Kohtalotovereita? Mieheni on keskustelukyvytön..arghh

[vvvvvvvvvvvraisilla]

Olemme olleet naimisissa jo vuosia ,yli kymmenen, meillä on ihania yhteisiä lapsia.
Arki rullaa ja sujuu, seksiäkin on silloin kun sitä ehtii harrastamaan, ei kylläkään niin usein kuin haluttaisi. Kiireistä on elämä töineen,lapsineen,omakotitaloineen jne.
Mutta niin se varmasti kuulukin olla ja on monella muullakin. Ihan sellasta peruskiirearkea, usein nautittavaakin.
Ongelmana mulla on, kun en edelleenkään voi sanoa tuntevani omaa aviomiestäni!!
Luitte oikein, en vieläkään!
Koska hän on melkoisen keskustelukyvytön yksilö! Tai sitten minä olen vain tyhmä, kun en ymmärrä häntä. Etenkin kaikki keskustelut jotka herättää tunnetta hänessä, päättyvät hyvin nopeasti mieheni ärhentelyyn, suuttumiseen jne.
Mieheni rakastaa minua, tiedän sen. Hän osoittaa sen enemmänkin konkreettisesti ,kuten tekemällä kotitöitä,laittamalla ruokaa, siivoamalla,nostelee oma-aloitteisesti pyykit koneesta, hoitaa vauvaa jne. Hänelle ei tarvitse kotitöistä siis huomautella, vaan hän tekee jos näkee jonkun homman olevan tekemättä. Tästäkään asiasta ei ole syntynyt koskaan mitään keskustelua,kuten onko jokin homma jomman kumman homma, vaan se tekee joka ehtii. Tosin mies huoltaa auton ja minä hoidan enemmän lapsiin liittyvät asiat; neuvolat,lääkärikäynnit,harrastukset,kouluasiat jne. Meillä eletään varmaan aika perinteistä meininkiä
Mieheni saattaa ohimennen pussata, mutta ei puhua. Ellei ole kyse kaupassa käynnistä ja kauppalistasta, siitä hän toki voi keskustella.
Mieheni on melkosen yksioikoinen tyyppi. Ei intohimoja, lemppariruokia, eikä harrastuksia. Hänen työnsäkin on hyvin yksin suoritettavaa työtä.
Hänellä ei ole omia kavereita, ei pidä juurikaan yhteyttä sukulaisiinsa/perheeseensä. Yhteiset ystävämme ovat yhteisiä ystäviämme. Minulla taas on paljonkin ihan omia ystäviä ja kavereita.
Onhan miehelläni toki ollut nuoruudessaan kavereita, mutta ei hän pidä heihin mitään yhteyttä. Ellei jostain syystä satu konkreettisesti törmäämään johonkuhun heistä.

Kun kysyn häneltä jotain hänen lapsuudestaan, kuten heidän jouluperinteestä tms. Saan jonkun ympäripyöreän vastauksen; eiköhän ihmiset yleensä kinkkua jouluisin syö! Tai mitä te teitte vappuna, kun olit pieni? Hän ei vastaa mitään. Kun kysyn uudestaan, saattaa valua ulos suusta hitaasti: Jaa..kai sitä simaa yleensä vappuna juodaan!
En ole koskaan käynyt heillä jouluna. Olemme aina viettäneet joulua minun kotonani tai omassa kodissamme.
Mieheni isä on kuollut kymmenisen vuotta sitten, mutta äitinsä elää. Anoppini on minusta ihan mukava, kunhan en kysy mitään henkilökohtaista, etenkään mitään mikä liittyy ihmissuhteisiin. Peritty ominaisuus??
Tosin näen anoppia pari-kolme kertaa vuodessa, joten ei hänen minusta tarvitse kauheasti vaivautua. Mieheni ei edes soittele äidilleen kysyäkseen kuulumisia, tosin en tiedä kaipaakokaan anoppi puheluja. Eikä anoppi koskaan soita meille, ellei ole jotain tosi the asiaa! Kuten,että miehensä kuoli yllättäin, mieheni veljelle on synytynyt vauva tms. Puhelut eivät ole missään nimessä rupatteluja.
Kun mieheni isoisä (äitinsä isä) sairastui syöpään ja teki kuolemaa, ehdotin miehelleni ,että mentäisiin häntä sairaalaan katsomaan. Mieheni kysyi: Miksi?

