Toggle sidebar

Voiko aito rakkaus hiipua itsekseen?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Vaimo-Rakas
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
Alkuperäinen kirjoittaja Vaimo-Rakas:
Oot varmaan rakastanu, en oo sitä väittäny. Mutta joku syyhän siihen hiipumiseen on täytynyt olla? Oliko teillä vähän yhteisiä asioita,loppuiko puhuminen vai mikä oli? Jos kaikki on hyvin tässä ja nyt ja kumppanin kanssa on hauskaa ja juttu luistaa niin yks kaksko sitä huomaa joku kaunis aamu että ei tuo Jartsa oikein nyt hetkautakaan?

Etkö ymmärrä mitä haen takaa? Olis pitäny kysyä alunperinkin että millä asioilla olisitte välttäneet rakkauden hiipumisen te jotka olette ns. kasvaneet erillenne?
Click to expand...

Yksi asia tuli mieleen tuosta.

Kiistan aiheet suhteessa. Jatkuvat tukkanuottaset eri asioista. Yhteisen ajan puute, vaikka sitten ajoittain, mutta säännöllisen epäsäännöllisesti yhteistä aikaa, ehkei ollenkaan tietyssä kohti elämää.

Asiat kun kasautuu, eikä niitä saada purettua, niin ei enää tee mieli tehdä kompromisseja. Tai yleensäkään yrittää erinäisten asioiden eteen.

Molemmat kun pääsee siihen pisteeseen niin se suurikin rakkaus alkaa olemaan aika häilyvä asia mielessä. Yksikin toki riittää.
 
Rakkautta on, pitää huolta omasta jaksamisesta jaksaakseen pitää huolta myös lähimmistään.
Rakkautta on kumppanin hyväksyminen
Rakkautta on kumppanin puutteiden sietäminen
(minäkään en ole täydellinen koska minusta puuttuu virheet)
Rakkautta on toisen päivittäinen huomioiminen arkisin askarein
Rakkautta on toisen kunnioittaminen yksilönä
Rakkaus ei ole aikaa mutta,
Rakkautta on toimia pitkässä juoksussa yhteisen hyvän eteen, kumppania kunnioittaen ja myös tämän tarpeista huolehtien...Rakkautta on kokonaisvaltainen tapa elää ja työskennellä joka päivä parisuhteen eteen, tietäen että työ ei ole aina mukavaa, mutta se on tehtävä. Ei hyvä suhde ole 24/7 bileet mutta se työ sen eteen tulee kuin itsestään kunhan kaveri on oikea ;) no tämä omaa hajatelmaani, ja ennen kaikkea rakkautta on kyky sietää arjen harmautta ja nauttia ajasta omiensa kanssa :)...Niin ja ajallisesti 10 vuotta on pitkä aika mutta oikeasti, se ei ole vielä juurikaan mitään...koska aikamääreellä mullakin olisi pitänyt siis olla sitä aitoa ja isoa rakkautta... No jokainen henkilökohtaisella tavallaan, nämä vähän kuin uskon kysymyksiä jossa jokainen oikeassa ja kaikilla oma makunsa, toinen tykkää tyttärestä ja joku anopista. Kieroimmat molemmista ja vähän naapuristakin :D
 
  • Tykkää
Reactions: Lispetti, hallittu kaaos ja Vaimo-Rakas
Uskoisin, että voi se vaikka kuinka valitettavaa se on.

Ehkä monissa tapauksissa ihmisen seikkailun halu on voimakas ja "tylsyyden ja arjen" paineenkesto niin huono joillakin ihmisillä, että se turvallinen tosirakkaus unohtuu ja sumentuu kaiken kiireen ja villityksien keskellä. Sitä arvottaa oman elämän kokeilut ja seikkailut jopa sen rakkauden yli joka loppupeleissä on/oli/piti olla/olisikin ollut suurinta.
 
