Alkuperäinen kirjoittaja Rakastan:
Olen ollut poikaystäväni kanssa kohta 6 vuotta. Koko suhteemme on ollut melkoisen myrskyisä mutta rakkautta on riittänyt. Nyt vaan tuntuu että elämäntapamme ovat liian erilaiset jotta voisimme jatkaa yhdessä. Poikaystäväni asuu vielä vanhempiensa luona opiskelujen vuoksi mutta minusta tuntuu että hän ei haluakaan sieltä pois. Itse asun pienessä omakotitalossa päivittäin kuljettavan matkan päässä hänen opiskelupaikastaan mutta hän ei halua muuttaa kanssani asumaan vaikka saisi ilmaiseksi asua. Hän haluaisi minut kaupunkiin vaikka on alusta asti tiennyt että en halua asua kaupungissa. Ja tilannehan on se, että minulla on asunto mutta hänellä ei, eikä edes mahdollisuutta sen hankkimiseen. Toinen asia on harrastukseni joka sitoo minua mutta silti tuntuu että meistä kahdesta minulla on enemmän aikaa parisuhteelleemme. Harrastukseni liittyy eläimiin ja tarvitsisin siihen joskus apua myös poikaystävältäni, mutta hän ei koskaan voi auttaa minua. Se on ihan tahdosta kiinni eikä mistään muusta. Hänen mielialansa vaihtelevat ylös ja alas, välillä hän voi olla vihainen ja juoda viinaa lääkkeeksi, vaikka ei edes tiedä mistä on vihainen. Rakastan häntä mutta en tiedä mitä tehdä. Hänkin väittää rakastavansa minua mutta miksi hän sitten loukkaa minua ilkeillä jutuilla eikä koskaan voi auttaa vaikka pyydän apua. Ymmärrän ettei hän halua jäädä talooni asumaan mutta sehän olisi täysin väliaikaista. Jahka hän valmistuu ja pääsee töihin, voisimme hankkia yhteisen oman talon sellaisesta paikasta jossa molemmat viihtyvät. Poikaystäväni on kuitenkin jo 25 vuotias mutta asuu mielummin vanhempiensa kuin minun kanssani... Enkä minä nöyryytä häntä sillä ettei vielä pysty hankkimaan asuntoa vaan ottaisin hänet miehekseni ja talon isännäksi. Minä olen yrittänyt olla aina hänelle avuksi ja pitää hänestä hyvää huolta, mutta häneltä avun saaminen on mahdotonta... Mitä tehdä???
Kuka on sanonut, että teidän on pakko asua saman katon alla kun seurustelette?
Vilkaisepa laatikon ulkopuolelle hiukan.
Ja kuule. 35 vuoden elämänkokemuksella voin jos sanoa, että 25 vuotias mies on täysin kesken.
En ihmettelisi yhtään, jos saisit lopulta selville että hän viihtyy kotonaan koska ei jaksa muutoksia elämäänsä. Tulevaisuus pelottaa mutt akotona saa olla, äiti pesee pyykit ja paapoo: kuka helvetin hullu siitä tilanteesta tahtoo mihinkään???
Älä raahaa perässäsi moista riippakiveä. Ei tuon ikäinen mies ymmärrä vielä rakkauden päälle mitään. Hän voi rakastaa sinua, mutta jos se rakkaus ei missään näy niin onko se relevanttia?
Ja: Omapahan on harrastuksesi. Miksi pyydät mieheltä apua harrastuksiisi?
Eivätkö harrastukset ole sitä varten, että niitä ihminen tekee koska tulee itse siitä tyytyväiseksi. Mikä velvollisuus toisella on alkaa samoihin harrastuksiin, jos ei kiinnosta pätkääkään?
Toivotan sulle jaksamista, ja neuvon vielä sen verran että älä ainakaan omakotitalostasi luovu mokoman pojan takia.
Tuota ne aina yrittävät: minunkin olisi pitänyt kuulemma jättää työpaikkani ja kotini jotta "suhde kukoistaisi". En luotpunut, ja pääsin näkemään rakastetaanko minua vai ei. Mies muutti minun luokseni- vastahakoisena kuin mikäkin. Mutta ei muuttunut miksikään, jonninjoutava nulikka nakkasin pihalle. Ei nuoruuden suhteet aina kestä.
Paskat. Jos yhteistä säveltä ei löydy niin ei löydy. Pahentaa vain asiaa jos luopuu siitä vähästäkin, mikä on itselle tärkeää miehen ohella. Miehiä menee ja tulee, mutta kiinteistöt ja oma koti ovat kullan kalliita. Kun mies rakastaa, se tekee kaikkensa ollakseen sun kanssasi. Jos ei tee, niin siitä voi tehdä omat johtopäätöksensä. Teot puhuvat enemmän kuin sanat.
Ja se että yrität parhaasi auttaa ja pitää hyvänä on omiaan passivoimaan miestäsi. Mies on kuule sellainen otus, että niin kauan kuin sille kannetaan kaikki tarjottimella kuin manulle illallinen, niin se ei perkele eväänsä väräytä. Kokeile vaikka huviksesi mitä tapahtuu kun jätät sen makaamaan äitin helmoihin ihan keskenään. Tulee vipinää kinttuun pojalle, kun loppuu naisen kosketus.