Mieheni ei näkyvästi ilahdu oikeastaan mistään, eikä juurikaan sure mitään. Aina suht stabiilissa olotilassa. Paitsi jos otan puheeksi vaikka hänen isänsä ja kysyn millainen suhde sinulla oli isääsi lapsena! Hän ärähtää ja väittää, että mua vaivaa taas jokin!!
Tänäkin iltana syntyi äläkkä,kun ahdistelin miestäni kysymällä onko hän tiedustellut äidiltään, onko hän tulossa meille ensi viikolla lapsen lapsensa syntymäpäiville. Siis koska minun vanhemmat on kutsuttu, niin tottakai hänenkin äitinsä kutsutaan myös, yhtälailla lapsemme mummu.
Mutta anoppi ei tietenkään ole kiittänyt kutsusta tai kommentoinut kutsuun millään lailla. Lapsemme itse askarteli kauniit kutsukortit heille. Nyt mieheni kokee taas ahdisteluna, kun hänen täytyisi tiedustella asiaa äidiltään. Ja ärhenteli siitä minulle ja möksähti ja lähti nukkumaan. Aaargh, mua siis niin välillä...

 

[M34]

Onko ongelma lähinnä tuo ärhentely ja mökötys vai se, ettei miehesi ole keskustelevaa sorttia?

 

[vierailijavaimo]

Mun mies!

Ihan samanlainen. Ei kysy ikinä mitään, ei kerro mitään, ellei kysy, ja silloinkaan ei tykkään tarinoida. Ei oikein näytä tunteita missään.. Ei innostu, ei sure, tuntuu ettei ole empatiakykyä. muuten tosi osallistuvainen isä ja mies, mutta en tiedä. En tunne koko ihmistä, vaikka pitkään ollaan oltu yhdessä. Tosin nyt kyllä erotaan, juuri näiden syiden takia.

 

[mimies]

Optisessa hilassa "kuopat" vastaavat sähköistä minimipotentiaalia, "kohoumat" puolestaan maksimia. Kun atomit liikkuvat tällaisessä kentässä, ne pyrkivät hakeutumaan mahdollisimman pieneen potentiaaliin eli kuoppiin.

 

[ap vvvvvvvvierailemassa]

Ongelma ei ole mökötys ja ärhentely, se ei minua sinällään haittaa, oikeastaan ihan toivottavaakin,koska silloinhan hän sentään tuntee jotain! Toivottavaa olisi että ärh/mökön jälkeen asiaan palattaisiin ja hän pystyisi kertomaan miksi suuttui tms. mutta kun ei ikinä palaa asiaan ja ärh/mökö tulee uudestaan jos asiasta kysyn. Enpä juuri nykyisin kysy mitään, kun tiedän ettei se johda mihinkään. Hän jopa väittää ettei ole suuttunut, kun sanon että siltä se kyllä vaikuttaa ja sellaisen käsityksen hänen käytöksestään saa, niin taas ärh/mökö! Ah..hänellä on tosi hankala vaimo, kun ei anna olla miehensä rauhassa!!
En siis halua ahdistella miestäni tai tehdä hänen oloaan hankalaksi, enemmänkin haluaisin että hän itse ymmärtäisi itseään ja minä oppisin tuntemaan hänet. Olenhan hänen vaimonsa,rakastajattarensa,elämänkumppaninsa ,lastensa äiti jne.
Minä ainakin olisin ihan otettu kun/jos mieheni kyselisi minulta lapsuudestani,mistä pidän erityisesti, mistä en pidä, mitä haaveita minulla on elämässä jne. Kun kyselen samoja häneltä hän ärsyyntyy! Hän jotenkin kuvittelee,että minä tiedän automaattisesti mitä hän ajattelee,miten hän haluaisi asioiden menevän.

 

[viieeras]

Mun mies!

Ihan samanlainen. Ei kysy ikinä mitään, ei kerro mitään, ellei kysy, ja silloinkaan ei tykkään tarinoida. Ei oikein näytä tunteita missään.. Ei innostu, ei sure, tuntuu ettei ole empatiakykyä. muuten tosi osallistuvainen isä ja mies, mutta en tiedä. En tunne koko ihmistä, vaikka pitkään ollaan oltu yhdessä. Tosin nyt kyllä erotaan, juuri näiden syiden takia.