Tätä sanaa aito ei pitäisi käyttää niin hanakasti. Yks päivä jonkun (muistan kyllä kenen ;) ) mielestä voi sanoa aito matto ja se tarkoittaa arvokasta ja vanhaa. Ja nyt puhutaan aidosta rakkaudesta. Voiko sitten puhua aidosta vihasta? Jos se hiipuu, lakkaa vihaamasta, eikö se ollutkaan aitoa vihaa? Rakkaus on rakkautta, sitä on ja riittää, tai se loppuu. Niinkuin kaikki muutkin tunteet, jos ne tuntee, ne ovat aitoja.
 
Mulla kävi edellisen kanssa niin, että se kumppani muuttui mun parhaaksikaveriksi, me viihdyimme yhdessä. Mutta en halunnut, enää mitään fyysistä kanssakäymistä hänen kanssaan, mua ahdistikin ajatus. Ei sellaisessa suhteessa voi elää, jos tunteet sillä saralla ovat kuolleet niin ei siitä pääse eteenpäin enää yhdessä. Mulle seksi on hyvin tärkeä asia parisuhteessa ja en voi elää suhteessa jossa ei ole läheisyyttä ja intohimoa.
Ja ketään ei pidä pakottaa seksiin vaan koska pitää olla yhdessä ja ketää ei pidä pakottaa olemaan ilman vaan koska pitää olla yhdessä.
Tunteita on monenlaisia ja pelkkä toisestä välittäminen ja rakastaminen ei aina vaan riitä pitämään suhdetta yllä. Kerran täällä vaan eletään ja jokaisella on oikeus olla onnellinen, se on se tärkein asia. Muuten voi mieli sairastua jos pakottaa itsensä elämään elämää jota ei halua.
 
[QUOTE="Scarlett harmaana";29430619]Ap vänkäs mun tunteista jo toises ketjus. Luulee vissiin olevansa joku Jumala joka määrää toisten tunteista.[/QUOTE]

V-R on monesti besserwisser tai ainakin kirjoittaa siten, että niin on helppo ymmärtää.
Pahimmillaan ihmettelee miten ihmisiä ei voi panettaa jos nukkuu kumppanin vieressä ja on mm. "varma" että mies joka ei heti halua panna puolituntematonta pillua antavaa uutta naista, on mm. heikkolibidoinen eikä sellaisen kanssa seksi varmasti tule paranemaan!
 
Kyllä voi. Kipinä sammuu, kun vuosikausia pitää toista itsestäänselvänä kuin kumisaappaita eteisessä. Jonain päivänä huomaa, että toinen on ihan kiva, muttei sen kanssa ole enää mitään juteltavaa. Varsinkin, jos lapset ovat jo lentäneet pesästä. Ihminen myös muuttuu vuosien varrella ja 25 avioliittovuoden jälkeen voi huomata olevansa naimisissa varsin erilaisen tyypin kanssa kuin kenen kanssa aikoinaan papin eteen käveli.
 
En usko että rakkaus itsestään vain hiipuisi, vasn täytyy tapahtua jotain sellaista, että koskettelu ja juttelu vähenee. Tai sitten ei alunoerinkään olla mitenkään vastattu toisen tarpeisiin vaan ollaan tyydytty johonkin paljon vähempään kuin mikä on ollut mielikuvissa.
 
[QUOTE="vieraana";29431187] Ihminen myös muuttuu vuosien varrella ja 25 avioliittovuoden jälkeen voi huomata olevansa naimisissa varsin erilaisen tyypin kanssa kuin kenen kanssa aikoinaan papin eteen käveli.[/QUOTE]

Tuossa kannattaa muuten muistaa, että yleensä aina muuttuu myös itse eikä vain se toinen. Kivinen tie elämälle sellainen jos ajatusmaailma pyörii kehää kuinka itse on hyvä ja täydellinen, toinen vaan lössähti ja muuttui tylsäksi --> kiertoon.
 
No siinäpä kysymys, johon saa ehkä joskus vastauksen, mutta vain omasta kokemuksestaan. Cliché "kasvettiin vain erilleen" ei kuulosta mitenkään mahdottomalta.
Mutta mä uskon myös, että elämässä voi olla enemmän kuin yksi aito/tosirakkaus.

