lapsiperhe ja ero

[vaimo?]

Mulla on nyt aika kauan ollut sellainen olo että haluaisin erota. Mun mies ei ole yhtään sellainen kuin kuvittelin ennen lapsia. Sillon oli ok mutta nykyään aika välinpitämätön ja itsekäs. Siivoo kyllä kotona ja tekee ruokaa yms kotitöitä mutta sitte monissa asioissa ajattelee vaan itseään ja välillä tulee sellasia päiviä että on aiavan kamala. omiin menooihin hänen pitää aina päästä mutta mun menoilla ei oo väliä. Käydään molemmat töissä. Meillä on 2 lasta. toinen on 3v ja toinen 1,5v.

Toinen juttu on se että ikäänkuin vaikuttaa häpeävän mua. Mentiin naimisiin toisen lapsen syntymän jälkeen ja hän ei pidä sormustaan koska "ei tykkää koruista". jos ollaan yhdessä jossain ja yritän mennä vaikka viereen istuun niin saattaa lähteä muualle. Sen kaa ei voi puhua. Aina menee mun syyttelyksi. Mulla on pinna kireellä ja hermostun koko ajan jostain. Haaveilen siitä että mulla joskus ois sellanen mies että voisin tuntea itteni rakastetuksi ja että joku välittäis musta ja ajattelis joskus munkin parasta. Mä tunnen olevani joku äiti sille miehellekin. Hän ei voi käydä ees kaupassa jos pyydän. Jos oon sairas niin ei voi mennä edes apteekkiin hakemaan lääkettä. Joudun ite mennä ja usein vielä raahata lapsetkin mukana. Olis ihan sama asua yksin lasten kanssa, ainut ero olis se ettei ois miestä "hoidettavana".

Haluaisin niin erota. Kaikista eniteb haluaisin että tää vielä toimis ja että voisin alkaa rakastaa miestä uudestaan, että ois ehjä perhe. Mietin voiko ikään olla onnellinen jos perhe "hajoaa". Löydänkö koskaan ketään miestä vai oonko loppuelämäni yksin lasten kans? Ollaan niin monesti "yritetty" mutta ei . Aina samaa. Jos miehelle puhuu mitään eroamisen suuntaan niin hän on heti että "mikä järki on mennä naimisiin ja hankkia lapset ja sit erota" yms. ja että "nyt kyllä ruvetaan tekee töitä suhteen eteen" mutta ei koskaan. Kerran yritin jutella nätisti että pitäiskö miettiä sitä vaihtoehtoa, kun ei tää oikeen tunnu enää miltään. Hän sit kun huomas et oon tosissani, ei suostunu kuuntelee vaan sano että "no ei tässä oo sit mitään juteltavaa jos haluat erota" ja lähti ulos.

Suhteen alussa oli ongelmia paljon ja sit yhtäkkiä tuntui menevän paremmin, tosi hyvin ja sillon tuntui siltä että tää toimii ja että lapsiakin vois tulla. Saatiin sitten 2 lasta mutta aina välillä on huonompia aikoja tietenkin. Nyt on alkanu meneen niin alamäkeä ja tuntuu etten edes enää voi sanoa rakastavani miestä.

En tiedä mitä tekisin. Ahdistavaa.

 

[yks yh ja onnellinen]

Elämä yksin lasten kanssa on PALJON parempaa kuin elämä huonossa parisuhteessa! Mä ainakin olen onnellinen, vaikka ei sitä parisuhdetta olekaan, erittäin onnellinen olenkin! Miestä en kaipaa enkä etsimällä etsi, mutta jos joskus jossain tulee vastaan se, joka saa polvet notkumaan heti kättelyssä, niin en estele...mutta saa kyllä olla aikamoinen mies että enää parisuhteeseen ryhdyn Yksin kun on, niin saa päättää kaikesta yksin, tehdä mitä huvittaa ja koska huvittaa eikä ole kenellekään tilivelvollinen. Tyhjässä parisuhteessa ei kannata kärsiä, meillä on vaan yksi elämä ja omaa parastaan pitää osata ajatella! Tsemppiä! Tiedän ettei ole helppoa punnita vaihtoehtoja...ite kun sain joku vuosi sitten loppujen lopuksi tehtyä sen ratkaisun että jään lasten kanssa yksin, niin olo helpottui kummasti, oli kuin kivi olisi vierähtänyt pois sydämeltä

 

["viiraska"]

Kuulostaa siltä, että on ihan normaalia tuo teidän tunneilmasto, jos ei kuitenkaan mitään väkivaltaa tai sellaista ole. On ihan normaalia, että toinen on moukka, joka ei tajua mistään mitään ja on täysin tunteeton ja ymmärtämätön. Kuulis vaan mitä itse on toisen mielestä. Keskustelu on tähän ainut apu.

Olen itse ollut naimisissa mieheni kanssa jo 16 vuotta. Alun alkaen olemme menneet yhteen lopuksi ikää, avioliiton purkamattomuus kuuluu arvoihimme. "Minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako". Mutta kas, mieheni on oikeasti niin insinööri, niin insinööri, tunnemaailmaltaan rajoittunut, erittäin hidas, erittäin epäsensitiivinen. Keksustelutaitoja hänellä on, kunhan ei puhuta hänen omista tunteistaan. Monet kertomistasi asioista kuulostavat niin tutuilta. Mutta kun ajattelen pysyä hänen kanssaan yhdessä jomman kumman kuolemaan asti, en näe suhdettamme epäonnistuneena. Haastava se on, mutta minun työni, jos kerran olen itse sensitiivinen ja tunteikas, on AUTTAA häntä ymmärtämään itseään ja minua. Paljon kivempää tietysti olisi olla hoivattu ja ymmärretty, mutta ajattelen, että tällaisen miehen olen valinnut, ja näen että hänessä on paljon hyviä puolia. Kerron näitä, jotta saisit vähän vertailukohtaa, miten muut kokevat ja ajattelevat.