Täällä myös yksi. Ero tuli meillekin. Tai no itse asiassa eropäätös tuli siitä, että mies alkoikin avautumaan niistä asioista, joita oli vuosikausia kantanut sisällään. Sieltä tuli kaikki asiat mitä minä olin tehnyt vuosien varrella väärin, sieltä tuli isän alkoholismi ja väkivaltaisuus, sieltä tuli pettymykset ystäviin jne. Ei avautumisessa sinänsä mitään vikaa ollut, mutta kun ne tulivat kännissä, huudolla ja meuhkaamisella, niin se oli minulle liikaa. Luulin, että mies on leppoisa tyyppi, joka ei paljon puhu, mutta ei myöskään hermoile turhasta. Olin väärässä.

Toisaalta tuntuu, ettei mieskään tuntenut minua yhtään. Vuosikausien jälkeenkin toi minulle kukkia, vaikka olin tuhannen kertaa sanonut, etten halua kukkia. Hän ei myöskään tukenut minua uraani liittyvissä asioissa, häntä ei kiinnostanut pätkääkään siihen liittyvät asiat.

Kommunikaatio ei vain tässä suhteessa toiminut yhtään mihinkään suuntaan. Ja nyt kun luin ap:n viestin, tuli mieleen, että tosiaan, en tiedä mitään esim exäni lapsuudesta paitsi ne asiat, joita hän kännipäissä huuteli ja ne parit asiat, joita olen anopilta kuullut. En ole nähnyt hänestä kuin yhden lapsuudenkuvan.

 

[ap vvvvvvvraisilla]

Itse en ole eroon pyrkimässä, mutta haluaisin suhteeltamme enemmän, kuin "kumpi käy kaupassa?" keskusteluja.
Itse en voi käsittää miten ihminen ei voi tietää mitä mieltä on jostakin asiasta tai tuntuuko hyvältä tai pahalta ,tykkääkö enemmän kesästä kuin talvesta, joposta vai moposta? Ihan liikaa vaadittu,että pyytäisin perustelemaan valintansa!!
Niin, tuo miehen kommentti yllä kyllä kertoo paljon,eli jos tuolla tasolla liikutaan,niin voiko enempää vaatia?
Mieheni on muuten hyvin kiltti. Mutta ei ymmärrä siis tunteita,ihmissuhteita jne.
Tämä on hyvä esimerkki hänen tunne-elämästään: kun ystävättäreni kuoli äkillisesti, itkin, olin jopa ns.shokissa jonkin aikaa. Mieheni ei voinut ollenkaan, ihan oikeasti ei ollenkaan käsittää, miksi itken viikon päästä tapahtuneesta!! Koska sehän tapahtui jo viime viikolla ja itkin silloin jo. Puhumattakaan kun sanoin,etten jaksaisi mennä töihin, kun tuntuu ettei ole voimia. Menin silti. Mutta voin sanoa, että mielestäni on järkyttävää ja jotenkin kammottavaa hänen suhtautumisensa näinkin isoihin asioihin.
Hän on hyvin aikataulu-ihminen. Ei ikinä myöhästy mistään,kulkee aina sovitusti, minuutilleen. Työnantajalleen ihan paras ja ahkerin työntekijä!
Hänellä ei ole minkäänlaista tilannetajua!

Johan nyt tulikin tarinaa yhdestä miehestä!! Sinä jolla on myös "mun mies" kertoisitko vielä enemmän mihestäsi tai tilanteista miten ne teillä menee ja miten ne ratkaiset?

 

[M34]

Kaikilla ihmisillä ei ole sen enempää kykyä kuin haluakaan oppia "tuntemaan itseään" tai keskustella mielen toiminnasta, mutta ei tuollainen sosiaalinen kyvyttömyys ihan normaalilta kuulosta. Ei varmaan pitäisi heitellä mitään diagnooseja, mutta autismin kirjon jutut ja tunne-elämän häiriöt voivat joskus ilmetä noin. Miten mies reagoi, jos hänen aikatauluistaan tai rutiineistaan poiketaan?

 

[vierailijavaimo]

Täällä myös yksi. Ero tuli meillekin. Tai no itse asiassa eropäätös tuli siitä, että mies alkoikin avautumaan niistä asioista, joita oli vuosikausia kantanut sisällään. Sieltä tuli kaikki asiat mitä minä olin tehnyt vuosien varrella väärin, sieltä tuli isän alkoholismi ja väkivaltaisuus, sieltä tuli pettymykset ystäviin jne. Ei avautumisessa sinänsä mitään vikaa ollut, mutta kun ne tulivat kännissä, huudolla ja meuhkaamisella, niin se oli minulle liikaa. Luulin, että mies on leppoisa tyyppi, joka ei paljon puhu, mutta ei myöskään hermoile turhasta. Olin väärässä.

