B
BBBB
Vieras
Hei!
En ole aiemmin purkanut tunteitani palstoille, mutta nyt minun on pakko. Mies haluaa ottaa eron yhdeksän yhteisen vuoden (joista seitsemän naimisissa) jälkeen. Minulla ei ole ketään, jolle voisin puhua tästä asiasta, sillä sukulaisiamme emme halua vielä sotkea tähän mukaan. Niin hyviä ystäviä, joille voisin purkautua, ei minulla ole.
Tilanteemme on seuraavanlainen. Vuoden 2011 loppupuolella miehemme löysi ok-talon, jonka halusi remontoida meille kodiksi. Minä aluksi vastustelin mm. siksi, että pelkäsin ison urakan tuomaa stressiä ja isoa velkaa, sillä meillä oli tuolloin hieman päälle kaksivuotias lapsi. Suostuin kuitenkin miehen ehdotukseen, sillä oma talo on ollut hänellä aina haaveena. Vuodenvaihteesta alkaen mies kävi päivisin töissä, hän on yrittäjä, ja illat hän remontoi taloa. Kesällä 2012 pääsimme muuttamaan uuteen, ihanaan kotiin. Olin todella ylpeä mieheni urakasta.
Koko rakentamisen ajan mies oli selkeästi stressaantunut. Yritin tehdä kaikkeni, jotta hänen ei tarvitsisi kotona huolehtia mistään. Lopulta kuitenkin molemminpuolista ärtymystä oli ilmassa ja arkeen tuli ajoittaista tiuskimista, mitä ei meillä aiemmin ole ollut juuri ollenkaan. Ehdotin myös juttelua, mutta usein mies ei halunnut jutella.
Muutimme siis uuteen kotiin, mutta koko ajan painostavammaksi käyvä ilmapiiri vain jatkui. Suurimmaksi osaksi arki sujui mukavasti ja kaikki oli ok, mutta koko ajan kuitenkin tuntui siltä, että jokin mättää. Meillä oli muutamia riitojakin/erimielisyyksiä, mutta ne saatiin aina puhuttua läpi - tai ainakin niin minä luulin. Yritin koko ajan enemmän ja enemmän piristää miestäni pienin yllätyksin, tarjoamalla hierontaa yms. Luulin myös, että puhuimme asioista; toisinaan mieheni ei halunnut puhua. Luulin koko ajan, että kyseessä on vielä talonrakennukseen liittyvää stressiä + töistä johtuvaa stressiä. Myönnän, että minuakin alkoi tilanne painaa, joten minäkin muutuin pikkuhiljaa kireämmäksi ja nipommaksi. Mutta missään vaiheessa meillä ei ole ollut haukkumista tms., vaan meillä on arki rullannut ihan normaalisti, meillä on ollut iltaisin lapsen käytyä nukkumaan yhteistä aikaa yms. Ilmapiiri alkoi myös näkyä vähentyneellä makuuhuone-elämällä; enne mies oli aina kimpussani (mistä pidin kovasti), mutta ei enää.
Nyt tänä kesänä, tarkalleen kesäkuun lopulla, mies ilmoitti lomansa alkajaisiksi haluavansa minusta eron. Tämä tuli minulle täytenä yllätyksenä ja shokkina, sillä luulin, että meillä on meneillään "vain jokin pitkään parisuhteeseen kuuluva etääntymiskausi". Mies oli kokenut, etten ollut tukenut häntä yhtään taloprojektin aikana ja olin kohdellut häntä huonosti koko ajan. Hän myös sanoi, että syksyn erimielisyydet/riidat olivat ollet hänelle liikaa, eikä asioita tullut silloin todellakaan sovittua, vaan hän ei vain jaksanut jatkaa kiistelyä.
Tämä kaikki tuli minulle aivan puun takaa, sillä luulin koko ajan toimivani oikein ja antavani tukea. Luulin myös, että erimielisyydet tuli aina selvitettyä ja ne oli jo unohdettu. Mieheni sanoja tarkemmin pohdittuani tunnistin joitain asioita, mutta en kuitenkaan koe olleeni sellainen ihmishirviö, joksi hän minua kuvaili. Olen nimittäin ihan oikeasti aina ollut tosi kiltti ja herkkä ihminen. Kahden päivän keskustelun jälkeen sovimme, että yritämme uudestaan ja parannan käytöstäni. Aina viime loppuviikkoon asti olin todellakin ja ihan pilkulleen koko ajan iloisen positiivinen, enkä sanonut moitteen sanaa mistään. Minusta meillä meni hyvin ja arki oli mukavaa, oli hassuttelua - ei tietenkään vielä mitään uutta rakkauden roihua, mutta koko ajan parempaan suuntaan olimme mielestäni menossa.
Nyt viime alkuviikosta meille tuli erimielisyyttä eräästä lastamme koskevasta asiasta, jossa kuitenkin meillä molemmilla oli samat intressit - lapsemme paras. Noin vartin keskustelun/jankkaamisen jälkeen mieheni hermostui minulle. Mietin kantaani asiaan uudestaan ja päädyin hyväksymään hänen kantansa ja toimimaan sen mukaisesti. Huomasin siis jyrääväni mielipidettäni ja päätin muuttaa asennetani ja toimintaani. Paria päivää myöhemmin meheni ilmoitti, että kokee arjen ja minun kanssani asumisen ahdistavaksi ja haluaa erota. Keskustelimme taas asiasta ja riitauduimme siitä, että meillä molemmilla on niin erilaiset näkemykset ja kokemukset tämän taloprojektin myötä tapahtuneista asioista. Tunnustin kuitenkin puutteeni ja pyysin saada mahdollisuuden korjata kaiken - menihän tuo kolme kuukautta ihan ilman mitään ongelmia ja hyvissä mielin, kun olin tajunnut ja sisäistänyt oman turhan nipottamiseni.
Eilen sitten erehdyin kysymään mieheltäni, että voisiko hänellä olla vaikka piilevänä hieman masennusta, kun kuitenkin stressiä on ollut niin paljon. Stressi kuitenkin voi tuoda "lisäponnetta" negatiivisiin kokemuksiin ja tunteisiin. Nyt mies on sitten lopullisesti minulle vihainen - ja hän tuntuu suorastaan inhoavan minua.
Tämä tuntuu niin musertavan pahalta, sillä minä RAKASTAN miestäni todella - luulin aina, että me olemme vielä eläkeläisinä yhdessä ja tämä on vain kriisi, jonka voimme yhdessä selvittää. Olen ilmeisesti tiedostamattani sotkenut koko avioliittomme, vaikka olen luullut olleeni hyvä vaimo. Meillä on myös 4-vuotias tytär, ja minua raastaa aivan mielettömästi, kun ajattelenkin, että joutuisin tulevaisuudessa olemaan hänestä erossa. Olisin valmis tekemään mitä tahansa, jotta saisimme kaiken selviettyä ja jatkettua liittoamme. Me olemme kuitenkin asioista samalla aaltopituudella, meillä on sama huumorintaju - olemme aina ollet hyvä tiimi. Myönnän virheeni ja haluaisin korjata kaiken, mutta minusta tuntuu, että mies ei enää halua korjata tätä. Meillä on varattu aika keskiviikoksi seuriksen perheneuvontaan ja toivon todella, että mieheni haluaisi tosisssaan yrittää antaa minulle anteeksi, antaa toisen mahdollisuuden ja korjata kanssani tämä liitto.
Mieheni on melkein ensitapaamisestani asti ollut paras ja luotettavin ystäväni ja sielunkumppanini. Hän ja lapseni ovat minulle tärkeimmät asiat maailmassa. Meillä on ihan liian paljon hyvää menetettävänä. Mieheni sanoo, etti ihminen voi muuttua, mutta mielestäni kuitenkin toimintatapoja voi. Olen tähän mennessä toiminut aivan väärin - tämä tilanne on avannut silmäni ja tajusin sen - mutta olen valmis tekemään kaikkeni muuttaakseni toimintaani esim. erimielisyystilanteissa. En ole tietosesti halunnut loukata miestäni, vaan hän on paras mies ja isä mitä voin kuvitella. Luulin koko ajan myös osoittavani sen hänelle, mutta keinoni olivat ilmeisen väärät.
Tämä tilanne tuntuu ihan kauhealta, sillä riskinä on että menetän minulle kaikkein tärkeimmän asian elämässäni - perheeni.
En ole aiemmin purkanut tunteitani palstoille, mutta nyt minun on pakko. Mies haluaa ottaa eron yhdeksän yhteisen vuoden (joista seitsemän naimisissa) jälkeen. Minulla ei ole ketään, jolle voisin puhua tästä asiasta, sillä sukulaisiamme emme halua vielä sotkea tähän mukaan. Niin hyviä ystäviä, joille voisin purkautua, ei minulla ole.
Tilanteemme on seuraavanlainen. Vuoden 2011 loppupuolella miehemme löysi ok-talon, jonka halusi remontoida meille kodiksi. Minä aluksi vastustelin mm. siksi, että pelkäsin ison urakan tuomaa stressiä ja isoa velkaa, sillä meillä oli tuolloin hieman päälle kaksivuotias lapsi. Suostuin kuitenkin miehen ehdotukseen, sillä oma talo on ollut hänellä aina haaveena. Vuodenvaihteesta alkaen mies kävi päivisin töissä, hän on yrittäjä, ja illat hän remontoi taloa. Kesällä 2012 pääsimme muuttamaan uuteen, ihanaan kotiin. Olin todella ylpeä mieheni urakasta.
Koko rakentamisen ajan mies oli selkeästi stressaantunut. Yritin tehdä kaikkeni, jotta hänen ei tarvitsisi kotona huolehtia mistään. Lopulta kuitenkin molemminpuolista ärtymystä oli ilmassa ja arkeen tuli ajoittaista tiuskimista, mitä ei meillä aiemmin ole ollut juuri ollenkaan. Ehdotin myös juttelua, mutta usein mies ei halunnut jutella.
Muutimme siis uuteen kotiin, mutta koko ajan painostavammaksi käyvä ilmapiiri vain jatkui. Suurimmaksi osaksi arki sujui mukavasti ja kaikki oli ok, mutta koko ajan kuitenkin tuntui siltä, että jokin mättää. Meillä oli muutamia riitojakin/erimielisyyksiä, mutta ne saatiin aina puhuttua läpi - tai ainakin niin minä luulin. Yritin koko ajan enemmän ja enemmän piristää miestäni pienin yllätyksin, tarjoamalla hierontaa yms. Luulin myös, että puhuimme asioista; toisinaan mieheni ei halunnut puhua. Luulin koko ajan, että kyseessä on vielä talonrakennukseen liittyvää stressiä + töistä johtuvaa stressiä. Myönnän, että minuakin alkoi tilanne painaa, joten minäkin muutuin pikkuhiljaa kireämmäksi ja nipommaksi. Mutta missään vaiheessa meillä ei ole ollut haukkumista tms., vaan meillä on arki rullannut ihan normaalisti, meillä on ollut iltaisin lapsen käytyä nukkumaan yhteistä aikaa yms. Ilmapiiri alkoi myös näkyä vähentyneellä makuuhuone-elämällä; enne mies oli aina kimpussani (mistä pidin kovasti), mutta ei enää.
Nyt tänä kesänä, tarkalleen kesäkuun lopulla, mies ilmoitti lomansa alkajaisiksi haluavansa minusta eron. Tämä tuli minulle täytenä yllätyksenä ja shokkina, sillä luulin, että meillä on meneillään "vain jokin pitkään parisuhteeseen kuuluva etääntymiskausi". Mies oli kokenut, etten ollut tukenut häntä yhtään taloprojektin aikana ja olin kohdellut häntä huonosti koko ajan. Hän myös sanoi, että syksyn erimielisyydet/riidat olivat ollet hänelle liikaa, eikä asioita tullut silloin todellakaan sovittua, vaan hän ei vain jaksanut jatkaa kiistelyä.
Tämä kaikki tuli minulle aivan puun takaa, sillä luulin koko ajan toimivani oikein ja antavani tukea. Luulin myös, että erimielisyydet tuli aina selvitettyä ja ne oli jo unohdettu. Mieheni sanoja tarkemmin pohdittuani tunnistin joitain asioita, mutta en kuitenkaan koe olleeni sellainen ihmishirviö, joksi hän minua kuvaili. Olen nimittäin ihan oikeasti aina ollut tosi kiltti ja herkkä ihminen. Kahden päivän keskustelun jälkeen sovimme, että yritämme uudestaan ja parannan käytöstäni. Aina viime loppuviikkoon asti olin todellakin ja ihan pilkulleen koko ajan iloisen positiivinen, enkä sanonut moitteen sanaa mistään. Minusta meillä meni hyvin ja arki oli mukavaa, oli hassuttelua - ei tietenkään vielä mitään uutta rakkauden roihua, mutta koko ajan parempaan suuntaan olimme mielestäni menossa.