Kannattaa lukea kirja MArs ja Venus - ikuisesti yhdessä. Siinä kuvataan juuri teidän tilannetta ja sanotaan, että miehen tärkein tarve on saada arvostusta (siksi suunta on usein kodista ulos), lisäksi miehelle tyypillistä on tarve vetäytyä "luolaan". Naisen tärkein tarve taas - luin sen sinunkin kirjoituksestasi - on tulla hoivatuksi (rakastetuksi, ymmärretyksi). Entä sitten? Katso ympärillesi tai lue, miten ihmiset näiden tarpeiden ristiriidan selvittävät.

 

[vaimo?]

kiitos vastauksista. Musta tuntuu nyt että mulla on ollut liian kiire aikuistua. Ruvettiin seurusteleen kun olin 16 ja sitten muutettiin yhteen melkeen heti. riideltiin paljon mutta "väkisin" roikuin kiinni hänessä. Mun lapsuuden kodissa oli paljon väkivaltaa yms joten ehkä siksikin halusin äkkiä pois kotoa ja takerruin johonkin ihmiseen joka tuntu ijotenkin turvalliselta. Mua on petettykin mutta annoin sit anteeksi. Mun miehen kaa juttelin ja sen mielestä mussa vaan on vika kun mä oon niin hermostunut koko ajan ja mua ei kiinnosta enää niin paljoa makkarihommat kun tuntuu et on koko suhteesta mennyt into mihinkään. Mä en tunne että mulla ois hauskaa mun miehen kans koskaan. Siitä on tullu kauheen "vieras". En rakasta enää. En tiiä mitä tekisin. Tuntuu niin toivottomalta,enkä haluaisi erota koska sitten jos "tauon" jäkeen huomais että haluaiskin olla yhdessä, niin ei sitä oikeen vois siitä vaan sit palata yhteen, kun lapsetkin menis ihan sekasin ja muutenki.. en tiiä mitä mä teen. Mun miehen sukulaiset on sellasia et niiten mielestä on ihan hirveetä jos joku eroo, ne monesti puhuu jostain eronneista että "on kyllä niin typerää et mennään yhteen ja sit erotaan monen vuoden päästä"

 

[Pipsa_]

Itte otin eron lasten isästä kun tilanne oli se että olin 1,5vuotta säännöllisen epäsäännöllisesti yrittänyt puhua miehen kanssa suhteestamme, jossa minun ei ollut hyvä olla. Miehen vastaus oliaina "meillähän on kaikki hyvin". Lopulta sitten tein päätökseni ja olen sitä mieltä että se oli elämäni paras päätös.
Elämä on ollut PALJON helpompaa eron jälkeen, paitsi että ex ja äitinsä aiheuttavat "hieman" harmaita hiuksia edesottamuksillaan kun lapset käyvät joka toinen vkl isällään. Mutta siis olen ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti onnellinen... ja se tunne alkoi heti kun ex pakkasi kamppensa ja lähti.

 

[vaimo?]

mulla on sellainen olo että mulla ois paha mieli sitten mun miehen puolesta. Kun sen mielestä on kaikki hyvin tosiaan, ja sen kans puhuttiin iin se sanoi että "eihän tässä oo mitään vikaa, mun pitää vähän korjata mun tapoja, tiiän että tein sillon ja sillon väärin. ja sun pitää olla hermoomatta niin sit meillä menee ihan hyvin. ja oonhan mä viime aikoina tehny paljon kotitöitä ja sellasta ja pitää ruveta tekee enemmän asioita yhdessä". Samat jutut kuin joka kerta jutellessa aiheesta. Haluaisin erota sovussa, mutta en tiedä onko se mahdollista. mies tuntuu siltä että hän ei oo yhtään eron kannalla, mutta enemmän sain puheista käsityksen että hän ei halua erota siksi koska se oisi hänen mielestään noloa ja hän ei viitsi hoitaa kaikkia asioitaan yksin.

 

["HElmi"]

Itte otin eron lasten isästä kun tilanne oli se että olin 1,5vuotta säännöllisen epäsäännöllisesti yrittänyt puhua miehen kanssa suhteestamme, jossa minun ei ollut hyvä olla. Miehen vastaus oliaina "meillähän on kaikki hyvin". Lopulta sitten tein päätökseni ja olen sitä mieltä että se oli elämäni paras päätös.
Elämä on ollut PALJON helpompaa eron jälkeen, paitsi että ex ja äitinsä aiheuttavat "hieman" harmaita hiuksia edesottamuksillaan kun lapset käyvät joka toinen vkl isällään. Mutta siis olen ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti onnellinen... ja se tunne alkoi heti kun ex pakkasi kamppensa ja lähti.

ai no meillä oli pattitilanne avioliitossa,kun mies pakkas ja lähti,minut valtasi tyhjyys ja sen jälkeen tunne että mitä ***** mä oon tehnyt(mä halusin että mies lähtee), oli kyllä tarpeellinen pysäytys sinänsä että sitä tajus että rakastaa sitä toista sittenkin eikä siinä kaikki ollut niin huonoo.. sitä vaan ol itilanne niin kriisiytynyt,kun asioista ei puhuttu moneen vuoteen..

menin eka yksin pariterapiaan ja sit meis tuli perässä.. nyt on taas onni kukoistuksessaan enään mä en luovu.. mä ymmärrän sen että jos pidän eroa vaihtoehtona edes suutuspäissäni,niin silloin en ole sitoutunut suhteeseen,eikä ne ongelmat koskaan ratkea