Toisaalta tuntuu, ettei mieskään tuntenut minua yhtään. Vuosikausien jälkeenkin toi minulle kukkia, vaikka olin tuhannen kertaa sanonut, etten halua kukkia. Hän ei myöskään tukenut minua uraani liittyvissä asioissa, häntä ei kiinnostanut pätkääkään siihen liittyvät asiat.

Kommunikaatio ei vain tässä suhteessa toiminut yhtään mihinkään suuntaan. Ja nyt kun luin ap:n viestin, tuli mieleen, että tosiaan, en tiedä mitään esim exäni lapsuudesta paitsi ne asiat, joita hän kännipäissä huuteli ja ne parit asiat, joita olen anopilta kuullut. En ole nähnyt hänestä kuin yhden lapsuudenkuvan.

Ihan sama meillä!!!

Mies oli vuosia täysin tyyni ,tyytyväinen, mutta puhumaton. Aina sanoi että kaikki ok, hän on onnellinen jne. Myönteli paljon, ja antoi ymmärtää että on vain tosi rauhallinen tyyppi - kun yhtäkkiä alkoi padat avautumaan. Alkoi huutamaan, meuhkaamaan, aggressiiviseksi, hyvin vihaiseksi, ja syytti mua kaikesta - kaikki missä voi vaan olla vika: on mussa.

Mulle riitti. Mistään ikinä puhuttu. Sai sanoa miten pahasti vaan, eikä IKINÄ keskusteltu miksi. Mä en jaksanut sitä, enkä pystynyt elämään parisuhteessa ihmisen kanssa, joka musta ei ole oma itsensä ollenkaan..

Enkä mäkään tiedä lapsuudesta tai mistään muustakaan. Ei pitänyt yhteyttä kavereihin, ei sukulaisiin, ei kehenkään. Äitiinsä mä pidin yhteyttä, ja edelleen pidän, ja siltä olen saanut kuulla niitä ja näitä.. Ei kuvia, ei muistoja, ei mitään.

Onpa meillä samanlaisia kokemuksia! Ihanaa!

 

[vierailijavaimo]

Itse en ole eroon pyrkimässä, mutta haluaisin suhteeltamme enemmän, kuin "kumpi käy kaupassa?" keskusteluja.
Itse en voi käsittää miten ihminen ei voi tietää mitä mieltä on jostakin asiasta tai tuntuuko hyvältä tai pahalta ,tykkääkö enemmän kesästä kuin talvesta, joposta vai moposta? Ihan liikaa vaadittu,että pyytäisin perustelemaan valintansa!!
Niin, tuo miehen kommentti yllä kyllä kertoo paljon,eli jos tuolla tasolla liikutaan,niin voiko enempää vaatia?
Mieheni on muuten hyvin kiltti. Mutta ei ymmärrä siis tunteita,ihmissuhteita jne.
Tämä on hyvä esimerkki hänen tunne-elämästään: kun ystävättäreni kuoli äkillisesti, itkin, olin jopa ns.shokissa jonkin aikaa. Mieheni ei voinut ollenkaan, ihan oikeasti ei ollenkaan käsittää, miksi itken viikon päästä tapahtuneesta!! Koska sehän tapahtui jo viime viikolla ja itkin silloin jo. Puhumattakaan kun sanoin,etten jaksaisi mennä töihin, kun tuntuu ettei ole voimia. Menin silti. Mutta voin sanoa, että mielestäni on järkyttävää ja jotenkin kammottavaa hänen suhtautumisensa näinkin isoihin asioihin.
Hän on hyvin aikataulu-ihminen. Ei ikinä myöhästy mistään,kulkee aina sovitusti, minuutilleen. Työnantajalleen ihan paras ja ahkerin työntekijä!
Hänellä ei ole minkäänlaista tilannetajua!

Johan nyt tulikin tarinaa yhdestä miehestä!! Sinä jolla on myös "mun mies" kertoisitko vielä enemmän mihestäsi tai tilanteista miten ne teillä menee ja miten ne ratkaiset?

Mun mies oli/on myös tuollainen hyvin empatiakyvytön ihminen. Ei ikinä sano mitään mikä olisi ihanaa, tai kivaa, tai surullista.. Suuttuu, mutta ei kerro mistä suuttuu tai miksi se suututtaa. Ei itke, ei mitään. Paitsi mököttää - ja sekin on musta jonkinlaista esitystä.

