Toggle sidebar

Miksi varhaisista keskenmenoista tehdään kauhea tragedia, en ymmärrä?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja luonnonvalinta
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
Mä oon saanu yhden keskenmenon keväällä -08 ja kyllä mä sitä surin ja edelleen välillä palaa mieleen. Mulla on mun mielestä oikeus surra tuota asiaa. En mä mitään draamaa tuosta oo vetäny, mutta on silti asia joka teki kipiää. Eikä asiaa helpottanu se, että täällä palstalla kirjootettiin että aivan oikeen mulle.

Mä haluaasin toisen lapsen, mutta taitaa tuo tällä hetkellä 8v. tyttö jäädä ainoaksi. Voin myöntää, että itkua pidätellen tätä kirjootan.
 
Kun sille surulle, tuskalle ja epätoivolle ei ole mitään normia eikä ohjesääntöä. Jokainen kokee ja tuntee asiat tavallaan. Sama kokemus voi olla jollekin katastrofi ja jollekin toiselle opettavainen tai vahvistava kokemus. Miksi ylipäätään pitää ihmetellä kenenkään suremisia jos ne poikkeavat omista? Jokainen tuntekoot, surkoot ja iloitkoon tavallaan...
 
  • Tykkää
Reactions: Scarlett O Harava
Alkuperäinen kirjoittaja 4 keskenmenoa:
Kun sille surulle, tuskalle ja epätoivolle ei ole mitään normia eikä ohjesääntöä. Jokainen kokee ja tuntee asiat tavallaan. Sama kokemus voi olla jollekin katastrofi ja jollekin toiselle opettavainen tai vahvistava kokemus. Miksi ylipäätään pitää ihmetellä kenenkään suremisia jos ne poikkeavat omista? Jokainen tuntekoot, surkoot ja iloitkoon tavallaan...
Click to expand...

Nimenomaan näin! Miksi pitää vähätellä toisten surua? Jos itteä ei pahemmin heilauta alkuraskauden keskenmeno, niin ei pidä olettaa että kaikki ajattelis samalla tavalla.
 
  • Tykkää
Reactions: tiiru
Alkuperäinen kirjoittaja Scarlett O Harava:
Nimenomaan näin! Miksi pitää vähätellä toisten surua? Jos itteä ei pahemmin heilauta alkuraskauden keskenmeno, niin ei pidä olettaa että kaikki ajattelis samalla tavalla.
Click to expand...

Hei hei, eihän täällä kukaan, tai ainakaan minä, ole vähätellyt kenenkään surua.
Sitä vaan, ettei siitä muodostettaisi kauheaa tragediaa, ja suhtauduttaisiin kuin lapsen kuolemaan.
Keskenmenohan on kova paikka, itsekin olen niitä surrut, ja ollut tukena toisille sureville.
Mutta silti on niin, ettei alkuraskauden keskenmenossa voi surra lasta, kun ei sitä ole ollut olemassakaan. Mutta tottakai sita suree ajatusta ja odotusta siitä lapsesta. Ja elimistö myös menee omia ratojaan, ja hormonit heittelee, tottakai se vaikuttaa, ja olosuhteista riippuen voi olla tosi tyrmistyttävä kokemus.

Yhden kokemukseni voin kertoa tässä: Työpäivän kuluessa koin keskemenon, kävin vessassa, johon 9 vk sikiö putosi, huuhtelin vessan ja jatkoin työntekoa.

Olenko siis tunteeton kakkiainen? Kai vissiin.... Tai sitten vaan jotain muuta...
 
Alkuperäinen kirjoittaja luonnonvalinta:
Mietin että kun varhaiset keskenmenot ovat niin yleisiä ja normaaleja, miksi nykypäivänä niistäkin tehdään kauhea haloo ja elämän tragedia. Itketään ja masennutaan ja voivotellaan. Luontohan vain hoitaa ne kelvottomat alut pois omalla tavallaan. Tiedän että tästäkin joku vetää herneen nenään. Mutta, se on valitettavasti täysin luonnollista. Olemme kuitenkin osa luontoa, edelleen.

Ennenvanhaan naisilla oli siinä mielessä helpompaa, että heillä ei ollut kaikenlaisia raskaus ja ovistikkuja. Monikaan ei varmaan edes tajunnut olevansa raskaana kun varhaisilla viikoilla meni kesken, ja niistä ei siis tehty mitään numeroa.

