M
"Minty"
Vieras
Oikeesti mä en ymmärrä miksi pahoitan tarkoituksella oman mieleni lukemalla noita adhd- lapsista käytäviä keskusteluja missä osa leimaa koko diagnoosin vain kasvattamattomuudeksi, vanhempien laiminlyönniksi tai muuksi vastaavaksi. Kertoen sitä kuinka lapsen 'voi parantaa' lopettamalla tv:n katselun, syöttämällä omega 3:sta, pitämällä kurin, katsomalla että lapsi nukkuu, ei syö sokeria jne jne.
Mulla on itsellä adhd diagnoosin saanut lapsi. Tämä lapsi oli pienenä jo hyvin erilainen, jälkeenpäin sen tajuaa selvemmin kun on saanut muitakin lapsia että mitä se 'normaali' olisi ollut.
Raskausaika oli loppua kohden vaikea,mulla todettiin raskausmyrkytys,kärsin klassisista oireista verenpaineen noususta yms. Myös synnytys oli vaikea ja päättyi kiireelliseen sektioon, poika syntyi sinisenä ja sai streptokokkitulehduksen synnytyksessä. Vietettiin 2 viikkoa sairaalassa ja päästiin esikoisen kanssa kotiin viettämään vauva-arkea. n.6kk ikäisenä vauva alkoi nukkumaan selkeästi huonommin, yöt olivat heräilyä ja katkonaista unta, päivisinkin hän nukkui vain liikkuvissa vaunuissa tai esim.sitterissä mitä piti heiluttaa koko ajan. Muuten hän oli iloinen, hyvin kehittyvä lapsi. Oppi kävelemään jo 10kk ikäisenä täysi ilman tukea ja 1v osasi jo sanoja.
1,5v ikäisenä alkoi oman tahdon osoittaminen. Raivokohtaukset, uhmaaminen, yliaktiivisuus, kiipeily jatkova tohottaminen. Kiukustuessaan saattoi hakata päätään esim.lattiaan.Neuvolassa meinasivat että ikään kuuluvaa, menee ohi (tästä käytöksestä puhuin moneen otteeseen 1,5-4v neuvoloissa ja aina vastaus oli sama). Mietin että kai hän on vain tempperamentiltaan erilainen lapsi ja koitettiin opetella pärjäämään asian kanssa.
Hieman reilu 4v lapsi aloitti päiväkodissa ja ensimmäisen kerran joku ulkopuolinen ns.ammattilainen otti puheeksi ongelmat lapsen kanssa. Hänen oli vaikea sopeutua ryhmään, toimia isossa ryhmässä, siirtymätilanteet olivat hankalia, tunteisiin reagoiminen välitöntä, saattoi usein lyödä ja sai hillittömiä raivokohtauksia. Oli yliaktiivinen eikä pysynyt paikallaan. Palaute mitä alettiin saamaan oli lähes joka päivä negatiivista, myös lapsi alkoi huomaamaan että poikkeaa muista ja alkoi kyselemään että miksi hän on tämmöinen. Juteltiin, ohjattiin, kokeiltiin kaikkia juttuja mitä palavereisa saatiin neuvoja. Tavattiin keltoa, pk:n johtajaa ja lopulta päästiin ensimmäisiin psykologin testeihin. Niissä ei havaittu juuri poikkeamia, lapsi vain tarvitsee enemmän aikaa oppiakseen tunteiden käsittelyä psykologi sanoi.
Noina aikoina alettiin olemaan aika poikki, pelotti hakea lapsi päiväkodista.. mietin kotiin jäämistäkin välillä että voitaisiin olla kotona. Ihmiset usein katsoi kaupassa tai puistossa pitkään ja kuiskutteli perään kun kannoin lasta kotiin kun hän raivosi.
Usein mietin mitä teen väärin ja mitä voisin tehdä lisää/erilailla/paremmin. Onneksi päiväkodin väki oli kuitenkin ihanaa ja yrittivät auttaa jaksamisessa, juttelivat siitä että toinen lapsemme samassa päiväkodissa on aivan vastakohta, hyvin kiltti ja molemmilta lapsilta löytyy perustavat kuitenkin eli tietää että heitä on kasvatettu. Pk alkoi ottamaan lapsen omituisuuksia huomioon niin hyvin kuin vain pystyivät.
