S
"sissi"
Vieras
No niin, jos synnytystä ei lasketa olen viimeksi ollut mieheni kanssa missään kaksin 5 vuotta sitten. Olen ollut itse vapaalla viimeksi 3 vuotta sitten, tarkoittaen sitä etten ole ollut edes lääkärissä yksin tänä aikana.
Meillä on 2 mummua, ei edes vanhoja mutta toisesta ei ole lasta vahtimaan ja toinen on vahvasti sitä mieltä että lapset kasvatetaan täysin itse ( hoitaa kyllä mieheni siskojen lapsia joten tämän voisi kai ymmärtää niin että oman äitini pitäisi olla se joka lapsia vahtii) .
Mieheni on täysin kiinni yrityksessään. On kyllä lasten kanssa ja rakastaa heitä, mutta toki kotonakin on asioita joita pitää hoitaa kun mies kerkeää lasten kanssa olemaan.
Rakastan miestäni, rakastan lapsiani ja lähtökohtaisesti olen hyvin tyytyväinen elämääni ja rakastan arkeani.
Mutta ajoittain tuntuu siltä että tukehdun kun elämässä ei ole enää mitään minua ja minun omaa, menetänkö loppuviimeksi rippeetkin itsestäni?
En ehkä ajatellut tilanteen muuttuvan oman firman mukana näin rajusti. Miehen yrityksen takia olen kotiäitinä koska olisi lähes mahdotonta hoitaa arjen pyöritys ja 3 vuorotyö mikä minua olisi odottanut, irtisanouduin ja hyvästelin työnikin perheen takia.
Ystävät ovat hävinneet tämän kaiken myötä. Täällä päin minulla ei ole kuin mieheni sukulaisia ja minä kyllä saan tuta olevani ulkopuolinen kaikin osin, olen yrittänyt olla ystävällinen ja auttaa. Miehen siskot hoitavat puolin ja toisin lapsiaan.
Täällä päin ei ole lastenhoitopalveluita, onneksi on kerho jossa alle kouluikäisemme käy ja näkee kolme kertaa viikossa ikäisiään.
Lapset ovat onneksi hyvin ulospäinsuuntautuneita ja iloisia. Kavereita meillä käy kouluikäisillä lapsilla, mutta ei juuri muita vieraita.
On tämä elämä niin yksinäistä enkä varmaan edes osaisi luoda mitään suhdetta kehenkään enää, joskushan lapset ovat vielä isoja. Mitä ihmettä sitten teen?
Meillä on 2 mummua, ei edes vanhoja mutta toisesta ei ole lasta vahtimaan ja toinen on vahvasti sitä mieltä että lapset kasvatetaan täysin itse ( hoitaa kyllä mieheni siskojen lapsia joten tämän voisi kai ymmärtää niin että oman äitini pitäisi olla se joka lapsia vahtii) .
Mieheni on täysin kiinni yrityksessään. On kyllä lasten kanssa ja rakastaa heitä, mutta toki kotonakin on asioita joita pitää hoitaa kun mies kerkeää lasten kanssa olemaan.
Rakastan miestäni, rakastan lapsiani ja lähtökohtaisesti olen hyvin tyytyväinen elämääni ja rakastan arkeani.
Mutta ajoittain tuntuu siltä että tukehdun kun elämässä ei ole enää mitään minua ja minun omaa, menetänkö loppuviimeksi rippeetkin itsestäni?
En ehkä ajatellut tilanteen muuttuvan oman firman mukana näin rajusti. Miehen yrityksen takia olen kotiäitinä koska olisi lähes mahdotonta hoitaa arjen pyöritys ja 3 vuorotyö mikä minua olisi odottanut, irtisanouduin ja hyvästelin työnikin perheen takia.
Ystävät ovat hävinneet tämän kaiken myötä. Täällä päin minulla ei ole kuin mieheni sukulaisia ja minä kyllä saan tuta olevani ulkopuolinen kaikin osin, olen yrittänyt olla ystävällinen ja auttaa. Miehen siskot hoitavat puolin ja toisin lapsiaan.
Täällä päin ei ole lastenhoitopalveluita, onneksi on kerho jossa alle kouluikäisemme käy ja näkee kolme kertaa viikossa ikäisiään.
Lapset ovat onneksi hyvin ulospäinsuuntautuneita ja iloisia. Kavereita meillä käy kouluikäisillä lapsilla, mutta ei juuri muita vieraita.
On tämä elämä niin yksinäistä enkä varmaan edes osaisi luoda mitään suhdetta kehenkään enää, joskushan lapset ovat vielä isoja. Mitä ihmettä sitten teen?