A
avuton nappi
Vieras
Hei vaan kaikille.
En tiedä minne päin internetin maailmaa minun tulisi purkaa tuntojani, mutta toivon että täältä löytyisi samassa tilanteessa olleita/olevia jotka voisivat kertoa omista tuntemuksistaan.
Tilanteeni on siis se, että seurustelen ja asun itseäni kolme vuotta vanhemman miekkosen kanssa(itse olen 20v.) jolla on melkein kolme vuotias lapsi. Olemme olleet yhdessä vuoden alusta asti ja sain jo ennen seurustelua tietää lapsen olemassa olosta. Rakastan miestä mahdottomasti ja teemme kaiken yhdessä. Jos olemme päivänkin erossa toisistamme molemmilla on sellainen olo "että jotain puuttuu". Haluan mieheni kanssa perheen, mutta iltaiset itkuni perustuvat aika moniin seikkoihin. Kaikki ne seikat liittyvät kuitenkin tähän olemassa olevaan lapseen.
En ole mikään erityisen lapsirakas, mutta ei lapsissa mitään vikaakaan ole. Itseasiassa olen jo muutaman vuoden haaveillut, että kun kaikki muut asiat ovat kunnossa voisin alkaa miettimään niitä omia lapsia. Ymmärrätte varmaan, että tästä heti ensimmäinen kriisini alkaa.
Olen aina haaveillut ydinperheestä, mutta jos olen tämän hetkisen mieheni kanssa se ei ole koskaan mahdollista. Mukana tulee aina olemaan tämä lapsi ja hänen äitinsä. En koskaan saisi miehen kanssa "täysin omaa" perhettä. Olen puhunut asiasta miehen kanssa ja hän ensimmäisenä sanoi "Eli haluat perheen miehen kanssa jolla ei ole lasta." Vastasin, että periaatteessa kyllä, mutta kaikesta huolimatta haluaisin hänen kanssaan tulevaisuudessa perheen. Keskustelu päättyi siihen, että mies ei ymmärtänyt minua ja jäin yksin itkemään sänkyyn.
Toinen huoleni on se, että olen se ikuinen kakkonen. Aina jos lapsen äiti soittaa vaikka vain omilla asioillaan (sellaisilla mitkä eivät liitty lapseen) tai mikä vain asia mikä liittyy tähän lapseen ja äitiin sivuuttavat aina minut. Vaikka olisin sairaalassa ja minulla todettaisiin rintasyöpä, minä jäisin sairaalaan yksin jos lapsen äiti soittaisi, että tulepas hakemaan meidät täältä kaupungilta. Asia haittaa minua, mutta olen jo hyväksynyt sen, lapsi ja tämän äiti tulevat aina minun edelleni. Huoleni on kuitenkin se, että mitä jos saan lapsen miehen kanssa ja tästä lapsestakin tulee ikuinen kakkonen? En kestä ajatusta ja olen monia iltoja itkenyt yksin sängyssä asian vuoksi.
Kolmas huoleni tai murheeni mikä lie onkaan on sitten tämä lapsi.
Olen alusta asti ollut ystävällinen ja iloinen, pitänyt tarvittavaa etäisyyttä lapseen niin kauan että hän alkoi itse kiinnostua minusta. Nykyään lapsi on aika kiintynyt minuun ja haluaa touhuta kanssani kaikenlaista. Ei siinä mitään... Mutta murhe ja huoli tulee siitä, että lapsi ei osaa käyttäytyä.
Muksulle ei ole asetettu mitään rajoja, syömiseen, nukkumiseen tai käyttäytymiseen.
Itse tulen perheestä, jossa terveet ruokatottumukset, kohtelias käyttäytyminen ja nukkumaanmenoajat ovat olleet itsestäänselvyyksiä. Esimerkiksi, vaikka olen jo aikuinen, en edelleenkään kiroile vanhempieni luona, koska niin minulle opetettiin. Siksi mielestäni on kummallista, että lapsi kiroilee, ei kunnioita vanhempiaan ja saa tehdä juuri niin kuin haluaa, ilman että siitä tulee sanktioita.
Syöminen on sellaista, että jos teen ruokaa (esim. kanaa ja riisiä) niin lapsi syö ne kanat ja pari haarukallista riisiä siinä sivussa, mutta jättää loput riisit ja kaikki kasvikset lautaselle. Mitä tahansa muut syövät hänen on saatava maistaa ja saada syödä. Lapsi on syönyt jo pienen ikänsä heseruokaa, karkkeja sun muuta mistä olen ollut täysin pöyristynyt. Hän saa syödä kaiken mitä tahtoo, mutta ei ole pakko edes maistaa mitään jos ei tahdo. Lapsi juo kokista ja sitten ihmetellään kun ei millään tahdo mennä nukkumaan kun kello on jo 11 illalla.
