkemyksenne asioista sittenkin liian erilaiset vai löytyykö jotain mahdollisuuksia.

Ei kukaan ole tuppisuu, jos toinen ihminen on vastaanottavainen ja samalla henkisellä tasolla.

 

[mitänyt1]

Riitamme tapahtui yli puoli vuotta sitten. Oltiin aivan suhteen alkuvaiheessa ja kaikki tuntui uudelta eikä niin varmalta kuten suhteen alkuvaiheessa usein käy. Olimme silloin baarissa ja yksi naispuolinen ystäväni liimautui aivan mieheni viereen - hän oli ensin minun seurassani, mutta kännissä sitten siirtyi siitä sulavasti minun ja hänen miehensä katsellessa ihan kiinni minun mieheeni ja vei kaiken mieheni huomion. Alkoholilla oli toki osuutta asiaan, mutta suutuin miehelle kun hän ei edes vilkaissut minuun ja sanoin, että jos tällainen on meno, niin herra voi etsiä muuta seuraa kuin minut. Mies on myöntänyt, että olisi ollut fiksua jotenkin viestittää minulle, että vaikka tuo toinen nainen on liimautunut häneen, niin kaikki on kunnossa. Ja minä olen myöntänyt, että erolla uhkailu oli todella tyhmää minulta. Olen pyytänyt useamman kerran anteeksi ja myös saanut anteeksi mieheltä. Asia liittyi siihen, ettemme olleet seurustelleet kovin kauan vielä silloin emmekä ihan tarkasti tienneet, miten toinen käyttäytyy ko. tilanteessa, mikä nyt on jo paljon helpompaa. Ja alkoholilla oli tosiaan asiaa molempien käyttäytymisessä, vaikkei se mikään tekosyy saisi olla.

 

[tuli.]

Eikä! Siis sinä olet pyytänyt monta kertaa anteeksi ja katunut _miehesi_ huonoa käytöstä

Tuolle tielle kun lähdet, niin saat jatkuvasti hyvitellä, kun miehesi ottaa marttyyrin viitan harteilleen.

Puhukaas asia vielä kerran selväksi ja niin, että sinä et ota syytä itsellesi. Tottakai sinulla on oikeus vaatia suhteesssa uskollisuutta, sen pitäisi olla selviö.

Lisäksi, kun asia on kertaalleen puhuttu, sovittu ja anteeksi annettu -puolin ja toisin, ei siihen asiaan enää palata ja lyödä kerta kerran jälkeen. Asiasta keskusteellaan niin kauan, ettei märehdittävää enää ole. Tiukka linja, sori, mutta niin pitää olla.

 

[mitänyt1]

Niin, minusta tuossa tilanteessa oli nyt vikaa molemmissa. Miehen olisi ollut minusta fiksua vähän viestittää minulle, että "hei kulta, tuo nainen on nyt minussa kiinni, mutta täällä ollaan". Mitään mustasukkaisuutta ei siten olisi syntynyt, en ole mielestäni mustis muuta kuin tosi hyvästä syystä. Reagointini meni ihan överiksi ja puhuimme siitä, mutta emme kai käsitelleet sitä kunnolla. Joka tapauksessa minusta lukkoon meneminen on jotenkin ihan kauheaa, eihän tuossa ollut kyse mistään aivan älyttömästä kriisistä vaan suutahtamisesta.

Miehellä on taustalla suhde, jossa ex-nainen oli uskoton ja he elivät pitkään todella huonossa suhteessa yrittäen paikkailla haavoja. Miestä on pelottanut aloittaa suhde kanssani siksi, että hän on pelännyt epäonnistumista. Jotenkin minusta tuntuu nyt siltä, että oikeastaan olen vain aktivoinut jonkun vanhan haavan ja joudun maksamaan siitä aika kovan hinnan. Mitä mieltä olette?

 

[Minä myös]

Nyt kun kerroit asiasta ymmärrän, että ei puoli vuotta sitten käyty riita VOI olla syynä miehen hiljaisuuteen. Varsinkin kun kumpikin teistä käyttäytyi vähän kurjasti, et vain sinä.

