Toggle sidebar

Miksi varhaisista keskenmenoista tehdään kauhea tragedia, en ymmärrä?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja luonnonvalinta
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
Alkuperäinen kirjoittaja tiirustako taas:
Taasko Tiirun keskenmenoista puhutaan?
Muut tekevät siitä paljon isomman numeron kuin hän itse.
Click to expand...

No ainakin sovin tavallaan tähän kuvaukseen siinä, että mulla on jo lapsi ja kehtasin silti olla surullinen! :O Joten vastaan omasta puolestani.

Tässä taas huomaa ketkä palstalaisista on vähän yksinkertaisia "minua ei surettanut, miten ketään voi surettaa" ei tajuta tilanne-eroja tai herkkyyseroja ollenkaan. Oikeesti säälittävää! :D Kummallisinta on se syyllistäminen jonkun läheisen kuolemasta tms, siis kuka vertasi sitä sellaiseen, mitä vit...?! Jos joku nyt puhuu vauvan menettämisestä niin ei se mielestäni tarkoita, että kukaan oikeasti vertaisi sitä siihen, että joku on menettänyt syntyneen vauvan. :O

Kerroin raskaudesta aikaisin täällä ja kerroin myös keskenmenosta. Mun mielestä ne kuuluvat elämään, toinen iloisiin ja toinen surullisiin asioihin enkä näe syytä salailuun, ymmärrän jos joku ei halua kertoa, mutta mulle se tuntui luonnolliselta.

En halunnut mitään sääliä tai draamaa, kunhan kerroin vain ja kyselin sillon epäillessäni alkavaa keskenmenoa, mutta tämäkin oli koviksille liikaa kun kehtasinkin olla vähän surullinen. :D Hassua että jos kertoo surustaan, se on tietynlaisten ihmisten mielestä aina naurettavaa ja draamaa hakevaa.
Eli suuremman numeron tuntuvat tekevän änistä asioista juuri muut. Olen saanut kuulla etten ole kelpo äidiksi ja siksi vauvat kuolevat (näillä sanoilla, huomatkaa:vauvat), aiheutin keskenmenoni riutuneen kroppani takia jne, enkä silti jaksa kuin nauraa tuollaiselle. Kuka tässä vetää draamaa, nuo henkilöt, tämän ketjun ap ja moni muu. ;)

Raskaaksitulo oli esikoisen kohdalla vaikeeta ja toisen kohdalla osasin odottaa vuosien yritystä tai sitä ettei toista tule ollenkaan, sitten tulinkin yllättäen raskaaksi ja vielä monta kertaa ja ne keskeytyivät. Kehtasin vielä vissiin päivän olla surullinen ja tätäkään en olisi saanut kuulemma tehdä kun en ole lapseton ja joku on hei menettänyt vauvan??! Mitä ihmettä?

Mielestäni suhtauduin asiaan yllättävänkin reippaasti, koska jaksoin nyyhkytellä vain sen päivän, vaikka olenkin aika herkkä, etenkin kun tämä lapsensaantijuttu on aina niin veen vaikeaa. Ärsytys on ehkä kuitenkin parempi sana kuvaamaan sitä tunnetta mitä koen tässä neljän keskenmenon jälkeen. Joku toinen suree enemmän enkä mä nyt ala lässyttämään että hei päivässä pitää päästä yli KU MÄKI PÄÄSIN. Ihan niin yksinkertainen en ole, kuten moni muu näköjään. Minä reagoin:kaikki reagoivat.

Enkä kyllä itsekään ole koskaan nähnyt ketään joka vetäisi järkyttävän shown keskenmenoistaan, vertaisi sitä lapsen menetykseen tai menettäisi suuripiirtein elämänhalunsa. En tiedä ketään, joka olisi edes masentunut yhden tai useamman varhaisen keskenmenon jälkeen... Eri tavalla surevia on tullut kohdattua eikä ole huuli pyöreenä ollut, ehkä mä en ole niin yksinkertainen että ymmärrän erilaisia ihmisiä. ;)
 
  • Tykkää
Reactions: Madicken04
Alkuperäinen kirjoittaja tiirustako taas:
Taasko Tiirun keskenmenoista puhutaan?
Muut tekevät siitä paljon isomman numeron kuin hän itse.
Click to expand...