Palavereita, keskusteluja, psykologeilla käyntejä, toimintaterapeutilla käyntejä, lääkäreissä käyntiä ja mitään vikaa ei löydetty. Tilanne hieman tasaantui eskarivuonna, mutta kun lapsen koulu alkoi koko homma räjähti pirstaleiksi. Oltiin taisteltu että saadaan lapsi erityisen tuen piiriin, silti lapsi joutui normiluokalle, diagnoosia kun ei ollut. Raivarit kasvoivat uusiin mittasuhteisiin, lapsi itki kotona välillä oloaan miettien miksi hän on tämmöinen, hänestä ei kukaan pidä ja että hän on täysi nolla. Itsetunto alkoi olemaan nollassa ja itsellä ei enää ollut vastauksia.
Opettaja soitti minulle yksi perjantai, n.kk koulun alkamisen jälkeen että hae lapsi kotiin, me ei pärjätä täällä enää, että koko viikko ollut hirveä. Sillä viikolla ei yhtään puhelua, viestiä tai merkintää missään että viikko olisi ollut hankala. Soitin koulupsykologille itkien ja hän aloitti taistelun meidän puolesta. Lapsi siirtyi starttiluokalle jossa pienempi ryhmä ja mahdollisuus yksilölliseen opetukseen. tavattiin taas lääkäreitä, täytettiin lomakkeita aloitettiin uudet testit. Vihdoin puoli vuotta koulun alkamisen jälkeen päästiin sairaalaan asiakkaiksi. Siellä testejä, haastetteluja, uusia lomakkeita. Verikokeita, sydänkäyriä. Keväällä saimme diagnoosin. Adhd. Lisäksi lapsen itsetunto oli jo kärsinyt lukuisista vuosista ja tunne-elämä oli jäänyt pienemmän lapsen tasolle. Pääsimme aloittamaan lääkekokeilut ja lapsi pääsi pienluokalle jatkamaan koulunkäyntiä. Muistan sen kuinka lääkäri yhden palaverin jälkeen totesi että lapsesta kyllä huomaa että on kasvanut rakastavassa ja huolehtivassa kodissa, pillahdin meinaan itkuun.
Vielä vuosi eteenpäin ja nyt olemme tässä. Muutama kuukausi sitten pääsimme aloittamaan terapian lapselle. Vuosi diagnoosin jälkeen. Olemme saaneet vanhempainohjaajan itsellemme jolle voimme purkaa asioita. Lapsi on jo 9 vuotias, ja alkaa käyttäytymään kuin esiteini joka taas tuo uudet haasteet. Usein tuntuu että koko perheen elämä pyörii esikoisen ympärillä. Jokaviikoiset terapiat, tapaamiset, miettimiset missä mikäkin hetkellä lapsen sietokyky menee. Suunnittelut mitä voidaan tehdä ja missä. Ihan vain siksi että kun se elmä vaan menee helpommin niinkun ottaa toisen 'omituisuudet' huomioon. Siltikään se ei aina uta. Ja sein onkin päiviä kun tekee mieli mennä komeroon vaan itkemään.
Kukaan joka ei tätä ole itse käynyt läpi ei voi tätä ymmärtää. Ei sitä tuskaa mikä on lapsen puolesta joka itsee kun hän on paska, ei sitä raivoa ja kiukkua mikä itsestä löytyy lasta kohtaan kun ei vain enää millään jaksaisi. Ei sitä työn määrää mitä ollaan tehty ja joudutaan joka päivä tekemään uudestaan. Onneksi välillä on myös hyviä päiviä. Mutta minä rakastan lastani, jokaista heistä. En oiekin osaa edes kertoa tämän kirjoituksen pointtia, ehkä haluaisin että edes yksi teistä skeptikoista ymmärtäisi.. tai ehkä edes että tämä pistäisi miettimään. Ja seuraavan kerran kun mietit kaupassa kun lapsi raivoaa että mitä äiti tekee väärin, mieti mitä hän on voinut tehdä jo oikein. Seuraavan kerran kun olet kirjoittamassa nettisivulle kuinka tämmöiset diagnoosit on muoti-ilmiöitä ja niitä saa kuka vaan niin mieti uudestaan. Koska meille tämä on ainakin ihan normaalia arkipäivää.