Tietenkin siitä tämänhetkisestä suhteestaan ja kumppanistaan pitää ajatella, että tämä on loppuelämän diili ja ainoa/viimeinen aito juttu, mutta on jossain mielen sopukoissa pidettävä se tosiasia, että tilanteet ja ihmiset muuttuu.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Vierasmies:
Tuossa kannattaa muuten muistaa, että yleensä aina muuttuu myös itse eikä vain se toinen. Kivinen tie elämälle sellainen jos ajatusmaailma pyörii kehää kuinka itse on hyvä ja täydellinen, toinen vaan lössähti ja muuttui tylsäksi --> kiertoon.
Click to expand...
Olet aivan oikeassa. Joskus voi muuttua itse niin paljon, että esim toisen arvomaailma käy sietämättömäksi. Jos esim omat arvot iän myötä pehmenevät, mutta kumppanin arvot pysyvät kovina tai jopa kovenevat entisestään, keskustelu yhteiskunnallisista asioista voi johtaa lähes joka kerta riitaan. Pahimmassa tapauksessa toisen muuttunutta arvomaailmaa käytetään lyömäaseena: vähätellään ja naureskellaan halveksuvasti. Lopulta niistä lakataan keskustelemasta.
 
No,minulle kävi niin. Ensin 10v onnellisessa suhteessa, rakastuneena ja rakastavana. Sitten n. neljässä vuodessa täysi muutos melkein-välinpitämättömyyteen ja melkein-vastenmielisyyteen. Syitä on useita. Kumppanin totaalinen tyytymättömyys elämään ja jatkuva puhe siitä, kuitenkin kieltäytyminen kaikesta terapiasta. Yritin tukea, etsiä hyviä puolia, keksiä ratkaisuja - turhaan. Oli tosi raskasta vaan olla siinä vierellä kun toista ei enää kiinnosta mikään, ei innostu mistään, enää ei halua suunnitella tai tehdä mitään yhdessä. Paitsi satunnaisesti, hirveän suostuttelun jälkeen.

Muutimme jatkuvasti, koska mies ei koskaan viihtynyt missään, ja itsekin halusin löytää paikan, jossa hänenkin olisi hyvä. Jatkuva muuttaminen oli minulle henkisesti raskasta, koska itse olisin halunnut voida kiintyä johonkin paikkaan, hengähtää ja viihtyä jossain pitempään. Lastenhoidosta ja kotitöistä riideltiin jatkuvasti, kumpikin sitä mieltä ettei toinen tehnyt riittävästi.

Mies käytti kauheasti rahaa ja aikaa pelaamiseen, ja se tuntui olevan ainoa, mikä kiinnosti. Hänellä on aina ollut univaikeuksia, ja hän valvoo öisin ja nukkuu päivisin. Päivisin minun tehtäväni on pitää lapset rauhallisina tai poissa kotoa, jotta hän saa nukuttua (olen hoitovapaalla nuoremman kanssa). Mitään vastavuoroisuutta ei oikein enää ole. Sitten hän vielä sairastui ja kokee, etten tue häntä riittävästi. Itse taas koen, etten jaksa hoitaa yksin lapsia ja kotia.

Pahinta kuitenkin on persoonanmuutos. Hänelle ilmestyi rasistisia mielipiteitä ja muuta, mikä ei todellakaan viehätä minua. Ja kun itse olen akateeminen ja hän ei, hän aina vähättelee koulutusta ja sanoo lapsillekin aina kaikkea, että koulu on sitä varten että siellä syödään ja tavataan kavereita, yms.

Hän ei vain enää ole se ihminen, jota rakastin. Ja itsekin varmaan olen muuttunut. Nyt vaihtoehtoina on se, että jatkamme toistemme SIETÄMISTÄ. Tai eroamme. Tai emme virallisesti eroa, mutta asumme erillään. Eipä taida enää kaiken jälkeen olla kiinnostusta etsiä rakastumisen tunnetta, kun toista kohtaan ei vaan ole MITÄÄN vetoa. Ei se tunnu enää tärkeältä.
 

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa