Mä olen menettänyt mieheni!

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja vierailijaX
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
V

vierailijaX

Vieras
Meillä meni muutama vuosi huonosti - minun takiani oikeastaan. Raskaudet, opiskelut, työt.. Kaikki oli todella liikaa, ja mä väsyin tosi pahasti ja purin sen mieheen.

Nyt viimeinen vuosi tai reilu puoli vuotta ollaan suovattu ja huovattu eron kanssa. Mä en haluaisi todellakaan, mä yritän kaikkeni ettei se tulisi. Mä olen muuttunut paljon huonoista ajoista, mä olen täysin eri ihminen, mutta mikään ei riitä! Jokaisesta pienestä kärhämästä (näitä normaaleja avioliiton pieniä eri mielisyyksiä) mies on valmis laittamaan lusikat jakoon "sä et muutu ikinä" "tämän takia mä jätän sut nyt" jada jada. Se unohtaa täysin miten mahtavaa meillä on ollut monta päivää/viikkoa, ja yhden pienen "kärhämän" takia se haluaa jättää mut!

Mä oon niin uupunut tähän tilanteeseen. Mä teen kaikkeni että meillä menisi hyvin. MÄ oon valmis mihin vaan. Mä rakastan tota enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa, mutta.. mä olen menettänyt sen. Musta ainakin tuntuu että kaikki nuo on täysin tekosyitä, ja se haluaa vain erota.

Itse kyllä on kertonut että on masentuntu/uupunut, mutta se johtuu täysin musta kuulemma.

Ja on, miehelläkin on huonot puolensa, mä en ole ollut mitään tyrannivaimo, vaan kummatkin ollut osallisena kaikissa riidoissa. MÄ olen ollut haastava ja vaikea raskauksien aikana, ja meillä on ollut kriisimme, mutta en kyllä yksinäni tätä kaikkea/miehen masennusta ole aiheuttanut.

Mä en tiedä mitä tehdä. Mä teen MITÄ VAAN, että meillä menisi kaikki hyvin, mutta mitä mä voin tehdä kun toinen ei halua olla mun kanssa? Mutta silti mä en nää sen pakkaavan tavaroitaan ja lähtevän.. .Auttakaa :( onko kenelläkään kokemuksia, että mies ei vaan enää välitä?
 
No meillä tilanne on se että minä olen se joka on laittanut hanskat nauaan ja olen sitä mieltä että se oli tässä. Mies ei myöskään halua erota ja sovimmekin että katellaan nyt ihan rauhassa kun kummallakaan ei ole kyse uudesta ihmissuhteesta, eli mukavempihan se on lapsillekin. Mutta kyllä tuo mies välillä ottaa päähän, ihan oikeasti, mutta minä en ole heti eroamassa, koska asiasta on sovittu ja jos eron otan puheeksi vielä joskus, niin silloin minulla on kaikki valmiina ja minä lähden sitten sillä oven avauksella. Täytyy sanoa että tässä aikojen saatossa on ollut paljon hyvääkin, vaikka ne hanskat ovat edelleen sielä naulassa, kun vertaa siihen että olisi erottu ja lapset kahteen kotiin ja sitä rataa.

Suosittelen teille avioliittoleiriä, avioliittoneuvontaa yms.
 
No meillä tilanne on se että minä olen se joka on laittanut hanskat nauaan ja olen sitä mieltä että se oli tässä. Mies ei myöskään halua erota ja sovimmekin että katellaan nyt ihan rauhassa kun kummallakaan ei ole kyse uudesta ihmissuhteesta, eli mukavempihan se on lapsillekin. Mutta kyllä tuo mies välillä ottaa päähän, ihan oikeasti, mutta minä en ole heti eroamassa, koska asiasta on sovittu ja jos eron otan puheeksi vielä joskus, niin silloin minulla on kaikki valmiina ja minä lähden sitten sillä oven avauksella. Täytyy sanoa että tässä aikojen saatossa on ollut paljon hyvääkin, vaikka ne hanskat ovat edelleen sielä naulassa, kun vertaa siihen että olisi erottu ja lapset kahteen kotiin ja sitä rataa.

Suosittelen teille avioliittoleiriä, avioliittoneuvontaa yms.

Parisuhdeterapiaan olen varannut ajan.

Mutta. Miten taistella toisesta, kun toinen luovuttaa heti, kun tulee yksikin töyssy?

Mä en halua luovuttaa tässä, mä en halua erota, mä haluan takaisin ne onnelliset ajat mihin meillä on edelleen mahdollisuus, mutta.. mä en voi tehdä sitä yksin. Sen tiedän. Ja toisaalta mä niin kovasti haluaisin antaa miehelle sen vapauden, ja luovuttaa, antaa olla.. mutta mä en vaan voi, mutta kuinka kauan sitä jaksaa taistella tyhjästä? Kyllä mäkin kaipaan sitä hyväksymistä, rakkautta, anteeksipyyntöjä... Omistautumista.
 