Mulla on itsellä adhd diagnoosin saanut lapsi. Tämä lapsi oli pienenä jo hyvin erilainen, jälkeenpäin sen tajuaa selvemmin kun on saanut muitakin lapsia että mitä se 'normaali' olisi ollut.
Raskausaika oli loppua kohden vaikea,mulla todettiin raskausmyrkytys,kärsin klassisista oireista verenpaineen noususta yms. Myös synnytys oli vaikea ja päättyi kiireelliseen sektioon, poika syntyi sinisenä ja sai streptokokkitulehduksen synnytyksessä. Vietettiin 2 viikkoa sairaalassa ja päästiin esikoisen kanssa kotiin viettämään vauva-arkea. n.6kk ikäisenä vauva alkoi nukkumaan selkeästi huonommin, yöt olivat heräilyä ja katkonaista unta, päivisinkin hän nukkui vain liikkuvissa vaunuissa tai esim.sitterissä mitä piti heiluttaa koko ajan. Muuten hän oli iloinen, hyvin kehittyvä lapsi. Oppi kävelemään jo 10kk ikäisenä täysi ilman tukea ja 1v osasi jo sanoja.
1,5v ikäisenä alkoi oman tahdon osoittaminen. Raivokohtaukset, uhmaaminen, yliaktiivisuus, kiipeily jatkova tohottaminen. Kiukustuessaan saattoi hakata päätään esim.lattiaan.Neuvolassa meinasivat että ikään kuuluvaa, menee ohi (tästä käytöksestä puhuin moneen otteeseen 1,5-4v neuvoloissa ja aina vastaus oli sama). Mietin että kai hän on vain tempperamentiltaan erilainen lapsi ja koitettiin opetella pärjäämään asian kanssa.
Hieman reilu 4v lapsi aloitti päiväkodissa ja ensimmäisen kerran joku ulkopuolinen ns.ammattilainen otti puheeksi ongelmat lapsen kanssa. Hänen oli vaikea sopeutua ryhmään, toimia isossa ryhmässä, siirtymätilanteet olivat hankalia, tunteisiin reagoiminen välitöntä, saattoi usein lyödä ja sai hillittömiä raivokohtauksia. Oli yliaktiivinen eikä pysynyt paikallaan. Palaute mitä alettiin saamaan oli lähes joka päivä negatiivista, myös lapsi alkoi huomaamaan että poikkeaa muista ja alkoi kyselemään että miksi hän on tämmöinen. Juteltiin, ohjattiin, kokeiltiin kaikkia juttuja mitä palavereisa saatiin neuvoja. Tavattiin keltoa, pk:n johtajaa ja lopulta päästiin ensimmäisiin psykologin testeihin. Niissä ei havaittu juuri poikkeamia, lapsi vain tarvitsee enemmän aikaa oppiakseen tunteiden käsittelyä psykologi sanoi.
Noina aikoina alettiin olemaan aika poikki, pelotti hakea lapsi päiväkodista.. mietin kotiin jäämistäkin välillä että voitaisiin olla kotona. Ihmiset usein katsoi kaupassa tai puistossa pitkään ja kuiskutteli perään kun kannoin lasta kotiin kun hän raivosi.
Usein mietin mitä teen väärin ja mitä voisin tehdä lisää/erilailla/paremmin. Onneksi päiväkodin väki oli kuitenkin ihanaa ja yrittivät auttaa jaksamisessa, juttelivat siitä että toinen lapsemme samassa päiväkodissa on aivan vastakohta, hyvin kiltti ja molemmilta lapsilta löytyy perustavat kuitenkin eli tietää että heitä on kasvatettu. Pk alkoi ottamaan lapsen omituisuuksia huomioon niin hyvin kuin vain pystyivät.
Palavereita, keskusteluja, psykologeilla käyntejä, toimintaterapeutilla käyntejä, lääkäreissä käyntiä ja mitään vikaa ei löydetty. Tilanne hieman tasaantui eskarivuonna, mutta kun lapsen koulu alkoi koko homma räjähti pirstaleiksi. Oltiin taisteltu että saadaan lapsi erityisen tuen piiriin, silti lapsi joutui normiluokalle, diagnoosia kun ei ollut. Raivarit kasvoivat uusiin mittasuhteisiin, lapsi itki kotona välillä oloaan miettien miksi hän on tämmöinen, hänestä ei kukaan pidä ja että hän on täysi nolla. Itsetunto alkoi olemaan nollassa ja itsellä ei enää ollut vastauksia.
