Yhteydenpito stressaa

[vierailija]

Silmiini on osunut useampia keskustelunaloituksia siitä miksi kaverit ei soittele tai kutsu kylään / juhliin / matkoille.

Minä olen tämä kaveri, enkä soita tai kutsu siksi että en halua. En myöskään toivoisi itseäni kutsuttavan muiden kuin oikeasti minulle läheisten perheenjäsenten ja ystävien juhliin tai kyläilyihin.
Suoraan sanottuna ärsyynnyn erilaisista kutsuista ja kieltäydyn aina kun kehtaan.

Olemme sosiaalisia eläimiä ja suora sanominen loukkaisi ja suututtaisi.
Mutta usein mietin että eikö tämä ihminen nyt vaan ymmärrä että mua ei kiinnosta.

Sanoisinkin teille jotka koette aina soittavanne / kutsuvanne, että lopettakaa se.
Ottakaa vinkki, jos toinen ei soita ja kutsu ikinä, ei se ole sattumaa tai kiirettä. Jos toinen kieltäytyy usein kutsusta, ei sekään ole sattumaa tai kiirettä.

Tämä ihminen todennäköisesti pitää teitä ihan mukavina ja toivoo teille hyvää, mutta ehkä hänellä on jo riittävästi sosiaalisia kontakteja, eikä enempää yksinkertaisesti jaksa ja halua.

Niin ja sitten erotilanteet... Oikeastiko joidenkin mielestä pitäisi pitää exän sukuun yhteyttä koko loppuelämän ajan?
Lasten kautta tietenkin pakolliset, mutta muuten en
itse ainakaan toivo sieltä yhtään kutsua mihinkään juhliin tai kissanristiäisiin, vaikka mukavia ihmisiä ovatkin.

Oman eroni jälkeen exän serkku sanoi että ero ei muuta meidän välejä kun ollaan 20v vietetty aikaa yhdessä. Että kutsuu mut edelleen perheensä juhliin ja bileisiin. Äärimmäisen kiusallinen tilanne. Mitä siihen voi edes vastata?

Jollakulla voi olla itsellä iso perhe ja suku, hyviä läheisiä ystäviä ja sitten pitäisi vielä ottaa uuteen elämäänsä mukaan exältä jääneet velvollisuusvierailut. Ei kenenkään sosiaalinen energia riitä.

Ja entä jos tapaa vielä uuden miehen jossain vaiheessa, niin olisi oma suku, exän suku ja nyxän suku.

Mitä ajatuksia tämä herättää?

Koetin kirjoittaa neutraalisti omasta näkökulmastani.
Koska tämä aihe herättää minussa ärtymystä, pahoittelen jos se tulee ikävästi rivien välistä.

 

[vierailija]

Sosiaalinen kanssakäyminen kannattaa jättää evoluution alemmilla oksilla roikkuvien kädellisten hommaksi.
Sukikoot toisiaan mielinmäärin, toivotelkoon toisille "ai kun kiva kun tulitte yllätysvierailulle", vaikka pidetään taskussa kättä nyrkissä ja ajatellaan todellisuudessa "vittuako tänne taas luunne veditte".
Kärsitään vieraiden käynnistä, pidätellään pierua ja yritetään epätoivoisesti keksia jutunjuurta, " on ilmoja pidellyt" vaikka molemmat, isäntäväki ja vieraat toivoisivat tämän kiusallisen tilanteen lakkaavan mahdollisimman nopeasti.

Ulko-oven sulkeuduttua kämpässä raikaa vapautunut pieru ja isäntäväki keskustelee keskenään kuinka ne stanat jus tänään tulivat kun on kauhea kankkunen ja niiden kasvattamattomat kakarat huutaa kuin palosireenit, onneksi että lähtivät ja ulko-oven toisella puolella todetaan, on ne prkeleet lapsivihamielistä sakkia ja tänne ei enää tulla vähään aikaan, ennenkun niillä on taas jotkut haistapaskan kissaristiäiset joihin on pakko osallistua.
Tulis sota ja tappais, pääsis tästäkin hommasta.

 

[Lispetti]

Miksi asia herättää sinussa ärsytystä?

Minä olen kontaktissa omin ehdoin. Jätän ihan kylmästi vastaamatta silloin kun minua ei kiinnosta tai en ehdi.