Ja siitä voidaankin siirtyä toiseen asiaan, eli nukkumiseen. Lapselle ei ole koskaan määrätty mitään nukkumaan menoaikoja. Pisimpään lapsi on valvonut minun nähteni puoli 12 illalla! Ja aina kun pitää mennä päiväunille tai nukkumaan niin lapsi karjuu ja itkee ja kiukuttelee.
Tästä päästään siirtymään yleiseen käyttäytymiseen. Lapselle on yritetty opettaa joitakin asioita, mutta opettaminen tyssää vähän siihen, että jos lapsi tekee jotain väärää tai jotain muuta kuin on sovittu siitä ei sanota hänelle mitään tai jaeta rangaistuksia yms. kuin joka neljännellä kerralla (eli silloin kun jaksaa ja ehtii). Kakara on mielestäni jo pilalla, mutta minkäs teet kun ei ole oma lapsi.. Muksu saattaa kävellä keittiöön ja päättää että hän haluaa haarukan. Jos sanon, "ei me nyt oteta haarukkaan kun et tarvitse sitä mihinkään" niin lapsi alkaa inttämään vastaan että tarvitsee ja sitten hän yrittää ottaa itse haarukkaa. Jos estän ja kiltisti ohjaan muualle lapsi alkaa huutaa ja itkeä kuin hullu villisika. Annan lapsen sitten huutaa siinä ihan rauhassa ja jatkan touhujani koska hän kerjää sillä vain huomiota ja yrittää saada tahtoaan läpi... Ei tässä muuten mitään mutta sitten se isä tulee sieltä nakkaa lapsen syliin ja kysyy "mikä on, miksi itket" ja sitten alkaa lohdutus ja palkitseminen. TÄMÄ ON TODELLA RAIVOSTUTTAVAA!
Olen sanonut poikaystävälleni, että kai hän ymmärtää että lapsi manipuloi. Kun poikaystävä puhuu asiasta hän on kanssani samaa mieltä, mutta sitten kun lapsi on konkreettisesti siinä edessä ja itkee niin hän aina vastaa minulle "En mä halua olla kylmä mun lasta kohtaan".
Oma näkemykseni on, että lapsi on kasvatettu ja kasvatetaan väärin. Olen yrittänyt tehdä parhaani, mutta se tuntuu turhalta kun samantien joku minun asettamani sääntö kumotaan. Käytännönesimerkki:
Tein ruokaa. Lapsi söi mitä halusi. Kun olin syönyt menin hakemaan karkkipussin itselleni ja istahdin television ääreen. Lapsi juoksi perääni ja sanoi että hänkin haluaa karkkia. Sanoin, että kun olet syönyt ruuan saat jotain hyvää (esim. pienen annoksen jogurttia). Lapsi kiukutteli ja sanoi että ei syö. Sanoin että et saa mitään enää tänään jos ei kerta kelpaa. Kello oli puoli 8 illalla. Isä sanoi myös lapselleen, että hän ei saa tänään enää mitään muuta jos ei syö ruokaansa loppuun. Lapsi kiukuttelee ja menee lopulta leikkimään.
Aikaa on kulunut noin puoli tuntia ja kysyn lapselta että syökö hän enää. Lapsi vastaa että ei syö. Heitän ruuan roskiin ja sanon että hyvä on, tänään ei sitten syödä enää mitään. Kuluu vartti ja isä kysyy lapselta, haluatko iltajogurttia. Lapsi vastaa kiljuen joo ja ilta päättyy siihen että lapsi syö kaksi todella sokeripitoista jogurttia ja minä menen kiukkua pidellen keittiöön itkemään.
Asetin mielestäni kohtuullisen säännön lapselle, joka kumottiin lopulta naurettavasti ja eniten kismittää se että HEITIN RUOKAA ROSKIIN kun lapselle ei kelvannut ja sitten annetaan sellaista tilalle mikä kelpaa.
Lapsi oli pe-su meillä hoidossa ja menetin melkein järkeni. Ajattelin, että kyllä tästä selvitään kun lapsi tulee seuraavan kerran luultavasti käymään keskiviikkona tai vasta viikonloppuna... Mutta kuinkas sitten kävikään. Lapsi tuikattiin heti maanantai päivällä hoitoon tänne ja hänen äitinsä hakee hänet tiistai illalla. Apua! Olen jo aivan hermoraunio ja itken jatkuvasti... Voisiko joku kertoa miten saan itseni rauhoittumaan.