Miksi muuten edes pyytelet anteeksi ja kannat huonoa omaatuntoa asiasta? Kuka nainen ei olisi tuosta hermostunut, varsinkin kun suhde on alussa? Itse olisin luultavasti poistunut mitään sanomatta paikalta.

Mitä jos analysoisit vähemmän teidän suhdetta ja menneisyyttä ja sen sijaan vain eläisit sitä hetkeä mikä on käsillä? Mitä hyödyttää koko ajan tarkkailla toisen sanomisia ja käytöstä, jos hän ei vaan ole luonteeltaan avoin ja suulas eikä osaa koko ajan selittää tuntemuksiaan.

Joku viisas sanoikin, että naisilla on taipumusta vatvoa ja analysoida suhteet pilalle. Miehillä ei ole sellaiseen jatkuvaa tarvetta ja sellainen tuntuu heistä ahdistavalta.

Jos mies sanoo haluavansa olla kanssasi, luota siihen. Vai toimiiko hän sanojaan vastaan?

Löysää vähän, lähde lenkille ja bongaile vaikka lintuja.

 

[mitänyt1]

Mies on sanonut, että tuo tapaus alkoi ikäänkuin lyödä kiilaa väliimme ja että siitä lähtien olemme muuttuneet etäisemmiksi toisillemme. Siksi olen halunnut käydä asian läpi yhä uudelleen.

Haluan toki elää tätä hetkeä, mutta haluan myös olla onnellinen. Enkä ole ihan kauhean onnellinen juuri nyt. Mies on viestittänyt, että tietää meidän olevan pussitilanteessa, mutta ei oikein osaa avata sitä. On aika kauheaa tietää, että asiat voisivat kummankin mielestä paljon paremmin, mutta että ne eivät kuitenkaan ole niin. Ja minua satuttaa se, että koen miehen ottavan minut itsestäänselvyytenä.

 

[Arek]

Niin, minusta tuossa tilanteessa oli nyt vikaa molemmissa. Miehen olisi ollut minusta fiksua vähän viestittää minulle, että "hei kulta, tuo nainen on nyt minussa kiinni, mutta täällä ollaan". Mitään mustasukkaisuutta ei siten olisi syntynyt, en ole mielestäni mustis muuta kuin tosi hyvästä syystä. Reagointini meni ihan överiksi ja puhuimme siitä, mutta emme kai käsitelleet sitä kunnolla. Joka tapauksessa minusta lukkoon meneminen on jotenkin ihan kauheaa, eihän tuossa ollut kyse mistään aivan älyttömästä kriisistä vaan suutahtamisesta.

Miehellä on taustalla suhde, jossa ex-nainen oli uskoton ja he elivät pitkään todella huonossa suhteessa yrittäen paikkailla haavoja. Miestä on pelottanut aloittaa suhde kanssani siksi, että hän on pelännyt epäonnistumista. Jotenkin minusta tuntuu nyt siltä, että oikeastaan olen vain aktivoinut jonkun vanhan haavan ja joudun maksamaan siitä aika kovan hinnan. Mitä mieltä olette?

Kirjoituksesi perusteella kyseessä todella oli näkökulmien konfliktista, johon kumpikaan ei ollut syyllinen. Tai molemmat olivat, miten vain haluaa asiaa ajatella... Miehesi pitäisi ymmärtää tämä, enkä usko, että se on varsinaisena syynä hänen puhumattomuuteensa. Se kuitenkin ehkä laukaisi sen kuten arvelit. On mahdollista, että miehesi on nyt siirtynyt sellaineen olotilaan, että tuntee olevanva varmalla pohjalla suhteessanne, eikä tunne siksi tarpeelliseksi huoltaa ja hoitaa sitä. Tämä on tahatonta ja sinänsä luonnollista, joten ei kannata suuttua siitä. Jos näin on, sinun pitäisi saada miehesi ymmärtämään, että häneltäkin vaaditaan tiettyä henkistä panostusta suhteeseen; se on sinulle tärkeää.

