L
lennilumikko
Vieras
Ensimmäinen lapsi on ollut haaveissa kolme vuotta. Nyt takana inseminaatiot joita kokeiltiin neljä kertaa ja jäljellä IVF yritykset. Olemme pitäneet muutaman kuukauden mietintä taukoa ja koittaneet keskittyä aivan muihin asioihin. Minä haluaisin kovasti kokeilla josko IVF olisi keino joka viimeinkin auttaisi. Mieheni taas pohtii jaksaako enää lapsettomuushoitoja. On siis ottanut hoidot todella raskaasti mutta ei pahemmin halua puhua tunteistaan tässä asiassa tai ylipäätään hoidoista. Jo inseminaatioiden aikana mies syytti minua päivän pilaamisesta jos esim. kerroin, että todennäköisesti lähipäivinä olisi sellainen käynti klinikalla johon hänenkin täytyisi tulla mukaan vaikka oli toivonut tietoa muutamaa päivää aikaisemmin. Aina kun otan asian esille suuttuu mieheni siitä välittömästi, koska ei halua ajatella koko asiaa. Olen koittanut olla puhumatta asiasta liikaa eli kertonut vain pakolliset asiat. En ole esim. raportoinut mitä tietoa ultrakäynniltä tuli tai en todellakaan ole valittanut sanallakaan kun hoitoihin käytettävät lääkkeet ovat aiheuttaneet huimausta ja pahoinvointia. Meistä kummastakin löytyi "vähän vikaa" eli ei tavallaan ole enmpää toisenvika, että hoidoissa olemme.
Ikää löytyy kummaltakin 32 joten asiaa ei nyt enää kamalan monella vuodella viitsisi lykätä. Harmittaa kun puhuimme jo melkeimpä ensimmäisillä treffeillämme jotka olivat 9 vuotta sitten, että kummankin haaveena on, että perheeseen kuuluisi tulevaisuudessa muutama lapsi. Nyt tämä asia tuntuu kaatavan koko parisuhteemme. Mieheni välillä pohtii onko meidän järkeä jatkaa yhdessä jos isoin yhteinen asia on nykyään lapsettomuus. Ennen tutkimusten ja hoitojen aloittamista parisuhteemme (niinkuin aina aikaisemminkin) on ollut todella hyvä. Teemme paljon asioita yhdessä, emme juuri riidelleet mistään vaan kaikista asioista tuntui voivan puhua. Nyt tuntuu, että elämä on yhtä pettymistä, vuorotellen itkemistä ja riitelyä kun minulla olisi tarve puhua ja mieheni ei halua miettiä kokoasiaa.
Kaipaisin siis neuvoja miten asian kanssa kannattaisi edetä? Ptäisikö vain unohtaa IVF kokonaan ja haaveet lapsesta jo tässä vaiheessa kokonaan? En halua, että eroamme sen takia ettemme kestäneet lapsettomuushoitoja yhdessä mutta toisaalta minusta tuntuisi todella kurjalta jättää hoidot kesken ja jäädä jossittelemaan "josko niistä olisi ollut apua". Tuntuu, että itse väsyn myös siihen, että koitan jatkuvasti keksiä meille jotain kivaa tekemistä (viikonloppureissuja, ravintolakäyntejä arkisin, konsertteja jne.) millä ajatukset saisi johonkin muualle. Kuitenkin tuntuu, että osan ajasta saan näytellä onnellista kun se yksi ja sama asia painaa mieltä kokoajan.
Ikää löytyy kummaltakin 32 joten asiaa ei nyt enää kamalan monella vuodella viitsisi lykätä. Harmittaa kun puhuimme jo melkeimpä ensimmäisillä treffeillämme jotka olivat 9 vuotta sitten, että kummankin haaveena on, että perheeseen kuuluisi tulevaisuudessa muutama lapsi. Nyt tämä asia tuntuu kaatavan koko parisuhteemme. Mieheni välillä pohtii onko meidän järkeä jatkaa yhdessä jos isoin yhteinen asia on nykyään lapsettomuus. Ennen tutkimusten ja hoitojen aloittamista parisuhteemme (niinkuin aina aikaisemminkin) on ollut todella hyvä. Teemme paljon asioita yhdessä, emme juuri riidelleet mistään vaan kaikista asioista tuntui voivan puhua. Nyt tuntuu, että elämä on yhtä pettymistä, vuorotellen itkemistä ja riitelyä kun minulla olisi tarve puhua ja mieheni ei halua miettiä kokoasiaa.
Kaipaisin siis neuvoja miten asian kanssa kannattaisi edetä? Ptäisikö vain unohtaa IVF kokonaan ja haaveet lapsesta jo tässä vaiheessa kokonaan? En halua, että eroamme sen takia ettemme kestäneet lapsettomuushoitoja yhdessä mutta toisaalta minusta tuntuisi todella kurjalta jättää hoidot kesken ja jäädä jossittelemaan "josko niistä olisi ollut apua". Tuntuu, että itse väsyn myös siihen, että koitan jatkuvasti keksiä meille jotain kivaa tekemistä (viikonloppureissuja, ravintolakäyntejä arkisin, konsertteja jne.) millä ajatukset saisi johonkin muualle. Kuitenkin tuntuu, että osan ajasta saan näytellä onnellista kun se yksi ja sama asia painaa mieltä kokoajan.