No ainakin sovin tavallaan tähän kuvaukseen siinä, että mulla on jo lapsi ja kehtasin silti olla surullinen! :O Joten vastaan omasta puolestani.

Tässä taas huomaa ketkä palstalaisista on vähän yksinkertaisia "minua ei surettanut, miten ketään voi surettaa" ei tajuta tilanne-eroja tai herkkyyseroja ollenkaan. Oikeesti säälittävää! :D Kummallisinta on se syyllistäminen jonkun läheisen kuolemasta tms, siis kuka vertasi sitä sellaiseen, mitä vit...?! Jos joku nyt puhuu vauvan menettämisestä niin ei se mielestäni tarkoita, että kukaan oikeasti vertaisi sitä siihen, että joku on menettänyt syntyneen vauvan. :O

Kerroin raskaudesta aikaisin täällä ja kerroin myös keskenmenosta. Mun mielestä ne kuuluvat elämään, toinen iloisiin ja toinen surullisiin asioihin enkä näe syytä salailuun, ymmärrän jos joku ei halua kertoa, mutta mulle se tuntui luonnolliselta.

En halunnut mitään sääliä tai draamaa, kunhan kerroin vain ja kyselin sillon epäillessäni alkavaa keskenmenoa, mutta tämäkin oli koviksille liikaa. :D Hassua että jos kertoo surustaan, se on tietynlaisten ihmisten mielestä aina naurettavaa ja draamaa hakevaa. Eli suuremman numeron tuntuvat tekevän änistä asioista juuri muut. Olen saanut kuulla etten ole kelpo äidiksi ja siksi vauvat kuolevat (näillä sanoilla, huomatkaa:vauvat), aiheutin keskenmenoni riutuneen kroppani takia jne, enkä silti jaksa kuin nauraa tuollaiselle. Kuka tässä vetää draamaa, nuo henkilöt, tämän ketjun ap ja moni muu. ;)

Raskaaksitulo oli esikoisen kohdalla vaikeeta ja toisen kohdalla osasin odottaa vuosien yritystä tai sitä ettei toista tule ollenkaan, sitten tulinkin yllättäen raskaaksi ja vielä monta kertaa ja ne keskeytyivät. Kehtasin vielä vissiin päivän olla surullinen ja tätäkään en olisi saanut kuulemma tehdä kun en ole lapseton ja joku on hei menettänyt vauvan??! Mitä ihmettä?

Mielestäni suhtauduin asiaan yllättävänkin hyvin, koska jaksoin nyyhkytellä vaan sen päivän, vaikka olenkin aika herkkä, etenkin kun tämä lapsensaantijuttu on aina niin veen vaikeaa. Ärsytys on ehkä kuitenkin parempi sana kuvaamaan sitä tunnetta mitä koen tässä neljän keskenmenon jälkeen. Joku toinen suree enemmän enkä mä nyt ala lässyttämään että hei päivässä pitää päästä yli KU MÄKI PÄÄSIN. Ihan niin yksinkertainen en ole, kuten moni muu näköjään. Minä reagoin:kaikki reagoivat.

Enkä kyllä itsekään ole koskaan nähnyt ketään joka vetäisi järkyttävän shown keskenmenoistaan, vertaisi sitä lapsen menetykseen tai menettäisi suuripiirtein elämänhalunsa. En tiedä ketään äitiä, joka olisi edes masentunut yhden varhaisen keskenmenon jälkeen. Eri tavalla surevia on tullut kohdattua eikä ole huuli pyöreenä ollut, ehkä mä en ole niin yksinkertainen että ymmärrän erilaisia ihmisiä. ;)
 
no en ole masentunut, vaikka raskasta se on ollutkin, kun lapsi ollut todella toivottu. Keskenmenojen takia olen kyllä itkenyt ja ollut alakuloinen, itseäni olen useasti syyttänyt ja ajatellut että keskenmeno on ollut jotenkin minun vikani.
 
Minun keskenmenostani on todella kauan jo, ensimmäinen raskaus päättyi keskenmenoon. Näin pitkän ajan kuluttua voin kyllä sanoa, että tein siitä kyllä vähän enemmän draamaa, kuin olisi ollut aineksia. Mutta olisi se ihan hyvä läksy lukea sekin, ettei kaikki mene aina ihan niin kuin minä satun tahtomaan.
 