Minulle ei tuota yhtään ongelmia sanoa suoraan että en ole tulossa, enkä edes mieti asiaa sen kummemmin. Aikuisiahan tässä ollaan, ja jokaisella ihmisellä vapaus tehdä mitä lystää ja elää omaa elämää omin ehdoin, kunhan tekee sen muita vahingoittamatta.

Minuun ei tosin sosiaalinen paine vaikuta, ehkä tämä on avain?
Enkä valitse ystäväpiiriini mitään riippakiviä tai sellaisia ihmisiä jotka yrittävät säädellä elämääni.

 

[vierailija]

Aivan totta. Korostaisin vain sitä, että useinkaan tällaisella ghostaamisella ei ole paha tarkoitus. Se ei ole merkki siitä etteikö toinen arvostaisi kaveriaan ja pitäisi tämän seurasta. Ap kirjoitti siitä, että kutsuista kieltäytyvällä on varmaan niin laajat sosiaaliset ympyrät, että siellä ei välttämättä ole tilaa. Mutta vähintään yhtä todennäköisesti se ghostaaja on erittäin introvertti erakkoluonne. Perheelliselle jo se oma perhe täyttää kaiken sosiaalisen tarpeen täysin. Samoin työyhteisö voi olla jo melkein liikaakin niin, että työpäivän jälkeen haluaa vaan olla omassa rauhassaan kotona.

Itse tunsin nuorempana hirveää syyllisyyttä kun en halunnut osallistua mihinkään enkä pitänyt yhteyttä, mutta sitten opin hyväksymään sen, ettei sellainen vain ole minua varten. Niin monta vuosikymmentä tässä on mennyt, että en usko tilanteen enää muuttuvan. Saatan olla juuri sellainen ihminen, joka löytyy muumioituneena sängystään ja olen sinut sen asian kanssa. Mutta silti olen aina aidosti iloinen, jos jossain tapaan jonkun vanhan kaverin. En vaan halua sen tapaamisen muuttuvan jatkuvaksi yhteydenpidoksi.

 

[vierailija]

Miksi asia herättää sinussa ärsytystä?

Minä olen kontaktissa omin ehdoin. Jätän ihan kylmästi vastaamatta silloin kun minua ei kiinnosta tai en ehdi.

Minulle ei tuota yhtään ongelmia sanoa suoraan että en ole tulossa, enkä edes mieti asiaa sen kummemmin. Aikuisiahan tässä ollaan, ja jokaisella ihmisellä vapaus tehdä mitä lystää ja elää omaa elämää omin ehdoin, kunhan tekee sen muita vahingoittamatta.

Minuun ei tosin sosiaalinen paine vaikuta, ehkä tämä on avain?
Enkä valitse ystäväpiiriini mitään riippakiviä tai sellaisia ihmisiä jotka yrittävät säädellä elämääni.

Ehkä tämä sosiaalinen paine tosiaan on se avain kuten sanoit.

Minulla nämä kokemani "raskaat" ihmiset ovat enimmäkseen niitä joita en suoraan ole itse valinnut, juurikin entisen parisuhteen kautta tulleita, vanhoja opiskelukavereita tai vanhoja työkavereita, naapureita jne.

Voi kunpa oppisin tuon sinun asenteen jossa voisin kieltäytyä aina kutsuista ja unohtaa asia.
Olen kuitenkin sellainen luonne joka murehtii ja miettii.

Tähän tilanteeseen varmasti vaikuttaa myös työni, kun olen ihmisten kanssa niin automaattisesti kuuntelen heitä tarkkaavaisesti ja kyselen lisäkysymyksiä.
Tämä varmasti antaa myös kuvan kuin olisin henkilökohtaisesti kiinnostunut vaikka oikeastaan se on opittu mekanismi joka tulee työminästä.
Pitäisikin opetella tästä pois.

Kiitos sinulle Lispetti vastauksestasi.

 

[vierailija]

Aivan totta. Korostaisin vain sitä, että useinkaan tällaisella ghostaamisella ei ole paha tarkoitus. Se ei ole merkki siitä etteikö toinen arvostaisi kaveriaan ja pitäisi tämän seurasta. Ap kirjoitti siitä, että kutsuista kieltäytyvällä on varmaan niin laajat sosiaaliset ympyrät, että siellä ei välttämättä ole tilaa. Mutta vähintään yhtä todennäköisesti se ghostaaja on erittäin introvertti erakkoluonne. Perheelliselle jo se oma perhe täyttää kaiken sosiaalisen tarpeen täysin. Samoin työyhteisö voi olla jo melkein liikaakin niin, että työpäivän jälkeen haluaa vaan olla omassa rauhassaan kotona.