En tiedä minne päin internetin maailmaa minun tulisi purkaa tuntojani, mutta toivon että täältä löytyisi samassa tilanteessa olleita/olevia jotka voisivat kertoa omista tuntemuksistaan.
Tilanteeni on siis se, että seurustelen ja asun itseäni kolme vuotta vanhemman miekkosen kanssa(itse olen 20v.) jolla on melkein kolme vuotias lapsi. Olemme olleet yhdessä vuoden alusta asti ja sain jo ennen seurustelua tietää lapsen olemassa olosta. Rakastan miestä mahdottomasti ja teemme kaiken yhdessä. Jos olemme päivänkin erossa toisistamme molemmilla on sellainen olo "että jotain puuttuu". Haluan mieheni kanssa perheen, mutta iltaiset itkuni perustuvat aika moniin seikkoihin. Kaikki ne seikat liittyvät kuitenkin tähän olemassa olevaan lapseen.
En ole mikään erityisen lapsirakas, mutta ei lapsissa mitään vikaakaan ole. Itseasiassa olen jo muutaman vuoden haaveillut, että kun kaikki muut asiat ovat kunnossa voisin alkaa miettimään niitä omia lapsia. Ymmärrätte varmaan, että tästä heti ensimmäinen kriisini alkaa.
Olen aina haaveillut ydinperheestä, mutta jos olen tämän hetkisen mieheni kanssa se ei ole koskaan mahdollista. Mukana tulee aina olemaan tämä lapsi ja hänen äitinsä. En koskaan saisi miehen kanssa "täysin omaa" perhettä. Olen puhunut asiasta miehen kanssa ja hän ensimmäisenä sanoi "Eli haluat perheen miehen kanssa jolla ei ole lasta." Vastasin, että periaatteessa kyllä, mutta kaikesta huolimatta haluaisin hänen kanssaan tulevaisuudessa perheen. Keskustelu päättyi siihen, että mies ei ymmärtänyt minua ja jäin yksin itkemään sänkyyn.
Toinen huoleni on se, että olen se ikuinen kakkonen. Aina jos lapsen äiti soittaa vaikka vain omilla asioillaan (sellaisilla mitkä eivät liitty lapseen) tai mikä vain asia mikä liittyy tähän lapseen ja äitiin sivuuttavat aina minut. Vaikka olisin sairaalassa ja minulla todettaisiin rintasyöpä, minä jäisin sairaalaan yksin jos lapsen äiti soittaisi, että tulepas hakemaan meidät täältä kaupungilta. Asia haittaa minua, mutta olen jo hyväksynyt sen, lapsi ja tämän äiti tulevat aina minun edelleni. Huoleni on kuitenkin se, että mitä jos saan lapsen miehen kanssa ja tästä lapsestakin tulee ikuinen kakkonen? En kestä ajatusta ja olen monia iltoja itkenyt yksin sängyssä asian vuoksi.
Kolmas huoleni tai murheeni mikä lie onkaan on sitten tämä lapsi.
Olen alusta asti ollut ystävällinen ja iloinen, pitänyt tarvittavaa etäisyyttä lapseen niin kauan että hän alkoi itse kiinnostua minusta. Nykyään lapsi on aika kiintynyt minuun ja haluaa touhuta kanssani kaikenlaista. Ei siinä mitään... Mutta murhe ja huoli tulee siitä, että lapsi ei osaa käyttäytyä.
Muksulle ei ole asetettu mitään rajoja, syömiseen, nukkumiseen tai käyttäytymiseen.
Itse tulen perheestä, jossa terveet ruokatottumukset, kohtelias käyttäytyminen ja nukkumaanmenoajat ovat olleet itsestäänselvyyksiä. Esimerkiksi, vaikka olen jo aikuinen, en edelleenkään kiroile vanhempieni luona, koska niin minulle opetettiin. Siksi mielestäni on kummallista, että lapsi kiroilee, ei kunnioita vanhempiaan ja saa tehdä juuri niin kuin haluaa, ilman että siitä tulee sanktioita.
Syöminen on sellaista, että jos teen ruokaa (esim. kanaa ja riisiä) niin lapsi syö ne kanat ja pari haarukallista riisiä siinä sivussa, mutta jättää loput riisit ja kaikki kasvikset lautaselle. Mitä tahansa muut syövät hänen on saatava maistaa ja saada syödä. Lapsi on syönyt jo pienen ikänsä heseruokaa, karkkeja sun muuta mistä olen ollut täysin pöyristynyt. Hän saa syödä kaiken mitä tahtoo, mutta ei ole pakko edes maistaa mitään jos ei tahdo. Lapsi juo kokista ja sitten ihmetellään kun ei millään tahdo mennä nukkumaan kun kello on jo 11 illalla.