Minä ymmärrän,että petytään,surraan ja lannistutaankin jos lapsi on todella haluttu ja odotettu.
Vielä paremmin ymmärrän jos kesenmenoja on useampia..
Kyllä siinä on hymy kaukana,kun toivot omaa lasta miehesi kanssa,yritätte,toivotte ja odotatte,saatte toivon siitä,että on tärpännyt,odotatte pari viikkoa ja ilonne kasvaa ja sitten se otetaan pois...kerta toisensa jälkeen.
Kyllä siinä alkaa ihminen miettiä onko hänessä jokin vikana,mitä pahaa hän on tehnyt ansaitakseen lapsettomuuden jne..
 
  • Tykkää
Reactions: tiiru
Täytyy sanoa, etten minäkään jaksa ymmärtää keskenmenon itkijöitä viikoilla 4+1 tai jonkin päivän enemmän. Tuossa vaiheessa prosenttiluvuthan ovat aikamoiset, ettei raskaus jatku. Normaalisti nuo kuitataan sillä, että olipa kuukautiset päivän tai pari myöhässä.
 
[QUOTE="Nelli";26304408]Keskenmenossa en surrut periaatteesa sitä kuollutta sikiötä, vaan menetettyä unelmaa omasta lapsesta, joka juuri sillä kerralla ei toteutunut.[/QUOTE]

Sama minulla ja sitä jotenkin tunsi itsensä, vaikea keksiä sopivaa sanaa, mutta ikäänkuin tärkeäksi, minulle on nyt tapahtunut jotain suurta ja musertavaa. Olin päähenkilö. Olen muutenkin sellainen, että suurentelen joskus asioita, omiani siis. Ei edes iän myötä ole tämä lapsellinen piirre lähtenyt.
 
Ehkä se ei se itse keskenmeno ole se kamala asia vaan se vauvan kaipuu ettei taaskaan tullut raskaaksi. Erottaako ihmiset nämä kaksi asiaa? Surraanko siinä kuitenkaan sitä itse vauvan alkua vai sitä ettei sitä vauvaa vieläkään tullut? Itselläni oli useita varhaisia "keskenmenoja" tai ne ei kiinnittyneet kunnolla. Menkat aina vaan myöhästyi pari viikkoa ja veritesti näytti matalaa hcg:ta. En surrut niitä kiinnittymättömiä alkioita vaan sitä ettei vieläkään tullut raskaaksi(ja raskaaksihan tulinkin lopulta ja kaksosten äidiksi:))
 
Ymmärrän kyllä, että yksi keskenmeno ei maailmaa kaada, en itsekään masentunut ensimmäisestä, toisesta tai edes kolmannesta keskenmenosta. Mutta neljäs ja viides olivat jo liikaa, kun ei yhtään onnistunutta raskautta ollut takana ja ikääkin melkein 30-vuotta. Raskaaksi tuleminen on ollut vaikeaa, noin kaksi vuotta jokaisen välissä.

Kun toive lapsesta on ollut suuri ja keskenmenojen takia on pitänyt opetella elämään ajatuksen kanssa, että en koskaan tule saamaan lasta, niin rankkaa se on välillä ollut. En kuitenkaan ole ihminen, joka kerjää sääliä, suurin osa ystävistäni ei tiedä mitään keskenmenoistani. Mutta voisin väittää, että moni muukin joutuessaan samanlaiseen tilanteeseen, tuntisi surua, jopa masentuisi.

Nyt sitten tämä viimeisin raskaus on jatkunut jo viikolle 31 ja toivottavasti päättyy myös hyvin. Enää en ajattele juurikaan keskenmenojani, mutta jos olisin jäänyt lapsettomaksi, olisin varmaan aina tuntenut pienen piston sydämessäni, kun joku läheinen saisi kokea sen onnen, minkä oma vauva antaa.
 
Alkuperäinen kirjoittaja tiedoksi:
(toistuvat) keskenmenot eivät aina johdu viallisesta ja elinkelvottomasta alkiosta...
Click to expand...

Juuri näin. Toistuvien keskenmenojen takaa löytyy usein esimerkiksi äidin tukostaipumus joka on hoidettavissa asperiini-lääkityksellä.

Mulla takana 4 keskenmenoa viikoilla 14, 13, 10 ja 16. Viimeisen syy oli kohdussa oleva kookas polyyppi, vauvassa ei siis mitään vikaa. Edeltävä keskenmeno on saattanut johtua ihan samasta syystä, sitä vain ei tutkittu / polyyppia ei huomattu.