On hyvin tarkka, töissä todella hyvä (saa helposti ylennyksiä ja esimiehet rakastaa), on aikatauluihminen, aina siistiä, lakanatkin ihan suorassa, eikä kestä yhtään, jos asiat ei menekään niin kuin ollaan sovittu.

Pahin vika tuossa oli - kun jotain sattui, se suuttui todella helposti. Jos fyysisesti/henkisesti jotain sattui, se ei osannut mitenkään lohduttaa, tai mennä toisen saappaisiin, vaan teki siitä jotenkin... pahan jutun

 

[Tuli mieleen..]

Asperger?

 

[viieeras]

Mun mies oli/on myös tuollainen hyvin empatiakyvytön ihminen. Ei ikinä sano mitään mikä olisi ihanaa, tai kivaa, tai surullista.. Suuttuu, mutta ei kerro mistä suuttuu tai miksi se suututtaa. Ei itke, ei mitään. Paitsi mököttää - ja sekin on musta jonkinlaista esitystä.

On hyvin tarkka, töissä todella hyvä (saa helposti ylennyksiä ja esimiehet rakastaa), on aikatauluihminen, aina siistiä, lakanatkin ihan suorassa, eikä kestä yhtään, jos asiat ei menekään niin kuin ollaan sovittu.

Pahin vika tuossa oli - kun jotain sattui, se suuttui todella helposti. Jos fyysisesti/henkisesti jotain sattui, se ei osannut mitenkään lohduttaa, tai mennä toisen saappaisiin, vaan teki siitä jotenkin... pahan jutun

Meillä myös oli tuota mökötystä. Toisaalta mies teki hyvin selväksi, ettei halunnut puhua mistään, mutta toisaalta mökötti, huokaili ja tuhahteli tyyliin "etkö huomaa miten loukkaantunut olen". Ja sitten kun kysyi, onko jokin vialla, vastaus oli "ei mikään".

 

[vierailijavaimo]

Meillä myös oli tuota mökötystä. Toisaalta mies teki hyvin selväksi, ettei halunnut puhua mistään, mutta toisaalta mökötti, huokaili ja tuhahteli tyyliin "etkö huomaa miten loukkaantunut olen". Ja sitten kun kysyi, onko jokin vialla, vastaus oli "ei mikään".

Apua! Ollaanko me oltu saman miehen kanssa yhdessä? Ihan samanlaista täällä ollut vuosia. Mä en siihen mökötykseen jaksanut enää vastata yhtään mitään - jos haluaa tuhlata päivänsä niin, antaa mennä. Seuraavana päivänä siitä ei ollut jälkeäkään, mutta joskus viikon parin päästä, saattoi avautua jostain siihen liittyvästä, huutaa ja meuhkata. Ei ikinä ottanut vastuuta mistään omasta suuttumisestaan tai riitelystä. Aina vika oli mussa / mun käytöksessä.

Saa viedä sen ajatuksen tässä avioerossa, mä oon ihan mielelläni se paska ihminen, en jaksa enää vääntää

Turha varmaan mainita, ettei kommunikointi toiminut yhtään? Ja sama kun sanoin, etten tuntenut mun miestä, mä en usko että se koskaan tunsi mua. Kuvitteli tuntevansa, mutta oli niin väärässä. Ihan hyvä että lähdin pois tästä tuskasta.

 

[viieeras]

Apua! Ollaanko me oltu saman miehen kanssa yhdessä? Ihan samanlaista täällä ollut vuosia. Mä en siihen mökötykseen jaksanut enää vastata yhtään mitään - jos haluaa tuhlata päivänsä niin, antaa mennä. Seuraavana päivänä siitä ei ollut jälkeäkään, mutta joskus viikon parin päästä, saattoi avautua jostain siihen liittyvästä, huutaa ja meuhkata. Ei ikinä ottanut vastuuta mistään omasta suuttumisestaan tai riitelystä. Aina vika oli mussa / mun käytöksessä.

Saa viedä sen ajatuksen tässä avioerossa, mä oon ihan mielelläni se paska ihminen, en jaksa enää vääntää

Turha varmaan mainita, ettei kommunikointi toiminut yhtään? Ja sama kun sanoin, etten tuntenut mun miestä, mä en usko että se koskaan tunsi mua. Kuvitteli tuntevansa, mutta oli niin väärässä. Ihan hyvä että lähdin pois tästä tuskasta.

