Olen tässä miettinyt,, että miksi niin moni hankkii useamman lapsen ihan pienelläkin ikäerolla? Siis alle 5-6 vuoden ikäerolla? Kaikki useamman lapsen äidit tuttavista ovat ihan hermoraunioita ja stressaantuneita, ihan oikeasti en tunne yhtään seesteistä ja elämäänsä tyytyäistä monen lapsen äitiä. Ehkä sitten, kun kaikki lapset alkaa olla yli 10v, mutta vuosikausia näiden elämä näyttää olevan yhtä helkutin hampaiden kiristelyä.
Itselläni on vähän vajaa 3v lapsi. Ei ole kiukkukohtauksia, kun ei ole mustasukkaisuutta pikkusisarestakaan, vaan saa kaiken huomiomme. Leikkijumpassa ohjaajat suitsuttivat "niin onnellisen ja tasapainoisen" oloiseksi lapseksi ja kun mietin, että tekisiköhän pikkusisar hyvää, ettei vaan tule pilalle hemmoteltua, niin heti suosittelivat, että antaisin olla ainokainen niin pitkään kuin mahdollista. Muille lapsille, joilla olikin sitten pikku- tai isoja sisaruksia, ei tällaisia ylistyssanoja löytynytkään.
Nyt kun lapsi on vanhempi, nukkuu omassa huoneessaan yön läpi, ah autuutta alkuaikojen heräilyjen läpi. FB:stä luen vuoden tai parin vuoden välein lapsia pukanneiden mammatuttujen valituksia siitä, kuinka eivät ole nukkuneet viimeiseen viiteen vuoteen... öööh... olisko pitänyt tuotakin miettiä, ennen kuin ryhtyi niitä lapsia tekemään yhden toisen perään?
Meillä on varaa tarjota lapselle oikeastaan mitä vaan (en nyt puhu leluista, koska siinä "kilpavarustelussa" ei ole mitään järkeä, siis myös harrastuksia, lomamatkoja (joista on iloa myös vanhemmille) ja ennen kaikkea HUOMIOTA ja AIKAA.
Mietin vain, että miksi ihmeessä useimmat hankkivat useampia lapsia? Tuttavipiiristä ainakin huomaa, että tutkimus, jonka mukaan mitä useampi lapsia, sitä onnettomammat vanhemmat - pitää paikkansa...