Ymmärrän tuskan jos lasta ei saa millään. Mutta jopa ne joilla on jo lapsi, lapsia, alkavat niin kovin marttyyreiksi kun keskenmeno iskee kohdalle.

Itsellänikin on keskenmeno ollut, varhaisessa vaiheessa, olisiko ollut viikoilla 7 tai jotain. En minä sitä sen kummemmin osannut surra. Ajattelin vain että jaha, tämä oli tässä, sen ei sitten ollut tarkoituskaan kasvaa ja syntyä.

Nykyihmiset on niin hemmetin vieraantuneet elämästä, että kaikenlaisesta elämään kuuluvasta tehdään isoja numeroita.
Click to expand...

Unohdetaan jopa, että tunteet on ihan luonnollinen juttu. Saa tuntea, ei tarvi piilotella niitä minkään kovan ulkokuoren alle.

Ennenvanhaan, kun ehkäisyä tai tietoa siitä ei yleisesti ollu, keskenmenoa saattoi jotkut naiset jopa toivoa. Ennenvanhaan ei kai tehty lapsen kuolemastakaan mitään sen suurempaa numeroa, johan sitä saattoi odottaaki että ainaki joku lapsista kuolee jo pienenä.
Oikeasti ei kyllä voida tietää miten ne kaikki entisajan naiset on näihi asioihi suhtautuneet, yksilöitä neki on ollu.
 
Viimeksi muokattu:
[QUOTE="aloittaja";26303568]Tätä juuri en ymmärrä. Että se pieni on jo lapsi josta on tietenkin jo kuulutettu kaikille jopa nettiä myöten. Ja sitten kun menee kesken, sekin ilmoitetaan koko maailmalle blogeja myöten ja ollaan niin draamaqueenia.
Ne jotka menettävät ihan oikean lapsen, voivat vain hymähtää, näin luulen.[/QUOTE]

samaa mieltä itse en uskaltanut ulkopuolisille edes hiiskua kun vasta rakenne ultran jälkeen ja maailmalle aloin huutelemaan vasta siinä rv 15 vaiheessa
 
No kyllä ne aina vähän mielen matalaksi vetää. Ensimmäistä surin ihan kunnolla ja menin pois tolalta. Kyse ensimmäisestä raskaudesta ja np-ultrassa todettiin, että alkio oli ollut kohdussa kuolleena kuukauden. Siitä sitten kaavintaan abortintekijöiden seuraksi. Kaksi muuta ovat olleet sponttaaneja melko varhaisilla viikoilla, mutta niitä en ole sen enempää jäänyt suremaan.

Ainut asia mikä vaivaa on, että itseltä alkaa loppua usko omaan kroppaan. Mun on vaikea uskoa, että saan enää toista elävää lasta.
 
Alkuperäinen kirjoittaja luonnonvalinta:
Mietin että kun varhaiset keskenmenot ovat niin yleisiä ja normaaleja, miksi nykypäivänä niistäkin tehdään kauhea haloo ja elämän tragedia. Itketään ja masennutaan ja voivotellaan. Luontohan vain hoitaa ne kelvottomat alut pois omalla tavallaan. Tiedän että tästäkin joku vetää herneen nenään. Mutta, se on valitettavasti täysin luonnollista. Olemme kuitenkin osa luontoa, edelleen.

Ennenvanhaan naisilla oli siinä mielessä helpompaa, että heillä ei ollut kaikenlaisia raskaus ja ovistikkuja. Monikaan ei varmaan edes tajunnut olevansa raskaana kun varhaisilla viikoilla meni kesken, ja niistä ei siis tehty mitään numeroa.

Ymmärrän tuskan jos lasta ei saa millään. Mutta jopa ne joilla on jo lapsi, lapsia, alkavat niin kovin marttyyreiksi kun keskenmeno iskee kohdalle.

Itsellänikin on keskenmeno ollut, varhaisessa vaiheessa, olisiko ollut viikoilla 7 tai jotain. En minä sitä sen kummemmin osannut surra. Ajattelin vain että jaha, tämä oli tässä, sen ei sitten ollut tarkoituskaan kasvaa ja syntyä.

Nykyihmiset on niin hemmetin vieraantuneet elämästä, että kaikenlaisesta elämään kuuluvasta tehdään isoja numeroita.
Click to expand...