Kyllä, ihan samat sanat. En ole päivääkään katunut eroa ja on ollut erittäin suuri helpotus, kun ei ole tarvinnut enää tulkita toisen huokailuja ja pelätä, että koskahan teen taas väärin. Ja ennen kaikkea, missä vaiheessa ja millaisena huutona se sieltä ulos tulee, jos tulee.

 

[vierailijavaimo]

Kyllä, ihan samat sanat. En ole päivääkään katunut eroa ja on ollut erittäin suuri helpotus, kun ei ole tarvinnut enää tulkita toisen huokailuja ja pelätä, että koskahan teen taas väärin. Ja ennen kaikkea, missä vaiheessa ja millaisena huutona se sieltä ulos tulee, jos tulee.

Helpotus - se sama tunne on täällä. Ei tarvitse kävellä enää varpaisilleen kotona, miettiä mitä tekee väärin, ja missä. Ei tarvitse enää istua koko päivää ahdistavassa ilmapiirissä, kun toinen mököttää ja paiskoo tavaroita, huokailee niin että naapurit kuulee, ja tuijottaa mua kuin mä olisin tehnyt jotain todella väärää häntä kohtaan.

Vapaus <3

 

[vierailijat]

Miten päätyy perustamaan perheen jonkun kanssa jota ei tunne?

 

[huokailija]

Apua! Ollaanko me oltu saman miehen kanssa yhdessä? Ihan samanlaista täällä ollut vuosia. Mä en siihen mökötykseen jaksanut enää vastata yhtään mitään - jos haluaa tuhlata päivänsä niin, antaa mennä. Seuraavana päivänä siitä ei ollut jälkeäkään, mutta joskus viikon parin päästä, saattoi avautua jostain siihen liittyvästä, huutaa ja meuhkata. Ei ikinä ottanut vastuuta mistään omasta suuttumisestaan tai riitelystä. Aina vika oli mussa / mun käytöksessä.

Saa viedä sen ajatuksen tässä avioerossa, mä oon ihan mielelläni se paska ihminen, en jaksa enää vääntää

Turha varmaan mainita, ettei kommunikointi toiminut yhtään? Ja sama kun sanoin, etten tuntenut mun miestä, mä en usko että se koskaan tunsi mua. Kuvitteli tuntevansa, mutta oli niin väärässä. Ihan hyvä että lähdin pois tästä tuskasta.

Joko olet löytänyt uuden miehen jolle aiheuttaa samanlaista tuskaa?

Tänä päivänähän, uusfeminismin juuri puhjettua lähes täyteen kukkaansa vika ei ole koskaan naisessa, vaan aina miehessä. Ja jos nainen on vähänkään epävarma siitä, onko hän mahdollisesti itse toiminut väärin niin aina voi tulla anonyymille internetpalstalle, jossa lukuisat muut samanlaiset tolvanat kiivaasti vakuuttavat että mies on itsestäänselvästi toiminut väärin tai on väärässä ja ero on ainoa ratkaisu.

Tänä päivänä mies ei saa enää käyttäytyä kuin perinteinen mies vaan miehen tulee toimia, ajatella ja kommunikoida kuten nainen. Mikäli mies ei näin toimi, tai kykene muuttumaan ja muovautumaan ihmisenä naisen tahtomaan muottiin on miehen tulla ensin ristiinnaulituksi palstaämmien toimesta internetissä ja kokea sen jälkeen ero.

 

[vierailijavaimo]

Joko olet löytänyt uuden miehen jolle aiheuttaa samanlaista tuskaa?

Tänä päivänähän, uusfeminismin juuri puhjettua lähes täyteen kukkaansa vika ei ole koskaan naisessa, vaan aina miehessä. Ja jos nainen on vähänkään epävarma siitä, onko hän mahdollisesti itse toiminut väärin niin aina voi tulla anonyymille internetpalstalle, jossa lukuisat muut samanlaiset tolvanat kiivaasti vakuuttavat että mies on itsestäänselvästi toiminut väärin tai on väärässä ja ero on ainoa ratkaisu.

Tänä päivänä mies ei saa enää käyttäytyä kuin perinteinen mies vaan miehen tulee toimia, ajatella ja kommunikoida kuten nainen. Mikäli mies ei näin toimi, tai kykene muuttumaan ja muovautumaan ihmisenä naisen tahtomaan muottiin on miehen tulla ensin ristiinnaulituksi palstaämmien toimesta internetissä ja kokea sen jälkeen ero.