Nyt viime alkuviikosta meille tuli erimielisyyttä eräästä lastamme koskevasta asiasta, jossa kuitenkin meillä molemmilla oli samat intressit - lapsemme paras. Noin vartin keskustelun/jankkaamisen jälkeen mieheni hermostui minulle. Mietin kantaani asiaan uudestaan ja päädyin hyväksymään hänen kantansa ja toimimaan sen mukaisesti. Huomasin siis jyrääväni mielipidettäni ja päätin muuttaa asennetani ja toimintaani. Paria päivää myöhemmin meheni ilmoitti, että kokee arjen ja minun kanssani asumisen ahdistavaksi ja haluaa erota. Keskustelimme taas asiasta ja riitauduimme siitä, että meillä molemmilla on niin erilaiset näkemykset ja kokemukset tämän taloprojektin myötä tapahtuneista asioista. Tunnustin kuitenkin puutteeni ja pyysin saada mahdollisuuden korjata kaiken - menihän tuo kolme kuukautta ihan ilman mitään ongelmia ja hyvissä mielin, kun olin tajunnut ja sisäistänyt oman turhan nipottamiseni.
Eilen sitten erehdyin kysymään mieheltäni, että voisiko hänellä olla vaikka piilevänä hieman masennusta, kun kuitenkin stressiä on ollut niin paljon. Stressi kuitenkin voi tuoda "lisäponnetta" negatiivisiin kokemuksiin ja tunteisiin. Nyt mies on sitten lopullisesti minulle vihainen - ja hän tuntuu suorastaan inhoavan minua.
Tämä tuntuu niin musertavan pahalta, sillä minä RAKASTAN miestäni todella - luulin aina, että me olemme vielä eläkeläisinä yhdessä ja tämä on vain kriisi, jonka voimme yhdessä selvittää. Olen ilmeisesti tiedostamattani sotkenut koko avioliittomme, vaikka olen luullut olleeni hyvä vaimo. Meillä on myös 4-vuotias tytär, ja minua raastaa aivan mielettömästi, kun ajattelenkin, että joutuisin tulevaisuudessa olemaan hänestä erossa. Olisin valmis tekemään mitä tahansa, jotta saisimme kaiken selviettyä ja jatkettua liittoamme. Me olemme kuitenkin asioista samalla aaltopituudella, meillä on sama huumorintaju - olemme aina ollet hyvä tiimi. Myönnän virheeni ja haluaisin korjata kaiken, mutta minusta tuntuu, että mies ei enää halua korjata tätä. Meillä on varattu aika keskiviikoksi seuriksen perheneuvontaan ja toivon todella, että mieheni haluaisi tosisssaan yrittää antaa minulle anteeksi, antaa toisen mahdollisuuden ja korjata kanssani tämä liitto.
Mieheni on melkein ensitapaamisestani asti ollut paras ja luotettavin ystäväni ja sielunkumppanini. Hän ja lapseni ovat minulle tärkeimmät asiat maailmassa. Meillä on ihan liian paljon hyvää menetettävänä. Mieheni sanoo, etti ihminen voi muuttua, mutta mielestäni kuitenkin toimintatapoja voi. Olen tähän mennessä toiminut aivan väärin - tämä tilanne on avannut silmäni ja tajusin sen - mutta olen valmis tekemään kaikkeni muuttaakseni toimintaani esim. erimielisyystilanteissa. En ole tietosesti halunnut loukata miestäni, vaan hän on paras mies ja isä mitä voin kuvitella. Luulin koko ajan myös osoittavani sen hänelle, mutta keinoni olivat ilmeisen väärät.
Tämä tilanne tuntuu ihan kauhealta, sillä riskinä on että menetän minulle kaikkein tärkeimmän asian elämässäni - perheeni.
