M
"Maiju"
Vieras
1. Onnellisin hetki
2. Surullisin hetki
3. Vaikein hetki
1. Oma onnellisin hetkeni oli kun vauva syntyi. En olisi koskaan uskonut sitä tunnetta mikä siitä tuli. Ensimmäistä kertaa itkin onnesta. <3 ja se monen tunnin piina, ei tuntunut enää miltään kun sain vauvan rinnan päälle ja näin miehen ilmeen. Koskaan en sitä ilmettä ole nähnyt. Rakastuin entistä enemmän myös mieheeni. <3
2. Surullisin ja ahdistavin hetki on ollut tasan 2 vuotta sitten kun veljeni kuoli. Isäni soitti asiasta, jalat tippuvat alta, lyyhistyin maahan, huusin. Oli keskiyö. Veljeni oli minulle todella rakas, ja tuntui aivan järkyttävältä yhtäkkiä menettää hänet. Olin 19-vuotias ja järjestin hautajaiset isoveljelleni. Aika ei ole vielä aikanaan parantanut, vaan kaipaan häntä joka hetki. Hän ei nähnyt omaa siskon tyttöään joka surettaa kovasti.
3. Vaikein hetki liittyy myös veljen kuolemaan. Jouduin kertomaan äidillemme asiasta. Jouduin kertomaan äidilleni, että hänen esikoisensa on kuollut. Kerroin puhelimessa ja olin samalla hetkellä menossa jo hänen luokseen. Tulin pihaan ja äiti seisoi ulkona yöpaita päällä ja huusi ja repi hiuksiaan. Se hetki kun näin äidin... Aivan järkyttävää. Siitä seuraava vaikea hetki oli kun jouduin näkemään rakkaan veljeni kappelissa. Katsoin vain hänen rintaa ja mietin "mikset hengitä?" Jouduin katsomaan äidin ja isän suurta surua ja kantamaan heitä. Vaikka itselläni oli todella vaikeaa. Mutta oli pakko olla vahva ja auttaa heitä.
Surullista elämää, onneksi nyt on maailman ihanin pieni tyttö vierellä, en voisi elää ilman häntä ja mieheni tukea joka auttoi veljen kuoleman käsittelyssä myös. :heart:
2. Surullisin hetki
3. Vaikein hetki
1. Oma onnellisin hetkeni oli kun vauva syntyi. En olisi koskaan uskonut sitä tunnetta mikä siitä tuli. Ensimmäistä kertaa itkin onnesta. <3 ja se monen tunnin piina, ei tuntunut enää miltään kun sain vauvan rinnan päälle ja näin miehen ilmeen. Koskaan en sitä ilmettä ole nähnyt. Rakastuin entistä enemmän myös mieheeni. <3
2. Surullisin ja ahdistavin hetki on ollut tasan 2 vuotta sitten kun veljeni kuoli. Isäni soitti asiasta, jalat tippuvat alta, lyyhistyin maahan, huusin. Oli keskiyö. Veljeni oli minulle todella rakas, ja tuntui aivan järkyttävältä yhtäkkiä menettää hänet. Olin 19-vuotias ja järjestin hautajaiset isoveljelleni. Aika ei ole vielä aikanaan parantanut, vaan kaipaan häntä joka hetki. Hän ei nähnyt omaa siskon tyttöään joka surettaa kovasti.
3. Vaikein hetki liittyy myös veljen kuolemaan. Jouduin kertomaan äidillemme asiasta. Jouduin kertomaan äidilleni, että hänen esikoisensa on kuollut. Kerroin puhelimessa ja olin samalla hetkellä menossa jo hänen luokseen. Tulin pihaan ja äiti seisoi ulkona yöpaita päällä ja huusi ja repi hiuksiaan. Se hetki kun näin äidin... Aivan järkyttävää. Siitä seuraava vaikea hetki oli kun jouduin näkemään rakkaan veljeni kappelissa. Katsoin vain hänen rintaa ja mietin "mikset hengitä?" Jouduin katsomaan äidin ja isän suurta surua ja kantamaan heitä. Vaikka itselläni oli todella vaikeaa. Mutta oli pakko olla vahva ja auttaa heitä.
Surullista elämää, onneksi nyt on maailman ihanin pieni tyttö vierellä, en voisi elää ilman häntä ja mieheni tukea joka auttoi veljen kuoleman käsittelyssä myös. :heart:
. Eli tää nykyinen elämän tilanne on loistava ja olen onnellinen ja tyytyväinen. 