Itse tunsin nuorempana hirveää syyllisyyttä kun en halunnut osallistua mihinkään enkä pitänyt yhteyttä, mutta sitten opin hyväksymään sen, ettei sellainen vain ole minua varten. Niin monta vuosikymmentä tässä on mennyt, että en usko tilanteen enää muuttuvan. Saatan olla juuri sellainen ihminen, joka löytyy muumioituneena sängystään ja olen sinut sen asian kanssa. Mutta silti olen aina aidosti iloinen, jos jossain tapaan jonkun vanhan kaverin. En vaan halua sen tapaamisen muuttuvan jatkuvaksi yhteydenpidoksi.

Kyllä, juurikin näin!
En todellakaan toivo kenellekään pahaa tai halua loukata. Päinvastoin, sanon usein että minä en pääse reissuun, mutta x saattaisi olla kiinnostunut.

Olen ehdottomasti introvertti joka väsyy ihmisistä ja seurasta.
Olen parhaimmillani oltuani pari vuorokautta yksin.

Minä myös ilahdun nähdessäni nopeasti sattumalta vanhoja kavereita, mutta pelkään aina sitä että toinen aktivoituu ehdottamaan uutta tapaamista.

 

[Lispetti]

Ehkä tämä sosiaalinen paine tosiaan on se avain kuten sanoit.

Minulla nämä kokemani "raskaat" ihmiset ovat enimmäkseen niitä joita en suoraan ole itse valinnut, juurikin entisen parisuhteen kautta tulleita, vanhoja opiskelukavereita tai vanhoja työkavereita, naapureita jne.

Voi kunpa oppisin tuon sinun asenteen jossa voisin kieltäytyä aina kutsuista ja unohtaa asia.
Olen kuitenkin sellainen luonne joka murehtii ja miettii.

Tähän tilanteeseen varmasti vaikuttaa myös työni, kun olen ihmisten kanssa niin automaattisesti kuuntelen heitä tarkkaavaisesti ja kyselen lisäkysymyksiä.
Tämä varmasti antaa myös kuvan kuin olisin henkilökohtaisesti kiinnostunut vaikka oikeastaan se on opittu mekanismi joka tulee työminästä.
Pitäisikin opetella tästä pois.

Kiitos sinulle Lispetti vastauksestasi.

En minä aina näin ole ajatellut. Nyt vasta kun ensimmäistä kertaa elämässäni olen asemassa, jossa saan itse vapaammin tehdä päätöksiä, ja elää vahvasti myös itselleni - olen oivaltanut omat tarpeeni.
Tosin, on minulla kolme rakasta lasta joiden tarpeet ovat toki minulle prioriteetti omia tarpeita unohtamatta.
Olen siis nykyään sinkku.
Parisuhteessa olen loputon passaaja - nautin suuresti siitä, että saan tehdä toiselle parhaimman olon. Omat tarpeeni jäivät vähemmälle.
Siinä tuli ongelmaksi, että toinen alkoi pitää itsestäänselvyytenä asioita joita tein. Kun sitten yrittäjyyden myötä aikani ei riittänytkään hoitaa kaikkia asioita joihin olin mieheni totuttanut, minulle jäi hoidettavaksi kaikki. En nyt pelkästään itseäni tästä syytä, toki mieskin olisi voinut tehdä enemmän.
Nykyään elän kokonaisvaltaisemmin itsekkäämmin, ja ai että kun tuntuu hyvälle!❤
Kyllä minulla silti ystäviä on, mutta eivät he apua tai seuraa koko ajan ole vailla, kuten en minäkään. Auttamisesta ja hyvästä seurasta tulee aivan mahtava olo ja toki autan aina kun voin, silloin kun se minulle sopii.

Kaikilla meillä on kasvunpaikkoja. Minulla on aina ollut suuria ongelmia pyytää apua tai ottaa sitä vastaan.

Tsemppejä sinulle kovasti paljon! Muista että sinä ja sinun hyvinvointi on tärkeää.❤