Ja siitä voidaankin siirtyä toiseen asiaan, eli nukkumiseen. Lapselle ei ole koskaan määrätty mitään nukkumaan menoaikoja. Pisimpään lapsi on valvonut minun nähteni puoli 12 illalla! Ja aina kun pitää mennä päiväunille tai nukkumaan niin lapsi karjuu ja itkee ja kiukuttelee.
Tästä päästään siirtymään yleiseen käyttäytymiseen. Lapselle on yritetty opettaa joitakin asioita, mutta opettaminen tyssää vähän siihen, että jos lapsi tekee jotain väärää tai jotain muuta kuin on sovittu siitä ei sanota hänelle mitään tai jaeta rangaistuksia yms. kuin joka neljännellä kerralla (eli silloin kun jaksaa ja ehtii). Kakara on mielestäni jo pilalla, mutta minkäs teet kun ei ole oma lapsi.. Muksu saattaa kävellä keittiöön ja päättää että hän haluaa haarukan. Jos sanon, "ei me nyt oteta haarukkaan kun et tarvitse sitä mihinkään" niin lapsi alkaa inttämään vastaan että tarvitsee ja sitten hän yrittää ottaa itse haarukkaa. Jos estän ja kiltisti ohjaan muualle lapsi alkaa huutaa ja itkeä kuin hullu villisika. Annan lapsen sitten huutaa siinä ihan rauhassa ja jatkan touhujani koska hän kerjää sillä vain huomiota ja yrittää saada tahtoaan läpi... Ei tässä muuten mitään mutta sitten se isä tulee sieltä nakkaa lapsen syliin ja kysyy "mikä on, miksi itket" ja sitten alkaa lohdutus ja palkitseminen. TÄMÄ ON TODELLA RAIVOSTUTTAVAA!
Olen sanonut poikaystävälleni, että kai hän ymmärtää että lapsi manipuloi. Kun poikaystävä puhuu asiasta hän on kanssani samaa mieltä, mutta sitten kun lapsi on konkreettisesti siinä edessä ja itkee niin hän aina vastaa minulle "En mä halua olla kylmä mun lasta kohtaan".
Oma näkemykseni on, että lapsi on kasvatettu ja kasvatetaan väärin. Olen yrittänyt tehdä parhaani, mutta se tuntuu turhalta kun samantien joku minun asettamani sääntö kumotaan. Käytännönesimerkki:
Tein ruokaa. Lapsi söi mitä halusi. Kun olin syönyt menin hakemaan karkkipussin itselleni ja istahdin television ääreen. Lapsi juoksi perääni ja sanoi että hänkin haluaa karkkia. Sanoin, että kun olet syönyt ruuan saat jotain hyvää (esim. pienen annoksen jogurttia). Lapsi kiukutteli ja sanoi että ei syö. Sanoin että et saa mitään enää tänään jos ei kerta kelpaa. Kello oli puoli 8 illalla. Isä sanoi myös lapselleen, että hän ei saa tänään enää mitään muuta jos ei syö ruokaansa loppuun. Lapsi kiukuttelee ja menee lopulta leikkimään.
Aikaa on kulunut noin puoli tuntia ja kysyn lapselta että syökö hän enää. Lapsi vastaa että ei syö. Heitän ruuan roskiin ja sanon että hyvä on, tänään ei sitten syödä enää mitään. Kuluu vartti ja isä kysyy lapselta, haluatko iltajogurttia. Lapsi vastaa kiljuen joo ja ilta päättyy siihen että lapsi syö kaksi todella sokeripitoista jogurttia ja minä menen kiukkua pidellen keittiöön itkemään.
Asetin mielestäni kohtuullisen säännön lapselle, joka kumottiin lopulta naurettavasti ja eniten kismittää se että HEITIN RUOKAA ROSKIIN kun lapselle ei kelvannut ja sitten annetaan sellaista tilalle mikä kelpaa.
Lapsi oli pe-su meillä hoidossa ja menetin melkein järkeni. Ajattelin, että kyllä tästä selvitään kun lapsi tulee seuraavan kerran luultavasti käymään keskiviikkona tai vasta viikonloppuna... Mutta kuinkas sitten kävikään. Lapsi tuikattiin heti maanantai päivällä hoitoon tänne ja hänen äitinsä hakee hänet tiistai illalla. Apua! Olen jo aivan hermoraunio ja itken jatkuvasti... Voisiko joku kertoa miten saan itseni rauhoittumaan.