Mä olen aika lailla samaa mieltä. Mulle mikään mun keskenmenoista ei ole ollut kamalan järkyttävä/surullinen tapaus. Joo, kyllä mä joka kerta pelkäsin keskemenoa, mutta en sen "vauvan" menettämisen takia vaan siksi että alkaisi taas kauhea keskenemenoruljanssi kaavintoineen yms., ja siksi että musta vaan olisi ollut kiva saada jo se lapsi.

Ja mä en ikinä ajatellut että menetin vauvan, vaan että raskaus epäonnistui. Mä ajattelin aina että se raskaus mikä onnistuu tuo meille sen vauvan mikä meille on tarkoitettu. Se oli ehkä sitten sitä itsensä suojelemista ja lietsomisen välttämistä, koska siitä ei olisi ollut mitään hyötyä. Mun nimittäin lapsia saadakseni tottua siihen että vain n. joka kolmas raskauteni onnistuu, ja loput menee kesken.

Ja mulla siis on takana lähemmäksi kymmenen keskenmenoa. Mutta mikä tärkeintä, mulla on myös kolme juuri meille tarkoitettua ihanaa lasta.
 
Minulla on ollut tässä hiljattain kaksi keskenmenoa peräkkäin. Toisesta olin juuri tehnyt positiivisen testin, meni kolme päivää kunu aloin vuotaa rajusti. Sitä en ehtinyt sen kummemmin surra, kun en kunnolla kerennyt edes sisäistää että olen raskaana.

Tulin uudestaan raskaaksi, tein testin, menin neuvolaan kymppiviikolla. Olin varautunut kaikkeen, myös siihen että siellä ei välttämättä ole kaikki kunnossa, mutta ONNELLISENA menin sinne ultraan.

Kunnes... Terveydenhoitajan kasvoilla oli kumma ilme, hiljaisuutta... En uskaltanut katsoa ruutuun, kysyin onko siellä kaikki ok. Tiesin jo siinä vaiheessa että kaikki ei ole ok. Terkka alkoi kysellä menkkojen ajankohtaa, laskeskella...
Kunnes sanoi: ei täällä ole sydämensykettä. Sitten uskalsin katsoa. Näin ruudulla möykyn, kun ennen noilla viikoilla ruudulla on näkynyt liikkuva, heiluva ihmisenalku jolla sydämensyke erottuu täysin selvästi...
Putosin jonnekkin tyhjään kuiluun, ajattelin vain että ei tämä voi olla totta, nousin ylös ja purskahdin itkuun.

Seuraavana päivänäö oli lääkäri, joka paineli, heilutti, tökki ja taas paineli rajusta mun vatsan päältä, ja lopulta sanoi:
Kyllä se on selvä, ei täällä ole elämää, kuollut se on.

Parin päivän päästä lääkkeelliseen tyhjennykseen, enkä voi kuvailla sitä ja niitä tunteita mitä kävin läpi. JA vielä kun sikiö ei meinannut haluta pois ,piti laittaa uudet lääkkeet. AJattelin täysin järjenvastaisesti että se haluaa vaan pitää äidistä kiinni...

Aluksi en meinannut antaa itselleni lupaa surra, olihan minulla jo ennestään lapsia, ja raskaus oli niin alkuvaiheessa. Enkä varmaan olisi ottanut asiaa niin raskaasti jos en olisi ehtinyt NÄHDÄ sitä vauvanalkua, jos se olisi tullut itsestään pois.

Sekin oli rankkaa, kun kotona se pikkuruinen tippui vessanpönttöön, en olisi millään pystynyt vetää sitä pyttyä, se oli ihan hirveätä painaa nappia ja ajatella, että sinne se nyt meni........................