Ensimmäinen keskenmeno on mulle ollut raskas, koska en niitä tietänyt oikein olevankaan. Koko muu maailma tuntui olevan raskaana. Toisen keskenmenon yhteyteen liittyy sitten kivoja tölväisyjä ihmisiltä, jotka eivät aina ajattele mitä sanovat. Mutta tokasta ja kolmannesta selvisi henkisesti melko vähällä. Viimeisin keskenmeno oli henkisesti ja fyysisesti tosi raskas, jouduin synnyttämään pienen pojan alateitse. Vaikka kaikki mahdollinen kipulääkitys luvattiin, kun siitä ei enää vauvalle ole haittaa, en sitä kuitenkaan saanut, koska supistukset eivät olleet riittävän voimakkaita. Tuo keskenmeno siis alkoi ensin lapsivesien menolla ja sitten erittäin rajulla verenvuodolla. Tuohon tilanteeseen liittyi vaikka mitä raskasta, esim. se, että synnytin synnytyssalissa, jossa oli vauvan vuode, paikka mihin lasta ei koskaan laitettaisi. Ja samalla mun hb romahti alle sataa veritankkauksista huolimatta. Ja sain muuten peräti 3 päivää sairaslomaa sairaalasta - hain työterveyshuollosta viikon lisää, koska en kokenut edes fyysisesti olevani kykenevä töihin.

Minusta toisten kokemusten vähättely on karmeaa. Me emme ole toisen surun mittareita, emme voi tietää, miten joku toinen jonkun asian kokee. Joku ap:lle ihan karmea asia voi minusta olla ihan pikku juttu ja päinvastoin.
 
Aika naurettavaa, että kauhea vinkuna ja kun pyydetään näyttämään tällainen henkilö, ei vastausta kuulu. Oletko ap ja muut vähän narsistisia? Ei kuulosta ihan terveeltä.
 
Täällähän on sota käynnissä ja kauheat spekulaatiot kun mainitsin että blogeissakin mainostetaan niitä keskenmenoja. Sehän on tätä nykypäivää kun on blogit ja facebookit. Kun ei malteta olla hehkuttamatta että meille tulee LAPSI jee. Sitten ei tulekaan.
En sen enempää ala blogeja esittelemään, satun vain tietämään joitakin tapauksia. Ei kannata vainoharhaiseksi ruveta kuitenkaan.
 
[QUOTE="sama";26307067]Miksi olisin kaivanut itselleni haudan ja jäänyt siihen suremaan. Iloitsin siitä yhdestä.
Elämä kuitenkin jatkui.[/QUOTE]

Näin. Elämästä saa yhtä tragediaa jos jää jokaista kolhua vatvomaan. Elämä voi potkia pahasti päähän ja se on vain silti, elämää.
 
[QUOTE="aloittaja";26307034]Täällähän on sota käynnissä ja kauheat spekulaatiot kun mainitsin että blogeissakin mainostetaan niitä keskenmenoja. Sehän on tätä nykypäivää kun on blogit ja facebookit. Kun ei malteta olla hehkuttamatta että meille tulee LAPSI jee. Sitten ei tulekaan.
En sen enempää ala blogeja esittelemään, satun vain tietämään joitakin tapauksia. Ei kannata vainoharhaiseksi ruveta kuitenkaan.[/QUOTE]

Ei malteta? Siis luulet ettei kukaan oikeasti haluaisi kertoa raskaudesta, mutta on IHAN PAKKOPAKKO? :D Mä ainakin halusin kertoa, vaikka tiesin jotain voivan käydä. Kyllä järkevät ihmiset ympärillä varmasti tietävät tuossa vaiheessa olevan vielä riski keskenmenolle suuri, pitääkö oikein erikseen mainita? :D No muuten varmuuden vuoksi vielä sanoin aina, että tämä on ihan alussa ja meille tulee vauva JOS hyvin käy, ettei sitten tyhmimmillekään ihmisille jää epäselväksi varautunut asenteeni siihen raskauteen. Monet muut eivät varmaan tajua, (tai halua ajatella niin negatiivisesti) että on noin yksinkertaisia ihmisiä ja siksi kertovat iloisena tästä uutisesta.
Aion vielä neljänkin keskenmenon jälkeen kertoa ihan avoimesti kun plussa tulee ja taas jos keskenmeno tulee, aion olla hetken surullinen vaikka mulla on jo lapsi!!
 