Älä viitsi. Vuosia mä yritin. Mä yritin riidellä miten mies halusi, yritin toimia kuten hän halusi, myöntelin, pyysin anteeksi, ja yritin muuttaa itseäni, mutta aina vain aiheutin enemmän mökötystä, huutamista, ilkeitä sanoja, ja aggressiivisuutta.

Miehelle ei riittänyt mikään mitä mä tein.. Sille ei riittänyt MINÄ. Mä en ollut sitä mitä se halusi.

Tunteet oli kuollut molemmilta. Helppo ero. Ja ei, en halua parisuhdetta pitkään aikaan. Voin tapailla, mutten halua seurustella. Mieluiten nautin nyt yksinolosta, ja riitelemättömyydestä. Rauhasta.

Ja mitä mä tein väärin? Mä en alentunut muuttamaan itseäni täysin, ja elämään miehen haluille, vaan vaadin aikuismaista käytöstä ja puhumista! Mitä en saanut.

 

[ap vvvvvvvvraisilla]

Jos mieheni aikatauluun tulee muutos, mitenkä reagoi? Ei, siihen ei tule äkkinäisiä muutoksia. Tai hei kerran on sattunut niin,että olin käymässä kaupassa ja automme hajosi/siihen tuli jokin vika. Soitin hänelle kotimatkalta ennenkaikkea kysyäkseni mitä pitää tehdä kun auto käyttäytyy noin kummallisesti?? Hän ohitti kysymykseni ja alkoi meuhkata, että ala tulla sieltä kotiin,jotta hän ehtii ajoissa töihin!! Ja minä olin hädissäni keskellä liikennettä!
Onhan näitä tilanteita oikeasti tullut enempi ja vähempi vastaan, kun mieheni ei jotenkin ole kartalla/osaa lukea tilannetta ,eikä osaa laittaa asioita tärkeysjärjestykseen. Jos hän on viemässä roskapussia roskikseen, hän on viemässä roskapussia roskikseen eikä esim.pysähdy tervehtimään vastaantulevaa naapuria!
Syntyy usein koomisiakin tilanteita. Ja myönnän, häpeän välillä hänen sosiaalista kömpelyyttään.
Se mitä itse olen varmasti tehnyt väärin, on että olen pelastanut mieheni monesti näissä tilanteissa.

Teiltä on tullut mahtavia kommentteja ja omakohtaisia kokemuksia ,jo tämä helpottaa paljon, kiitoksia!

Tuota aspergeria minäkin olen miettinyt hänen kohdallaan. Mieheni pystyy olemaan yksikseen vaikka päiväkausia jos niikseen tulee. Ja se mikä on poissa hänen silmistään on poissa hänen elämästään! Kuten kun on joutunut tekemään esim.reissuhommia, niin ei taatusti soita kysyäkseen kuulumisiani. Miksikö ei, varmaankin siksi että kai minä itse ilmoitan jos minulla on jotain asiaa hänelle. Ja möks/ärhentely alkaa jos tivaan häneltä miksi ei soittanut minulle!!!!

 

[vierailija]

Siis jestas miten ap sun mies kuullostaa tutulle! Ihan kun mun ukko.

Olemme olleet yhdessä kohta 16v ja välillä tosiaan tuntuu etten tunne miestäni ollenkaan. Olemme olleet miehen reagoimattomuuden vuoksi monta kertaa eron partaalla. Ei osaa keskustella, ei KOSKAAN soittele minulle, harvoin vastaa tekstareihin, ei ymmärrä tilanteita joissa pitäisi olla tukena, puhuu lähinnä vain työstään/tekemättömistä asioista, suorittaa elämää, on poissaoleva, välillä hyvinkin ilkeä jos kokee että "vaadin" häneltä jotain taikka kysyn "tyhmiä".. Lista tuntuu loputtomalle. Tosin mun mies on todella hyvä muiden ihmisten, ystäviensä kanssa. Nauravainen, hauska, sosiaalinen jne. Kotona totinen, poissaoleva. Tää hajottaa mua aika-ajoin aivan mielettömästi. Esmes tällä hetkellä kriisiä asian tiimoilta. Rakastamme toisiamme ihan tosissamme mutta miehen tapa käsitellä asioita ja reagoida aiheuttaa paljon mielipahaa eikä hän itse ymmärrä asiaa. Syy on minussa, mitäs loukkaannun, miksi en vain anna asioiden olla niinkuin ne on. Annahan minä, välillä vituttaa. Koen usein etten ole miehelleni mitään, miksi hän ei naura kanssani kuten nauraa kavereineen. Miksi ei kerro asioita minulle niinkuin kertoo kavereilleen.. Vaikka tiedän hänen rakastavan, se ei aina sille todellakaan tunnu.