Tässä tilanteessa olisin antanut vaikka mitä, jos olisin pystynyt olla tunteeton ja järjellä ajatteleva ihminen. Vaan en ollut enkä ole, vaan surin mielessäni, itkeskelin pari viikkoa, ajattelin asian kaikkia puolia. Annoin itselleni luvan surra, viis muiden mielipiteistä'!
En voinut kieltää sitä surua, en voinut estää sitä tulemasta ja olemasta, niin eikö se silloin ole oikein että sen surun myö sitten suree ja sen jälkeen jatkaa eteenpäin?! On helpompaa jatkaa eteenpäin, kun ei kiellä surun olemassaoloa, vaan käsittelee ne kaikki tunteet ja surun, vaikka kuinka tuntuisi pähkähullulta
En yritä edes sinulle enkä muillekaan selittää, miten rankka kokemus oli. Se on ihan turhaa, ei kaikki ymmärrä eikä tarvikkaan. Mutta en suostu tuntemaan itseäni hölmöksi..... Toki järki sanoo että näin piti mennä, mutta ihmisen vain pitää ottaa vastaan myös se suru mikä tällaisista asioista seuraa. Ei kaikilla, mutta mehän olemmekin erilaisia jokaikinen, me ihmiset.
 
Samaa mieltä aloittajan kanssa :)
Jotkut nyt vaan on niin nyhveröitä että pitää sitä huomiota hakea vaikka millä asioilla ja itkeä voivotella sitä sitten.
Itse olen kokenut keskenmenon viikolla 12 ja ainut joka sitä suri viikkotolkulla ja vollotti oli silloinen anoppi :O
Tämä järjenjättiläinen kyllä osasi muistuttaa, ajattele tänään olisi ollut vauvallasi laskettu aika etkö yhtään ajattele kumpa olisi ollut.
Ja sitten taas nyyhkitään ja laitetaan kynttilää pöydälle palamaan :O
Siinä vaiheessa lähdin taas anoppilasta pois, ilmoitin kun hän on nuo surubibbalonsa pitänyt voi taas ottaa uudelleen yhteyttä mutta minä en kaipaa muistuttajaa milloin olisi ollut LA aika tai kumpakohan vauva olisi ollut, vauvaa ei ole eikätullut ja asia ei muutu vaikka kuinka pitäisi surujuhlaa ja kulkisi mustissa silmät kosteana.

Nyt joku varmaan luulee että oletpa tunteeton, no lapsi olisi ollut vahinko ja oltiin jo erottu exän kanssa joka kiisti lapsen isyyden siihen asti kunnes meni kesken ja sai tällä tekosyyllä myös surra ja porukka sääli ja tarjosi tuoppeja kuppilassa. Että olisikin ollut hyvät elämän eväät muksulla ;)

Nykyään onneksi nuo jo menneitä mutta empä voi edelleenkään tajuta kuinka keskemenosta pitää tehdä joku iso traaginen numero.
 
Kyllä minusta on oikeus surra. Jotkut suree jo pieleen mennyttä kampaajakäyntiäkin, miksei ihmisalun menettämistä saa surra? Minulle ei ole osunut keskenmenoa kohdalle, mutta kyllä varmasti olisin pari itkua tirauttanut kun olisin jo innostunut, että saadaan vauva jne. Olen tullut raskaaksi melko helposti, joten tuskin jäisin pitkäksi aikaa asiaa märehtimään, mutta ymmärrän täysin, jos joku suree. Varsinkin jos raskauden yritystä pitkään takana ja vihdoin tärppää.

Mun mielestä on myös ihan eri asia, meneekö raskaus kesken vk5 vai vk10. 5.viikolla sitä tuskin edes huomaa mut käsittääkseni 10.viikolla on jo kivuliaampaa.
 
No kyllä mä surin kun niitä tuli viisi peräkkäin, muutenkin oli niin hiton vaikea tulla raskaaksi niin tuntui epätoivoiselta. Päivän itkin ja sitten pääsinkin asiasta yli. Onko tämä sun mielestä ylireagointia vai?

En mä ole kuullut että kukaa olisi MASENTUNUT yhdestä varhaisesta keskenmenosta. :O Kuka? Näytä se henkilö?


Onpa äidit pahoja toisilleen.
 
[QUOTE="aloittaja";26303568]Tätä juuri en ymmärrä. Että se pieni on jo lapsi josta on tietenkin jo kuulutettu kaikille jopa nettiä myöten. Ja sitten kun menee kesken, sekin ilmoitetaan koko maailmalle blogeja myöten ja ollaan niin draamaqueenia.
Ne jotka menettävät ihan oikean lapsen, voivat vain hymähtää, näin luulen.[/QUOTE]

Näytä tällainen blogi jossa dramaqueenina julistetaan keskenmeno ja ollaan masentuneita?

Ymmärrän että tällaisesta puhutaan ja varmasti on mieli matalana, mutta enpä ole koskaan nähnyt mitään katkeraa blogia jossa masentunut äiti itkee yhdestä keskenmenosta.

