No niin, jatkoa piisaa!
Nuo fiilikset kyynistymisestä ja turhautumisesta ovat tosi, tosi tuttuja. Ja siinä missä ns. normaali vanhempi pääsee, minä en pääse eroon katkeruuden tunteista: miksi hitossa juuri minun lapseni piti syntyä tuollaisena?? Lapseni on todella ihana persoona silloin harvoin kun on oma itsensä eikä oireile sairauksiensa vuoksi, fiksu myös. Vaan näitä hetkiä on aika vähän ja silloinkin ne menevät usein "ohi" minulta, koska hetkeä aiemmin lapsen teot saivat minut juuri raivon partaalle...
Ärsyttää, kun päiväkoti ja kaikki hoitavat tahot tuputtavat samoja sanoja ja keinojaan: "oletteko kokeilleet jo tätä?" No arvaa, ollaanko!! Jo kahden vuoden ajan, helvetti soikoon! Eikä niillä oppikirjaesimerkeillä tee tämän lapsen kanssa yhtään mitään muutenkaan; hän on jo sairauksiensa vuoksi hyvin haastava sekä RA-SIT-TA-VA, mutta siihen päälle vielä vinoutunut uskomus omasta kaikkivoipaisuudesta + helposti ärtyvä luonne...kyllä hän aisoissa jotenkin pysyy, jos aikuinen on vieressä 24/7. Tosin jos villiintyy, voit huutaa vaikka keuhkosi pihalle ja hän vaan hyppii, ravistelee päätään, mölyää...mieheni tekeekin näissä tilanteissa niin että viheltää niin korkealta ja kovaa kuin osaa ja lapsi lopettaa riehumisen, tarttuen korviinsa. Tosin tämän jälkeen mies on vaarassa saada nyrkistä, haukut saa lapselta vähintään. Eikä lapsi näe edelleenkään osallisuuttaan mihinkään, syyttelee vaan meitä vanhempia. Kaikki on meidän syytämme, oli se sitten se että hän muisti päivän väärin tai että bussi lähti nenän edestä. Jossei jatkuvasti ole läsnä ja varuillaan, saa takuuvarmasti nyrkistä.
Lapsen erityisyydessä minua inhottaa, suorastaan OKSETTAA, se miten vanhemmilta vaaditaan erityisosaamista paitsi lapsen sairauksiin liittyen, mutta myös kaikenmaailman kursseilla ja palavereissa ramppaamista. Omaa elämää ei saisi olla ollenkaan, aktiivisessa vaiheessa viikottain on jos jonkinlaista palaveria. Ja se istuminen samassa huoneessa, missä sinua katselee myötätuntoisesti sekä psykiatri, lääkäri että lapsen omahoitaja...tappakaa mut nyt heti, pliis.
Se lässytyksen määrä, lapsen käytöksen ihmettely ja samalla puolustelu, tentit siitä onko käytetty sitätätätota menetelmää...menkää ja vetäkää sanonko mikä päähänne. Mikä helvetin erityishoitaja + kuntouttaja minä muka olen?? Ei minulla ole osaamista eikä edes kiinnostusta sataan eri tukitoimeen ja -muotoon. En tahdo tehdä sosiaalisia sarjakuvia, tulostaa lisää pictoja, oppia tai opettaa tukiviittomia. Eikö kukaan muu ole vastuussa, edes vähäsen? Lapsi ei saa toistaiseksi toimintaterapiaa tai edes käyttäytymisterapiaa, lääkitystä ei ole. Ikään vaan vedotaan vissiin siihen saakka, kunnes tämä on mieron tiellä eikä paluuta ole...minä en tajua, miksi tuo lääkitys on tässä maassa jonkinlainen mörkö. Täälläkin marttyyrimammat jauhavat että "joojoo, lapset halutaan vaan hiljaisiksi ja passiivisiksi", mutta sopisi tulla katsomaan miten oma pää kestää esim. meidän arkea!
Mitä meidän arki sitten on? Jatkuvaa VÄÄNTÖÄ eri jutuista, usein samasta aiheesta päivä ja viikko toisensa perään. Siitä, että pimeää keittiötä ei tarvitse pelätä, vessa todellakin vedetään siellä käynnin jälkeen, valehtelusta seuraa aina rangaistus. Perusjuttuja, siis. Mutta meillä niistä raivotaan, paiskotaan tavaroita ja ovia kuin murrosikäiset, huudetaan niin että naapuriin varmasti kuuluu. Kun aamulla muistutetaan kolmannen kerran että ne leikit pitää lopettaa nyt heti, vastaukseksi tulee ärinää ja huutoa. Kun käsketään hiljentämään ääntä ettei olla häiriöksi naapureille, lapsi alkaa polkemaan jalkaansa niin että lattia paukkuu. Kun tämäkin kielletään ja yritetään keskustellen muistuttaa, miten leikeistä sanottiin jo viisi minuuttia sitten, kädet laitetaan käsille ja kieltäydytään kuuntelemasta. Kun ne otetaan väkisin pois, irvistellään ja pyritään lyömään. Yleensä voimani riittävät siihen että pyöräytän pojan suht kivuliaaseen asentoon, sillä tämä lopettaa riehumisensa, mutta joskus olen tönäissyt tai lyönyt takaisin. En vaan jaksa. Joka vitun aamu. Eikä niistä sekuntikelloista, pictoista tai mistään muustakaan ole paskaakaan apua.
Harrastaa ei voi mitään, koska mikään ei kiinnosta ja väkisinhän häntä ei saa mitään tekemään. Ryhmälajeissa on osaamaton toimimaan ryhmässä, ei ymmärrä alkeellisiakaan sääntöjä ja päätyy pelaamaan väärin. Kun tästä moititaan, elvistelee että hänen sääntönsä ovat kivemmat ja häntä ei edes kiinnosta pelata muiden kanssa. Ja sitten tulee joku lausunto postissa, jossa käsketään hankkimaan lapselle liikunnallinen harrastus...hah! Uimaan lasta on viety joskus, mutta se sujuu hyvin vaihtelevasti: kieltäytyi uimakoulusta ja rupesi väkivaltaiseksi, joskus karkaa ja löytyy vaarallisesta paikasta, välillä sählää itsensä verille ennen altaille pääsemistä. Mieheni on ihan kypsä näihin "harrastuksiin", samoin minä.
En minä ollut aina tämmöinen, väsynyt ja kyyninen akka. En lyönyt tai töninyt lastani. Mutta minäkin olen vain ihminen ja juuri nyt olen hiton väsynyt ihan kaikkeen.
Ja mulla oli myös koulussa vaikeaa. Keskittyminen ei onnistunut siellä eikä kotona kokeisiin lukemiseenkaan. Eikä omista erityispiirteistä vanhemmista ollut kovin paljon apua. 