Opettaja soitti minulle yksi perjantai, n.kk koulun alkamisen jälkeen että hae lapsi kotiin, me ei pärjätä täällä enää, että koko viikko ollut hirveä. Sillä viikolla ei yhtään puhelua, viestiä tai merkintää missään että viikko olisi ollut hankala. Soitin koulupsykologille itkien ja hän aloitti taistelun meidän puolesta. Lapsi siirtyi starttiluokalle jossa pienempi ryhmä ja mahdollisuus yksilölliseen opetukseen. tavattiin taas lääkäreitä, täytettiin lomakkeita aloitettiin uudet testit. Vihdoin puoli vuotta koulun alkamisen jälkeen päästiin sairaalaan asiakkaiksi. Siellä testejä, haastetteluja, uusia lomakkeita. Verikokeita, sydänkäyriä. Keväällä saimme diagnoosin. Adhd. Lisäksi lapsen itsetunto oli jo kärsinyt lukuisista vuosista ja tunne-elämä oli jäänyt pienemmän lapsen tasolle. Pääsimme aloittamaan lääkekokeilut ja lapsi pääsi pienluokalle jatkamaan koulunkäyntiä. Muistan sen kuinka lääkäri yhden palaverin jälkeen totesi että lapsesta kyllä huomaa että on kasvanut rakastavassa ja huolehtivassa kodissa, pillahdin meinaan itkuun.
Vielä vuosi eteenpäin ja nyt olemme tässä. Muutama kuukausi sitten pääsimme aloittamaan terapian lapselle. Vuosi diagnoosin jälkeen. Olemme saaneet vanhempainohjaajan itsellemme jolle voimme purkaa asioita. Lapsi on jo 9 vuotias, ja alkaa käyttäytymään kuin esiteini joka taas tuo uudet haasteet. Usein tuntuu että koko perheen elämä pyörii esikoisen ympärillä. Jokaviikoiset terapiat, tapaamiset, miettimiset missä mikäkin hetkellä lapsen sietokyky menee. Suunnittelut mitä voidaan tehdä ja missä. Ihan vain siksi että kun se elmä vaan menee helpommin niinkun ottaa toisen 'omituisuudet' huomioon. Siltikään se ei aina uta. Ja sein onkin päiviä kun tekee mieli mennä komeroon vaan itkemään.
Kukaan joka ei tätä ole itse käynyt läpi ei voi tätä ymmärtää. Ei sitä tuskaa mikä on lapsen puolesta joka itsee kun hän on paska, ei sitä raivoa ja kiukkua mikä itsestä löytyy lasta kohtaan kun ei vain enää millään jaksaisi. Ei sitä työn määrää mitä ollaan tehty ja joudutaan joka päivä tekemään uudestaan. Onneksi välillä on myös hyviä päiviä. Mutta minä rakastan lastani, jokaista heistä. En oiekin osaa edes kertoa tämän kirjoituksen pointtia, ehkä haluaisin että edes yksi teistä skeptikoista ymmärtäisi.. tai ehkä edes että tämä pistäisi miettimään. Ja seuraavan kerran kun mietit kaupassa kun lapsi raivoaa että mitä äiti tekee väärin, mieti mitä hän on voinut tehdä jo oikein. Seuraavan kerran kun olet kirjoittamassa nettisivulle kuinka tämmöiset diagnoosit on muoti-ilmiöitä ja niitä saa kuka vaan niin mieti uudestaan. Koska meille tämä on ainakin ihan normaalia arkipäivää.
Tänä aamuna lukiessani tekstiä tajusin tosiaan että lapsesta kokonaisuudessaan välittyy hirveän negatiivinen kuva.. sitä se väsyneisyys kun silmät sikkurassa ja tunnemyrskyssä kirjoittaa teetti. Ja myös näin ison asian kuvaileminen pienille riveille ylipäänsä, kun eilen ajattelin vain että ihmiset jaksaisi myös lukea loppuun.