No sun täytyy yrittää sinne terabiaan, mutta täytyy sanoa että meillä ei olisi terabioista luultavammin apua, minä luovutin ihan oikeasti, aikani yritin ja yritin, sitten kamelilta vain katkesi selkä ja minulla ei ole mitään kiinnostusta ajatella mieheni kanssa mitään sen kummempaa, että kohtaloa odotellessa tapan aikaa yhdessä miehen kanssa, kun ei siellä yksinkään ole mitään sen kummempaa tulossa.
 
Kaadoit vuosikausia paskaa miehen niskaan, ja nyt kun mies on lopultakin tullut järkiinsä ja päättänyt luopua suhteesta, sinä tulet hädissäsi nettipalstalle jossa poljet tarinassasi polkupyörääsi kahteen suuntaan ja yrität syyllistää myös miestä "ei tää yksin mun vika oo". Mitä apua tuosta on? Ajattelisit perkele omilla aivoillasi ja tekisit tosielämän konkreettisia asioita sen sijaan että tulet jauhamaan nettiin tuollaista käsittämätöntä sontaa.

Toivon miehelle parempaa tulevaisuutta. Jotkut jaksavat sietää ja kantaa uskomattomia määriä naisten viskomaa paskaa. Raja menee jokaisella kuitenkin jossain.
 
Kaadoit vuosikausia paskaa miehen niskaan, ja nyt kun mies on lopultakin tullut järkiinsä ja päättänyt luopua suhteesta, sinä tulet hädissäsi nettipalstalle jossa poljet tarinassasi polkupyörääsi kahteen suuntaan ja yrität syyllistää myös miestä "ei tää yksin mun vika oo". Mitä apua tuosta on? Ajattelisit perkele omilla aivoillasi ja tekisit tosielämän konkreettisia asioita sen sijaan että tulet jauhamaan nettiin tuollaista käsittämätöntä sontaa.

Toivon miehelle parempaa tulevaisuutta. Jotkut jaksavat sietää ja kantaa uskomattomia määriä naisten viskomaa paskaa. Raja menee jokaisella kuitenkin jossain.

Tätä mä odotin. Ja niinkuin tuohon kirjoitin - en ollut yksinäni mikään tyrannivaimo, vaan miehessä oli vikansa. Meillä oli kriisimme, mistä päätin ryhdistäytyä, ja mies ei. Mä olen taistellut, muuttunut, terapioinnut, jutellut, ottanut opiskseni jo vuoden, mutta mies ei muuta tee kuin junnaa paikoillaan, ja vihaa mua.

Ja ei, mä en VUOSIA laittanut paskaa miehen niskaan. Mä olin väsynyt, mies ei ymmärtänyt yhtään, mä olin hyvin yksin, mä purin sen mieheen, ja mies kääntyi täysin mua vastaan. Kaikki se syyt MIKSI on kadonnut siihen, että mä olen vain paha. Niin kuin nyt sunkin mielestä. Ja ei TÄMÄ EI OLE YKSIN MINUN VIKA, ei todellakaan ole. Viime vuoden mä olen saanut niin paljon paskaa mun niskaan, huutoa, henkistä väkivaltaa, tuskaa... Mutta mä otan sen vastaan, mä yritän, mä yritän ymmärtää, auttaa, muuttua.. Mutta mä en saa mitään enää takaisin.

Ja kyllä, mä toivon miehelle parempaa tulevaisuutta myös. Mä olen hyvä vaimo, ja mä olisin erittäin hyvä vaimo tuolle ketä mä rakastan, mutta se ei halua ottaa sitä vastaan, vaan kierii tuossa tuskassaan, mutta ei myöskään LÄHDE POIS.

Mulla on raja tulossa vastaan, mutta mä en halua sitä kohdata. Vielä.
 
Otin juuri kovana seisovan kyrpäni ulos housuistani ja käskin vieressäni olevan 14-vuotiaan somalipojan imeä sitä. Poika imee nyt erittäin innokkaasti 26 vuotta itseään vanhemman poliisimiehen kovana seisovaa kyrpää. Laukean taas pian somalipojan suuhun, kuten olen tehnyt jo kymmeniä kertoja aiemminkin lukiessani tätä keskustelupalstaa.
Uskomattoman kiihottavaa taas kerran katsoa, kuinka siemennesteeni valuu pitkin komean somalipojan mustia suupieliä, kun poika ei kovasta yrityksestä huolimatta onnistu nielemään kaikkea spermaani.


Terveisin
Marko ”Fobba” Forss
Ylikonstaapeli Helsingin poliisilaitos
marko.forss@poliisi.fi
 

Yhteistyössä