Enhän minä ole mikään kenenkään surun määrää mittaamaan. Mutta sitä vaan, että entäs jos tälläiselle ihmiselle käy elämässä tosi huonosti, tälläiselle joka musertuu keskenmenosta, kuinka sille sitten käy?
Yhden tunnetun kirjailijan ajatelmaa vapaasti mukallen: "Ahdistus elämästäni väistyi vasta lapseni kuoleman jälkeen. En voi olla enää ahdistunut, kun olen elämässäni kokenut jo pahimman ajateltavissa olevan asian." Siis jotenkin näin...
P.S Olen toki kokenut myös keskenmenoja, muutaman todella rankankin,enkä siksi missään tapauksessa väheksy sitä surua. Mutta, että siitä tehdään tragedia, puhutaan lapsen menettämisestä, se ei osu ajatuksiini. Kun siinä todellisuudessa menetetään "vain" unelma siitä lapsesta, toivo jka saatiin joksikin aikaa, ja joka vietiin pois. Rankkaa sekin, mutta kuitenkin....