 

[Arek]

Eikä! Siis sinä olet pyytänyt monta kertaa anteeksi ja katunut _miehesi_ huonoa käytöstä

Luitko edes kirjoittajan tekstiä? Kyseinen henkilöhän sanoi katuneensa omia sanojaan, eikä miehen tekoja. Tekstistä kävi ilmi, että myös mies oli pahoitellut omaa käytöstään ja ymmärtänyt sen mahdollisen loukkaavuuden. Älä vääristele asioita.

 

[Arek]

Miksi muuten edes pyytelet anteeksi ja kannat huonoa omaatuntoa asiasta? Kuka nainen ei olisi tuosta hermostunut, varsinkin kun suhde on alussa? Itse olisin luultavasti poistunut mitään sanomatta paikalta.

Tuollainen on minusta todella ajattelematonta käytöstä. Jos miehet käyttäytyisivät noin aina kun tuntevat naisen tehneen jotain väärin, maailmassa ei olisi ainuttakaan yli kuukauden vanhaa parisuhdetta. Kirjoituksen perusteella tapahtumassa ei sinänsä ollut mitään pettämistä, siinä vain oli sellaisia elementtejä, jotka saavat toisen tuntemaan itsensä petetyksi ja loukatuksi. Mies oli ilmeisesti jälkeenpäin ymmärtänyt tämän ja pahoitellut omaa osuuttaan asiaan.

Mitä jos analysoisit vähemmän teidän suhdetta ja menneisyyttä ja sen sijaan vain eläisit sitä hetkeä mikä on käsillä? Mitä hyödyttää koko ajan tarkkailla toisen sanomisia ja käytöstä, jos hän ei vaan ole luonteeltaan avoin ja suulas eikä osaa koko ajan selittää tuntemuksiaan.

Joku viisas sanoikin, että naisilla on taipumusta vatvoa ja analysoida suhteet pilalle. Miehillä ei ole sellaiseen jatkuvaa tarvetta ja sellainen tuntuu heistä ahdistavalta.

Jos mies sanoo haluavansa olla kanssasi, luota siihen. Vai toimiiko hän sanojaan vastaan?

Löysää vähän, lähde lenkille ja bongaile vaikka lintuja.

Nämä kuulostavat varsin viisailta ohjeilta. On varmaan hyvä antaa suhteelle välillä "lepoaikaa". Keskittyy hetkeksi elämään sen ulkopuolella kuitenkaan hylkäämättä sitä. Sen jälkeen molemmat osapuolet osaavat ehkä ajatella asiaa uudesta näkökulmasta.

 

[Arek]

Mies on sanonut, että tuo tapaus alkoi ikäänkuin lyödä kiilaa väliimme ja että siitä lähtien olemme muuttuneet etäisemmiksi toisillemme. Siksi olen halunnut käydä asian läpi yhä uudelleen.

Haluan toki elää tätä hetkeä, mutta haluan myös olla onnellinen. Enkä ole ihan kauhean onnellinen juuri nyt. Mies on viestittänyt, että tietää meidän olevan pussitilanteessa, mutta ei oikein osaa avata sitä. On aika kauheaa tietää, että asiat voisivat kummankin mielestä paljon paremmin, mutta että ne eivät kuitenkaan ole niin. Ja minua satuttaa se, että koen miehen ottavan minut itsestäänselvyytenä.

Mieskään ei voi hallita tunteitaan nappia painamalla ja voi on vaikeaa poistaa tätä "kiilaa" vaikka niin haluaisikin... On mielestäni hyvin mahdollista, että miestäsi painaa vielä jokin asia siinä riidassa, jota ei ole käsitelty. Tämä ei kuitenkaan luultavasti tule ulos pakottamalla. Vaan enemmänkin löytämällä oikea näkökulma ajatella sitä asiaa. Mies ei välttämättä itsekään täysin tiedosta, miksi olette erkaantuneet. Ulkopuolinen saattaisi pystyä avaamaan tuon solmun helpommin... Toivottavasti saatte asiat kohdalleen ja pystyt taas tuntemaan olevasi onnellinen.