 

[viieeras]

Joko olet löytänyt uuden miehen jolle aiheuttaa samanlaista tuskaa?

Tänä päivänähän, uusfeminismin juuri puhjettua lähes täyteen kukkaansa vika ei ole koskaan naisessa, vaan aina miehessä. Ja jos nainen on vähänkään epävarma siitä, onko hän mahdollisesti itse toiminut väärin niin aina voi tulla anonyymille internetpalstalle, jossa lukuisat muut samanlaiset tolvanat kiivaasti vakuuttavat että mies on itsestäänselvästi toiminut väärin tai on väärässä ja ero on ainoa ratkaisu.

Tänä päivänä mies ei saa enää käyttäytyä kuin perinteinen mies vaan miehen tulee toimia, ajatella ja kommunikoida kuten nainen. Mikäli mies ei näin toimi, tai kykene muuttumaan ja muovautumaan ihmisenä naisen tahtomaan muottiin on miehen tulla ensin ristiinnaulituksi palstaämmien toimesta internetissä ja kokea sen jälkeen ero.

No kerrohan minulle, mikä meni vikaan, kun ensin vuosia yritin kommunikoida miehen kanssa, mutta kun se ei onnistunut, lopetin yrittämisen. Sen jälkeen kun annoin miehen "käyttäytyä kuin perinteinen mies", hän alkoi ihan itse avautumaan ja ihmetteli, miksen enää puhu ja sain kuulla, miten teen kaiken muutenkin väärin.

Joo, ehkä on sitten kohtuutonta vaatia miestä jotenkin ilmaisemaan ne ajatuksensa, kun en tosiaan ole ajatustenlukija. Vai mitä sinä tekisit tilanteessa, jossa puoliso on ihan selvästi jostakin loukkaantunut, mutta sinulla ei ole mitään hajua mistä tällä kertaa (onko kyse jostain, mitä tein viisi minuuttia sitten, vai jostain, mitä tein viikko sitten)? Jos siis puhuminen on väärä lähestymistapa.

 

[Damon]

jossa puoliso on ihan selvästi jostakin loukkaantunut, mutta sinulla ei ole mitään hajua mistä tällä kertaa (onko kyse jostain, mitä tein viisi minuuttia sitten, vai jostain, mitä tein viikko sitten)?

kaikki (siis KAIKKI) naiset ovat juuri tällaisia että loukkaantuvat jostain täysin käsittämättömästä syystä. Sitten kun yrität kysellä onko jotain vialla, niin vastaus on aina vain "ei ole" ... ja mökötys jatkuu. (Sori että kommentoin tähän väliin)

 

[viieeras]

kaikki (siis KAIKKI) naiset ovat juuri tällaisia että loukkaantuvat jostain täysin käsittämättömästä syystä. Sitten kun yrität kysellä onko jotain vialla, niin vastaus on aina vain "ei ole" ... ja mökötys jatkuu. (Sori että kommentoin tähän väliin)

Ai on vai? Keitäs ne nalkuttavat naiset sitten ovat? Sekö onkin vain urbaanilegendaa?

 

[vierailija]

Oiskohan siellä miehen lapsuudessa sitten sattunut jotain kamalaa, tai jotain sellaista joka vaikuttaa tuohon köytökseen? Jostain tuon oltava lähtöisin, ja lapsuudestahan ne ongelmat yleensä lähtee. Kuulostaa oudolta miehesi ja hänen äitinsä kylmät välit. Ja sekin on outoa että vaikenee kaikesta lapsuuteen liittyvästä. Oiskohan se miehesi isä ollut jotenkin väkivaltainen? Tai muuten kylmä /etäinen isähahmo, ja miehesi on tavallaan ottanut nyt mallia isältään. On oppinut tavallaan isänsä tavoille.

 

[Damon]

jos "nalkuttaminen" on omasta pahasta mielestä/epäkohdasta avautumista, niin se on ihan suotavaa. Asiaa on vaikea korjata ellei tiedä mitä pitäisi korjata.