Viimeksi muokattu:
[QUOTE="aloittaja";26307355]Näin. Elämästä saa yhtä tragediaa jos jää jokaista kolhua vatvomaan. Elämä voi potkia pahasti päähän ja se on vain silti, elämää.[/QUOTE]

Voi myös olla, että se surematon suru, ottaa sinut jossain vaiheessa kiinni ja se suru on tarve surra. Elämää on myös se surukin - eikä kukaan voi määritellä, miten toisen pitäisi toimia surun kohdatessaan.

Lisäksi, kun rupesin odottamaan esikoistani, en tiennyt keskenmenoista mitään - kerroin raskaudestani monelle, kun olin niin onnellinen asiasta, halusin lähes koko maailman tietävän. Keskenmenostakin piti sitten kertoa lähes koko maailmalle - ja siinä vaiheessa vasta selvisi, kuinka yleisiä keskenmenot olivat. Ilmeni myös, että todella monella oli tarve asiasta jutella vielä monta vuottakin keskenmenon jälkeen, joten olivat ne koskettaneet - vaikkeivat ihmiset ehkä suruaan olleet siinä tilanteessa näyttäneet. Naiivista kokemuksestani on nyt 17 vuotta aikaa. Seuraavista raskauksista kerroin vasta kun oli pakko, viimeisimmän kohdalla sitten viimeistään keskenmenon yhteydessä - koska kokemus oli niin raju, ja työkaverit joutuivat osin tuohon kokemukseen osallisiksikin. Silti olin kokemuksesta aika nopeasti jaloillani kiitos kahden muun lapseni. Mutta elämäni viimeisin raskaus olikin sitten todella raskasta henkisesti, viikko viikolta pelkäsin ja hurjinta oli, että mulla oli päivälleen sama laskettu aikakin, joka vain nosti pelkoja. Mutta onneksi kuopukseni kanssa kaikki meni hyvin. Kaikilla ei vain ole niitä lapsia, jotka kantavat ja pakottavat jatkamaan eteenpäin.
 
Peesaan aloittajaa täysillä. Olen itsekin kokenut useamman keskenmenon ja ihan rauhassa kotosalla vuotanut ne, en ole lähtenyt ruuhkauttamaan päivystystä viikonloppuisin tai soittanut tukipuhelimiin. Pitäisi ihmisen tajuta että luonto karsii heikot; nykyinen tapa ylläpitää ihmiselämää väkisin on vasten luonnonvalintaa.
 
Alkuperäinen kirjoittaja vieroittunut:
Peesaan aloittajaa täysillä. Olen itsekin kokenut useamman keskenmenon ja ihan rauhassa kotosalla vuotanut ne, en ole lähtenyt ruuhkauttamaan päivystystä viikonloppuisin tai soittanut tukipuhelimiin. Pitäisi ihmisen tajuta että luonto karsii heikot; nykyinen tapa ylläpitää ihmiselämää väkisin on vasten luonnonvalintaa.
Click to expand...

Et sitten vaivautunut lukemaan edes sitä, että keskenmeno ei aina johdu sikiöstä olevasta viasta. Esim. tukostaipumus on aika yleinen toistuvien keskenmenojen aiheuttaja, hoidettavissa asperiinilääkityksellä. Tai kuten minulla kohdussa oleva polyyppi, iso sellainen, aiheutti keskenmeno viikolla 16, vauvassa ei mitään vikaa.

Et myöskään näköjään tiedä, että osan ihmisistä, kuten minun on mentävä sinne päivystykseen, olen veriryhmältäni rh negatiivinen ja mun on saatava immunoglobuliinipiikki - se on seuraavien raskauksien kannalta ihan oleellista, joten olen mennyt päivystykseen viikonloppuna tai jopa keskellä yötä. Ohjeesi hoitaa keskenmeno vain kotona, voi olla joillekin ihmisille seuraavien raskauksien kannalta tuhoisa!

Ja joo, onhan sekin ihmiselämän ylläpitämistä väkisin, kun hakeudun hoitoon, kun vuodan kuin seula - kahden veripussin jälkeen hb on 90 ja verenvuoto saadaan sairaalassa rauhoittumaan. Niin se ylläpidettävä elämä oli omani!
 

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa