Lueskelin tuota ketjua, jossa kyseltiin lapsilukua ja niitä tuntui olevan melkein kaikilla väh. kolme. Olenko outo tai peräti itsekäs, kun minusta tuntuu, että yksi lapsi riittää?
Itse olen vajaa kolmevitonen ja lapseni vasta vuoden, mutta tuntuu etten jaksa kunnialla (siis niin, etteivät hermot olisi tiukalla alvariinsa) enää toista kertaa yövalvomisia (jotka meillä jatkuvat edelleen), jatkuvaa kiirettä ja kodin siivousta ja paikkojen suorimista (en todellakaan ole mikään ylisiisti, silti tuntuu, että aina on kiire).
Olen aina pitänyt itseäni lapsirakkaana ihmisenä ja ennen tätä ensimmäistä vannoin, että haluan kolme lasta. Nyt tuntuu, että olen liian mukavuudenhaluinen siihen härdelliin, joka luultavasti olisi aikamoinen kolmen tai edes kahden lapsen kanssa, kun tuntuu, että yhdenkin kanssa on tekeminen. Kaikki omat jutut jää lähes aina suunnittelun asteelle, kun päivät kuluvat ruuan laitossa, syöttämisessä, vaatteiden vaihdossa, lapsen perässä juoksemisessa, pyykin pesussa, kaupassa käymisessä jne. Asunto on pieni ja mies tekee myös, minkä ehtii eli siitä ei ole kyse.
Onkohan organisointikykyni todella surkea, kun tuntuu, että asiat vain pyörivät hurjaa rataa päässä, mutta muusta kuin lapsen ja kodin hoidosta ei oikein tule mitään. Aina huomaan, että on jo ilta ja taaskin se ja se on tekemättä.
Kertokaa viisaammat, mihin väliin saatte omat juttunne mahtumaan? Onko teillä muilla aina kiireen tuntu?
Ja se tärkein: kertokaa te yhden lapsen äidit, onko lapsi tyytyväinen ainoa lapsi? Itse olen ainoa lapsi enkä ole oikeastaan ikinä kokenut sitä huonoksi asiaksi. Paras kaverini on myös ainoa lapsi ja me olemme ikäänkuin toistemme siskot.
Itse olen vajaa kolmevitonen ja lapseni vasta vuoden, mutta tuntuu etten jaksa kunnialla (siis niin, etteivät hermot olisi tiukalla alvariinsa) enää toista kertaa yövalvomisia (jotka meillä jatkuvat edelleen), jatkuvaa kiirettä ja kodin siivousta ja paikkojen suorimista (en todellakaan ole mikään ylisiisti, silti tuntuu, että aina on kiire).
Olen aina pitänyt itseäni lapsirakkaana ihmisenä ja ennen tätä ensimmäistä vannoin, että haluan kolme lasta. Nyt tuntuu, että olen liian mukavuudenhaluinen siihen härdelliin, joka luultavasti olisi aikamoinen kolmen tai edes kahden lapsen kanssa, kun tuntuu, että yhdenkin kanssa on tekeminen. Kaikki omat jutut jää lähes aina suunnittelun asteelle, kun päivät kuluvat ruuan laitossa, syöttämisessä, vaatteiden vaihdossa, lapsen perässä juoksemisessa, pyykin pesussa, kaupassa käymisessä jne. Asunto on pieni ja mies tekee myös, minkä ehtii eli siitä ei ole kyse.
Onkohan organisointikykyni todella surkea, kun tuntuu, että asiat vain pyörivät hurjaa rataa päässä, mutta muusta kuin lapsen ja kodin hoidosta ei oikein tule mitään. Aina huomaan, että on jo ilta ja taaskin se ja se on tekemättä.
Kertokaa viisaammat, mihin väliin saatte omat juttunne mahtumaan? Onko teillä muilla aina kiireen tuntu?
Ja se tärkein: kertokaa te yhden lapsen äidit, onko lapsi tyytyväinen ainoa lapsi? Itse olen ainoa lapsi enkä ole oikeastaan ikinä kokenut sitä huonoksi asiaksi. Paras kaverini on myös ainoa lapsi ja me olemme ikäänkuin toistemme siskot.