Sen taas näen positiivisena että asioista kerrotaan ihan julkisestikin, ettei tämä ole juuri niin iso tabu, kuin tästäkin keskustelusta näkee. Edes yhtä päivää ei saisi olla mieli maassa. Huh huh.
 
Alkuperäinen kirjoittaja nohh:
Mä nyt haluan tarkentaa sen verran, että en halua väheksyä kenenkään surua. Jokainen kokee asian omalla tavallaan. Ja ainakin omalla kohdalla iso asia on ollut se, että raskaudet alkaneet helposti. Vuosien lapsettomuuden jälkeen keskenmeno olisi ollut varmasti ihan kammottavaa ja musertavaa. Enkä toki kutsu sitä ntkään miksikään mielenkiintoiseksi kokemukseksi. Kamalaa se toki oli, mutta en koskaan vertais sitä esim jonkun läheisen kuolemaan.
Click to expand...

Siis kuka vittu on sitä verrannut läheisen kuolemaan?! KUKA?
Ai jos mieli on hetken maassa niin lapsen menettäneet loukkaantuu kun heidän murheensa on isompi? MITÄ VITTUA?

Näyttäkää nyt se blogi tai joku jossa kirjoittaja vertaa alkiota lapseksi, vähättelee lapsen/läheisen menettäneitä, on täysin masentunut siitä yhdestä varhaisesta keskenmenosta? Tän mä haluan nähdä!
 
Onko tuollaisia ihmisiä paljonkin, jotka siis tekevät keskenmenosta hirveän numeron, masentuvat, elämä pysähtyy ja vielä vuosien päästä itketään ja muistellaan jatkuvasti alkuraskauden keskenmenoa? Kun on kyse siitä yhdestä keskenmenosta ja lapsiakin löytyy. Itse en ole moiseen törmännyt, enemmänkin on mennyt kaavalla että alkuun itketään ja surraan (menettäähän siinä usein samalla sen unelman lapsesta) ja sitten sen tavallaan hyväksyy ja elämä jatkuu, vaikka välillä muistot tekevätkin kipeää. Jos niitä krskenmenoja tulee jatkuvalla syötöllä ja varsinkaan jos ei lapsia ole/saa niin siinä on mielestäni jo aihettakin masentua.

Oma ensimmäinen raskaus meni kesken rv12 ja se oli silloin kova paikka, en ollut osannut ajatellakaan keskenmenoa ja luulin kaiken olevan hyvin kunnes ultrassa todettiinkin sikiön menehtyneen. Onneksi jo muutamaa kuukautta myöhemmin alkoi seuraava raskaus joka meni loppuun asti ja reilun vuoden ikäisenä tästä lapsesta tuli isoveli, eli aika luonnollista ettei se keskenmeno jäänyt enempää vaivaamaan. Jos edessä olisi ollut raskautumisongelmia olisi tuo ollut varmasti paljon kovempi paikka. Myöhemmin kun yritettiin kolmosta tuli rv6 keskenmeno mitä en surrut tai itkenyt yhtään, lähinnä syystä että olin jo psyykannut itseni siihen etten "usko" raskauteen ennen kuin ollaan turvallisemmilla vesillä ja tuolla kertaa oli vielä mielessä ollut ennakkoaavistus siitä ettei kaikki olisikaan ok. Taas kuitenkin muutamaa kuukautta myöhemmin kuopus sai alkunsa.

Mutta mitä siis kavereiden ja tuttujen kanssa näistä on puhuttu niin ihan asiallisesti ihmiset noihin tuntuvat suhtautuvan. Siis suru on toki sallittua ja voi tuntua alkuun epätoivoiseltakin, mutta tasaantuu sitten.
 
Minäkään en ole koskaan nähnyt/lukenut kenestäkään joka olisi keskenmenon takia masentunut ja menettänyt suurinpiirtein elämänhalun, verrannut tätä vauvan menetykseen tai ollut isonakin draamakuningattarena. Taitaa olla ap:n Lunaticin ja muiden kuvitelmissa nämä ihmiset jotta itse vaikuttaisi coolilta ja tunteettomalta.
 
Ja tosissaan, kuka vertaa keskenmenoaan toisen lapsen kuolemaan?

Ja jos siis joku vaikka blogissaan keskenmenon jälkeen "itkee" suruaan menettämästään lapsesta niin se on se miten ihminen sen sillä hetkellä tuntee. Hänelle se alkanut raskaus oli jo lapsi ja sen menettäminen luonnollisesti sattuu. Tuo ei vielä tarkoita ollenkaan että siinä verrattaisiin keskenmenoa oikeaan lapsen menettämiseen.
 
Mulle keskeytynyt keskenmeno, mikä havaittiin viikolla 13 oli kova pala purtavaksi.
Yhä edelleen, vaikka tapahtuneesta on jo yli 2 vuotta aikaa, suren toisinaan sitä.

Taustalla on hedelmättömyyttä, niin kyllä se kirpaisi. Ensin se tajuttoman suuri riemu siitä plussasta. Hetken aikaa sai seurailla kohdun kasvamista ja kärsiä pahoinvoinnista ja sitten se vietiin pois. :snotty:
Kuitenkin olin jo nähnyt sykkeen ruudulla ja päässyt "turvarajan" yli, niin sitten tipautettiin pilvenpiirtäjältä asfalttiin. Se tuska oli sanoinkuvaamattoman kova ja arvet jätti sisimpääni ikuisesti. Koska enempää lapsia me ei tulla saamaan, niin viimeisin raskausmuistoni oli se, kun oltiin sairaalavuoteella ja olin saanut ne suun kautta otetut tabut ja se kauhea supistelu ja poksahdus kun kalvot menivät rikki ja se holahdus, mikä jalkovälistä lähti tulemaan kun nousin vuoteelta ylös. En toivoisi edes pahimmalle vihamiehelleni sellaista rankkaa kokemusta.

Uskon toki, että joku ei-herkkä ihminen ei tunnekaan näin voimakasta menetyksen tuskaa.
 
no mä menin viikolla 12 ultraan ja ultraaja ei eka löytänyt mitään, kunnes haki lääkärin paikalle, joka löysi noin viikolla 8 kuolleen sikiön. no se oli kyl järkytys aluksi kun luuli että kaikki olisi hyvin.... Eli mulla oli keskeytynyt keskenmeno.Sain siihen tapletit, mutta eihän se silläkään tullut pihalle. joten jouduin vielä kaavintaan. Mut en mä sitä sen alkujärkytyksen jälkeen kyllä surrut sen paremmmin.
 
Noin puolet keskenmenoista johtuu "viallisesta" alkiosta, toinen puoli sitten johtuu äidistä/ympäristötekijöistä. Mulla on ollu kaksi keskenmenoa viikolla 11+5 ja 11+3, sitä ennen oli 7-viikolla nähty ultrassa syke ja normaali kehitys, pari päivää ennen np-ultraa alkoi sitten vuoto molemmissa. Ja todellakin surin ja suren vieläkin, keskenmenon riski sen jälkeen kun on nähty syke, on jotain alle 5 prosentin luokkaa, elil aika yllätyksenä ne tuli. Onneksi yksi taistelija on selvinnyt maaliin asti, mun kropassa on jotain häikkää, että ne kaksi muuta meni kesken. Klexane jatkossa, jos raskaaksi vielä tulen, jospa sillä saatais lapselleni pikkuveli/-sisko.
 
[QUOTE="aloittaja";26303568]Tätä juuri en ymmärrä. Että se pieni on jo lapsi josta on tietenkin jo kuulutettu kaikille jopa nettiä myöten. Ja sitten kun menee kesken, sekin ilmoitetaan koko maailmalle blogeja myöten ja ollaan niin draamaqueenia.
Ne jotka menettävät ihan oikean lapsen, voivat vain hymähtää, näin luulen.[/QUOTE]

Ei kaikkea tarvitsekaan ymmärtää, mutta sen verran voi olla suvaitsevainen, että antaa jokaisen toimia tavallaan. Vaikka se "lapsi" onkin ollut vain muutaman cm:n mittainen, niin vanhempiensa mielessä ja unelmissa se on ehtinyt olla jo ihan muuta, ehkä monen vuoden yrityksen ja hoitojenkin jälkeen. Ja jos joku haluaa siitä ilmoittaa netissä, se on hänen valintansa. Jos et halua sellaisia fb-päivityksiä tai blogeja lukea, niin älä lue. Se on sinun valintasi.
 

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa