Loputon pelko suhteen loppumisesta

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja neuvoton
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
N

neuvoton

Vieras
Olen täysin neuvoton, enkä tiedä enää mitä tehdä - ketä tai mitä (järkeä, sydäntä...) kuunnella ja uskoa.
Olen seurustellut poikaystäväni kanssa vajaan vuoden. Lähes alusta asti meillä on ollut vaikeaa. Ajoittain todella vaikeaa. Pääasiassa syynä ovat olleet minun epäilyni.
Kaikki alkoi, kun sain tietää (tai otin selvää) hänen entisestä suhteestaan, joka oli päättynyt aika vähän aikaa ennen kuin me aloimme seurustelemaan. Mies vaikutti olleen todella rakastunut tähän tyttöön, sanoisin että hän melkeinpä jumaloi tätä. Tyttö jätti hänet. Tästä alkoi sitten minun päänsisäinen pingikseni. Aloin ajatella, että mies haluaisi oikeasti olla tämän tytön kanssa, rakastaa/rakasti tätä enemmän kuin minua ja tulee joka tapauksessa jättämään minut joskus. Että minä olen vain joku kakkosvaihtoeto, varavalinta, joku jonka kanssa olla ettei tarvitsisi olla yksin. En myöskään ollut hiljaa näistä epäilyistäni, vaan oksensin aika pitkälti kaiken - ja aika pitkälti aina kun niitä ajattelin - miehen niskaan. Hän tietysti kielsi kaiken.
Nämä epäilyt ovat jatkuneet oikeastaan tähän päivään saakka. Välillä ne ovat olleet poissa (tosin silloin tilalla on yleensä ollut jotain muuta: joku toinen eksä tai muuten vaan joku toinen nainen, kenestä ajattelen hänen olevan kiinnostunut), mutta oikeastaan ne ovat kyllä olleet enemmän tai vähemmän läsnä koko suhteemme ajan. Ja minä en todella ole osannut olla niistä hiljaa, vaan erittäin aggressiivisestikin syytellyt miestäni näistä asiosta. "Rakastat toista enemmän kuin minua", "haluaisit oikeasti olla toisen kanssa", "pidit toista parempana/kauniimpana/sopivampana", "et ole minusta varma", "et pidä minua oikeana itselleni", "tulet jättämään minut"... Ja litania jatkuu loputtomuuksiin.
Olemme riidelleet näiden asioiden takia kymmeniä, kymmeniä, kymmeniä jollei satoja kertoja. Ja poikaystävän kanta siis on ollut, että rakastaa minua ja vain minua, on rakastanut kyllä toki elämässään muitakin, mutta haluaa olla nyt vain minun kanssani, ei kaipaa eksäänsä ja pitää minua parhaana. Hän on kuitenkin tehnyt myös monesti harvinaisen selväksi, ettei jaksa tällaista epäilyä, jatkuvaa riitelyä ja soutamista ja huopaamista.
Ja useampaan otteeseen suhde on myös päättynyt. Tai päättynyt ja päättynyt. Yleensä minä otan eron puheeksi ja jauhan siitä joko niin kauan, että a) poikaystävä saa minut vakuuttuneeksi siitä, että hän ei halua erota tai sitten b) poikaystävä ns. luovuttaa ja sanoo, että ero on hänenkin mielestään paras ratkaisu. Tällöin minä sitten tietysti pelästyn aivan perskeleesti ja aloitan "ei erota, ei erota" -rukoiluni. Useimmiten poikaystävä reagoi tähän niin, että ei erota ja harmittelee sitä, että minut saa lopettamaan eropuheet vain itse uhkaamalla sillä. Mutta muutamaan otteeseen mies on pysynyt kannassaan, todella tiukastikin, ja ollut sitä mieltä että on erottava, että hän ei halua olla enää kanssani. Olen saanut nuo tilanteet sitten aina jotenkin "korjattua", kun en ole luovuttanut meidän suhteemme. Mutta samalla olen aina ajatellut, että jos minä luovuttaisin, niin olisimme jo eronneet.
Nyt olemme taas monta päivää kestäneen maratonriidan (sama vanha aihe) jälkeen siinä pisteessä, että mieskin sanoi, ettei tiedä haluaako olla kanssani enää. Ja nyt minä olen sitten yllättäen aivan paskana, sillä haluan olla hänen kanssaan mutta pelkään, että hän on kanssani ns. vääristä syistä ja jättää minut joka tapauksessa joskus.
Mitä hemmettiä tässä voi enää tehdä. Rakastamme molemmat, sen tiedän. Minä en ihan oikeasti halua erota, rakastan häntä enemmän kuin ketään koskaan. Mutta mistä hitosta sitä tietää, haluaako toinen oikeasti olla minun kanssani...
En oikein edes tiedä mitä haen viestilläni takaa, oli vain pakko vihdoinkin purkaa tämä jonnekin. Olisi ihanaa saada edes jotain kommentteja. Vastaavia kokemuksia tai mitä tahansa. Olen niin väsynyt tähän. Niin väsynyt. Haluisin vain olla jo vihdoin onnellinen.
 
Mutta muutamaan otteeseen mies on pysynyt kannassaan, todella tiukastikin, ja ollut sitä mieltä että on erottava, että hän ei halua olla enää kanssani.

Sanoisin että mies on oikeassa. Ei ole järkeä jatkaa sellaista suhdetta missä toinen jatkuvasti epäilee ja toinen joutuu jatkuvasti vakuuttelemaan ja sitten aiotaan erota mutta ei sitten kuitenkaan erota, ja sama alkaa alusta.

Sinun ongelmasi on ennen kaikkea huono itsetunto, kun jatkuvasti epäilet ettet riitä ja että mies haikailee jotain toista. Hoida se kuntoon ensin ennen kuin alat suhteeseen kenenkään kanssa.
 
Viimeksi muokattu:
Sanoisin että ap on helvetin rasittava ihminen. Ihme kun mies on kestänyt näinkin kauan. Loppujen lopuksi tuo jankkaaminen ja epäileminen on periaatteessa aivopesua, kun tarpeeksi kauan tavaat ja jankkaat samaa asiaa niin lopulta se jankkaaminen alkaa toteuttaa itseään. Tosiaan, selvitä pääsi ennen uutta suhdetta.
 
Ei teidän minun mielestäni ole mitään syytä erota, voihan sitä "selvittää päänsä" yhdessä toisen kanssakin. Ajatus, että vain täydellisen kypsät ja tasapainoiset ihmiset voisivat ryhtyä seurustelemaan, ja että kaikki ongelmat on selvitettävä yksin ennen kuin saa ryhtyä suhteeseen, on aika raaka. Sinun kannattaisi yrittää miettiä, miksi olet noin turvaton tunteissasi. Poikaystävähän selvästi rakastaa sinua paljon, kun kaikesta kiukuttelusta huolimatta pysyy kanssasi. Ongelma on vain sinun epävarmuudessasi. Oletko onnettomasta perheestä? Oletko tottunut siihen, että läheiset aina pettävät luottamuksesi eikä sen takia oikein kannata kiintyä ja luottaa keneenkään liikaa? Anteeksi psykopälätys, mutta tällaiset asiat voivat vaikuttaa meihin kaikkiin ja siihen, miten olemme uusissa ihmissuhteissa. Ehkä itseymmärryksen kasvattaminen voisi auttaa sinua hillitsemään noita epävarmuuden tunteitasi. Eli kun tunnepuuska tulee, niin muistuta itseäsi siitä, että "tää on nyt tätä mun skitsoilua, fakta on se että mies sanoo rakastavansa". Onnea teille, toivottavasti saat(te) suhteen toimimaan.
 
Teidän suuri ongelmanne olet sinä. En tiedä, mikä poikaystäväsi ongelma on, koska hän vielä on kanssasi. Et kuitenkaan voi muuttaa kuin itseäsi.
En tiedä, miksi olet niin äärimmäisen mustasukkainen ja mikä on vienyt itsetuntosi. Se on mahdollisesti tapahtunut jo sinun ollessasi lapsi. Et ole kasvanut aikuiseksi, joka luottaa itseensä.
Sinun pitää luottaa itseesi ja rakastaa itseäsi, vasta sitten pystyt hyvään parisuhteeseen. Ehkä pari keskustelukertaa ammattilaisen kanssa, auttaisi sinua uusille urille ajatuksissasi ja sen jälkeen tunteissasi.
 
Teidän suuri ongelmanne olet sinä. En tiedä, mikä poikaystäväsi ongelma on, koska hän vielä on kanssasi. Et kuitenkaan voi muuttaa kuin itseäsi.
En tiedä, miksi olet niin äärimmäisen mustasukkainen ja mikä on vienyt itsetuntosi. Se on mahdollisesti tapahtunut jo sinun ollessasi lapsi. Et ole kasvanut aikuiseksi, joka luottaa itseensä.
Sinun pitää luottaa itseesi ja rakastaa itseäsi, vasta sitten pystyt hyvään parisuhteeseen. Ehkä pari keskustelukertaa ammattilaisen kanssa, auttaisi sinua uusille urille ajatuksissasi ja sen jälkeen tunteissasi.


Ehkä pari keskustelukertaa ammattilaisen kanssa.......... Jeee näitä tietäviä täällä riittää. Olisit kirjoittanut parisataa kertaa, niin olisit ollut edes hieman uskottava.
 
Viimeksi muokattu:
Kiitos kaikille vastauksistanne.

Käyn kyllä terapiassa. Olen käynyt on/offisti oikeastaan ihan teiniajoista saakka (olen nyt n. 25), mutta nyt tämän suhteen ajan melkeinpä kokoajan, kun tajusin ongelmieni vain pahentuneen tässä suhteessa. Luulen sen johtuvan suurimmaksi osaksi siitä, että kerrankin olen sellaisen miehen kanssa, kenen kanssa ihan täydesti koko sydämestäni haluan olla. En ole koskaan itse ollut näin rakastunut keheenkään, vaikka suhdehistoriani on melko pitkä ja pitkiäkin suhteita on takana.
Olen siis aina ollut tällä tavalla epäluuloinen ja pelännyt mm. pettämistä, mutta se ei ole koskaan ollut näin pahaa.
Syitä epäluottamukseeni on varmasti lapsuudessani, joka on aheittanut rankan hylkäämisen pelon. Olen välillä myös miettinyt, että kärsinköhän jonkinasteisista pakkoajatuksista/-oireista.
Tiedän, että minun pitäis saada blokattua nämä ajatukset ja pelot pois ja vain luottaa, mutta pelkään niin paljon kaiken loppuvan sitten kuitenkin ja minua sattuvan sitten vain kahta kamalammin, kuin olisinkin luottanut toiseen ja hän jättäisi minut silti... Nytkin päädyimme siis pysymään yhdessä, mutta minua kalvaa tälläkin hetkellä suuresti se, että mies oliskin ollut tällä kertaa valmis eroamaan. Se tuntuu helvetin pahalta ja pelkään, ettei hän ehkä oikeasti haluakaan enää olla tässä. Minun kanssani.
Tiedän, että olen jumalattoman raskas, mutta haluaisin uskoa hänen rakkauteensa.
 
Teidän suuri ongelmanne olet sinä. En tiedä, mikä poikaystäväsi ongelma on, koska hän vielä on kanssasi. Et kuitenkaan voi muuttaa kuin itseäsi.
En tiedä, miksi olet niin äärimmäisen mustasukkainen ja mikä on vienyt itsetuntosi. Se on mahdollisesti tapahtunut jo sinun ollessasi lapsi. Et ole kasvanut aikuiseksi, joka luottaa itseensä.
Sinun pitää luottaa itseesi ja rakastaa itseäsi, vasta sitten pystyt hyvään parisuhteeseen. Ehkä pari keskustelukertaa ammattilaisen kanssa, auttaisi sinua uusille urille ajatuksissasi ja sen jälkeen tunteissasi.

Voisiko poikaystäväni "ongelma" olla se, että hän kuitenkin rakastaa minua... Näin ainakin haluaisin kovasti uskoa, jotta jaksaisin eteenpäin ja saada nämä ongelmani vihdoinkin kuriin.
Olen ihan äärettömän väsynyt olemaan tällainen paska.
 
Viimeksi muokattu:
Voisiko poikaystäväni "ongelma" olla se, että hän kuitenkin rakastaa minua... Näin ainakin haluaisin kovasti uskoa, jotta jaksaisin eteenpäin ja saada nämä ongelmani vihdoinkin kuriin.
Olen ihan äärettömän väsynyt olemaan tällainen paska.


Niin, uskon minäkin, että hän rakastaa, koska ei muuten olisi pysynyt rinnallasi suuremmoisesta rasittavuudestasi huolimatta. Mielestäni toimit tosi epäreilusti, sillä jankutat erosta ja kun viimein saat toisen väsytettyä ja myöntymään, niin alkaa panikointi siitä, että ihanko oikeasti haluat nyt erota! Kyllä siinä pitkäpinnaisinkin ihminen tällaisiin toistuviin tilanteisiin kyrvähtää.

Hieno homma, että terapiasuhde sinulla on jo olemassa. Nyt vaan otat nuo kaikki tunteet ja ajatukset ja alat puhua niistä siellä terapiassa - kunnolla ja oikeasti. Terapeutin pitäisi pystyä sinua tukemaan muutoksesssa...mutta! Se vaatii sen, että ihan oikeasti haluat muuttaa toimintaasi, etkä aina vain antaudu niille epäilyksen ajatuksille ja anna virran viedä. Eli kysy itseltäsi onko realistista, että jatkat tätä jatkuvaa epäilyä tässä ja mahdollisesti muissa suhteissasi (en usko, että tämän hetkinen poikaystävä jaksaa tuota meininkiä koko loppuelämäänsä tai haluaa elää sillä tavoin pitemmän päälle).

Mulla oli aikaisemmassa huonossa suhteessa juuri tuollaisia fiiliksiä; oli epäilyjä, muistihistorian tsekkailua, jatkuvaa eroamista...ja pakkoajatuksia. Mutta se johtui siitä, että suhde todellakin oli huono, eikä luottamusta todellisuudessa ollut. Tilanne korjaantui suhdetta vaihtamalla ja olen ilokseni huomannut, etten olekaan mustasukkainen ja jopa pakko-oireinen ihminen, niin kuin aiemmin kuvittelin. Ja juu, multakin ne omat traumat löytyvät...

Mutta muuta en osaa kuitenkaan neuvoa tekemään kuin että alat opettelemaan hallitsemaan omia tunteitasi paremmin ja vaadit itseltäsi loogisuutta; jos tämä nykyinen suhde ei tee onnelliseksi, etkä jostain syystä ole varma siitä, niin eroa. Ihan omasta aloitteestasi. Älä ulkoista sitä vastuuta toiselle ja testaa heidän kiintymystään jatkuvasti erouhkailulla. Jos taas olet onnellinen ja rakastat/olet rakastettu, niin sinulla ei ole oikeutta sabotoida suhdetta koko ajan.

Ymmärrän, että väsyttää, mutta se on tuo loputon ajatuskuvio, joka ei johda mihinkään... mieti mitä tarkoitusta ne epäilykset todella palvelevat, tekeekö ne sinun elämästäsi parempi laatuista? Ei varmaankaan koska epäilet ja kysyt, mutta et usko kun vastataan. Mihinkä pääset tällä ytavoin? Et yhtään mihinkään, vaan olet koko ajan onneton :( Tsemppiä!!!
 
Viimeksi muokattu:
Minkälaisen parisuhdemallin olet saanut kotoasi? Onko sielläkin pitänyt toisen koko ajan vakuutella, että asiat ovat hyvin aj tykätään ja rakastetaan?

Pelkäätkö sinä arkea, sitä että kaikki voisikin mennä ihan hyvin ilman suurta draamaa?
 
Mulla oli aikaisemmassa huonossa suhteessa juuri tuollaisia fiiliksiä; oli epäilyjä, muistihistorian tsekkailua, jatkuvaa eroamista...ja pakkoajatuksia. Mutta se johtui siitä, että suhde todellakin oli huono, eikä luottamusta todellisuudessa ollut. Tilanne korjaantui suhdetta vaihtamalla ja olen ilokseni huomannut, etten olekaan mustasukkainen ja jopa pakko-oireinen ihminen, niin kuin aiemmin kuvittelin. Ja juu, multakin ne omat traumat löytyvät...

Mutta muuta en osaa kuitenkaan neuvoa tekemään kuin että alat opettelemaan hallitsemaan omia tunteitasi paremmin ja vaadit itseltäsi loogisuutta; jos tämä nykyinen suhde ei tee onnelliseksi, etkä jostain syystä ole varma siitä, niin eroa. Ihan omasta aloitteestasi. Älä ulkoista sitä vastuuta toiselle ja testaa heidän kiintymystään jatkuvasti erouhkailulla. Jos taas olet onnellinen ja rakastat/olet rakastettu, niin sinulla ei ole oikeutta sabotoida suhdetta koko ajan.

Kiitos. Viestissäsi oli paljon hyviä pointteja, mutta erityisen paljon jäin miettimään tätä.
Koen rakastavani tätä ihmistä enemmän, kuin ketään aiemmin. Siis miestä. Ja enemmän kuin kenenkään kanssa aiemmin, hänen kanssaan haluaisin olla ja rakentaa tulevaisuutta. Olla siis yhdessä aina.
Mutta onnellisesti, toki. Ja tätä jäinkin ajattelemaan. Että voiko sitten kuitenkin olla, että tämä ihminen on väärä. Tai lähinnä, että minä olisin hänelle väärä. Ja että suhde pitäisikin lopettaa. Tuo tuntuu vaan ajatuksenakin niin kamalalta, kun rakastaa niin hirveän paljon. Ja kun uskon, että hänkin rakastaa. Ja kun sanoo kuitenkin haluavansa olla tässä ja vain minun kanssani. Miksi minun on niin vaikea uskoa sitä sitten...
En oikein osaa enää ajatella loogisesti. Tai realistisesti. Että tekeekö tämä suhde onnelliseksi - minuta tai hänet - tai että olemmeko siitä varmoja. En usko hänen olevan...
En tiedä taas mitään.
 
Viimeksi muokattu:
Kiitos. Viestissäsi oli paljon hyviä pointteja, mutta erityisen paljon jäin miettimään tätä.
Koen rakastavani tätä ihmistä enemmän, kuin ketään aiemmin. Siis miestä. Ja enemmän kuin kenenkään kanssa aiemmin, hänen kanssaan haluaisin olla ja rakentaa tulevaisuutta. Olla siis yhdessä aina.
Mutta onnellisesti, toki. Ja tätä jäinkin ajattelemaan. Että voiko sitten kuitenkin olla, että tämä ihminen on väärä. Tai lähinnä, että minä olisin hänelle väärä. Ja että suhde pitäisikin lopettaa. Tuo tuntuu vaan ajatuksenakin niin kamalalta, kun rakastaa niin hirveän paljon. Ja kun uskon, että hänkin rakastaa. Ja kun sanoo kuitenkin haluavansa olla tässä ja vain minun kanssani. Miksi minun on niin vaikea uskoa sitä sitten...
En oikein osaa enää ajatella loogisesti. Tai realistisesti. Että tekeekö tämä suhde onnelliseksi - minuta tai hänet - tai että olemmeko siitä varmoja. En usko hänen olevan...
En tiedä taas mitään.

No mikset voi olla onnellinen tänään ja rakastaa tänään ja nauttia elämästä tässä ja nyt, huomisesta ei kukaan muukaan tiedä mitään. On taito elää tässä hetkessä, läsnäolon taidosta puhutaan nykyään aika paljon, sitä kannattaa tavoitella.
 
Viimeksi muokattu:
Veikkaan, että teet miehestäsi pikkuhiljaa sekopään. Miehethän ei eropäätöstä koskaan tee, heille riittää säännöllinen pillunsaanti. Kaikki muu tulee sitten kuin nurkan takaa. Itse suosittelen sinulle jotain parempaa terapeuttia, käytätkö kenties lääkitystä?
 
Itsetunto-ongelmahan tässä on kaiken syypäänä. Sairas mustasukkaisuus.
Sitä onneksi voi hoitaa menetyksellisesti, mutta sen eteen pitää olla vamlmis tekemään itse töitä, ei sitä muut voi poistaa. Sano vaikka kerran tunnissa peilin edessä itsellesi, jotta olen hyvä ja riittävä ihminen, joka on rakastamisen arvoinen. Usko se sitten kanssa!!

Tulee mieleeni muistot siltä ajalta, kun käytin itse ehkäisypillereitä. Olin kuin mustasukkainen riiviö. Itselläni kamala olo ja sellaiseksi tein sen miehellenikin. Kaikki muuttui kuin taikaiskusta, kun vaihdoin ehkäisymenetelmät. Hormonit ja niiden temput voivat olla pirullisia.
Kipaise nyt ensimmäiseksi gynekologille ja miettikää yhdessä näitä asioita. Jospa sinullekin joku muu konsti voisi olla parempi?
 
Voi sinä "neuvoton". Tiedän tunteen kun itsetunto on alempana kuin alin mahdollinen kerros. Sen nostaminen ei ole aina helppoa, vaikka miten peilin edessä kävisit tunnin välein hokemassa itsellesi olevasi ihana, riittävä ja rakastettu. Yksin tarpominen ikävien ajatusten kanssa on raskasta ja kuluttavaa. Se on yhtä vuoristorataa... juuri kun olet saanut itsesi kivuttua harjalle ja luulet selättäneesi jonkin asian.... alamäki sen jälkeen on taas sitäkin jyrkempi, kun epäluuloisuus painaa päälle.

On kurjaa lukea kommentteja, että olet syypää sairaalloisen mustasukkaisuutesi kanssa. Mutta minä sanon, ET SINÄ OLE SYYPÄÄ TILANTEESEEN! Olet olosuhteiden uhri. Ehkä juuri lapsuudesta kannat jotakin suurta taakkaa, joka estää luottamisen. Se on nyt pulpahtanut esiin rajummin, juuri tässä suhteessa. Ehkäpä siksi, että kumppanisi ei osaa vain oikein esittää asiaansa. Niin, että sinä voisit siihen luottaa.

Tiedän mistä puhun. Olen kamppaillut elämässäni saman asian kanssa, lapsuuden taakkaa perässäni vetäen. Olen käsitellyt asiaa myös terapeutin kanssa ja saanut lapsuuttani purettua ja selvitettyä itselleni asioita. Mutta parisuhteessani on vaikeaa, koska tunnen asiat niin eritavalla kuin moni muu. Teen itseni kanssa kovasti töitä. Mutta olen hyväksynyt sen, että olen tällainen ja minulla on lupa tuntea niinkuin tunnen. En voi toisen käskystä muuttua luottavaksi ihmiseksi. Vaaditaan myös kumppanilta paljon, että asiat muuttuvat. Tukemista, niissä hetkissä kun on vaikeaa luottaa toisen sanomiseen. Vierellä kävelemistä ja leuan nostamista ylös, kun huono itsetunto painaa sitä alas.

Taistele "neuvoton"! Älä anna periksi. Jos rakastat miestäsi, yhdessä voitte voittaa nuo vaikeudet. Sano aina ääneen, kun tuntuu pahalta ja epäusko valtaa. Pyydä apua kumppaniltasi epäuskoosi ja käperry hänen syliin. Tiedän, tiedän.... sillä epäuskon hetkellä se on helvetillisen vaikeaa ja on helpompi sanoa että "erotaan". Mutta yritä kuitenkin. Se voi tuottaa jossakin vaiheessa tulosta.

Ja muista... älä kanna "sairaalloisen mustasukkainen"-leimaa otsassasi, vaikka muut sitä miten siihen koittavat leimata. Ole oma herkkä itsesi ja vaikka meillä lisänä onkin tälläinen mustasukkaisuuden taakka kannettavana, koitetaan elää sen kanssa.

Tsemppiä sinulle ystäväiseni!
 
On kyllä aivan pöyristyttävää toimintaa aplta! Ei ole juurikaan ilkeämpää ja satuttavampaa toimintaa kuin pelata erokortilla! Minä en katselisi tuollaista vedätystä montaakaan kertaa, sinä leikit julmasti ja itsekkäästi toisen tunteilla. Mitä hyvänsä muita ongelmia sinulla tai teillä onkaan, erokortin heiluttelun on loputtava ensiksi ja apn on keksittävä rakentavampia tapoja käsitellä niitä ongelmiaan. En tajua miksi olet saanut niin paljon päänsilityksiä täältä, tuo ei yksinkertaisesti ole hyväksyttävää käytöstä.
 
En ole nyt lukenut kuin aloitusviestin, mutta sanoisin, että sinun pitäisi oikeasti etsiä muutakin sisältöä elämääsi kuin parisuhde. Muuten parisuhteesta ja sen tilan jatkuvasta tarkkailusta tulee (ja on jo selvästi tullutkin) pakkomielle.

Olen itsekin ollut samanlaisessa tilanteessa, että olen vain epäillyt, että toinen rakastaa enemmän jotain toista. Ja tiiätkö mitä, se ei auta yhtään asiaa, että on koko ajan hysteerinen asian suhteen. Siinä vaan väsyttää itsensä ja toisen ja suhde päättyy ihan varmasti jossain vaiheessa. Opettele rakastamaan itseäsi, sä olet hyvä sellaisena kuin olet.
 
En ole nyt lukenut kuin aloitusviestin, mutta sanoisin, että sinun pitäisi oikeasti etsiä muutakin sisältöä elämääsi kuin parisuhde. Muuten parisuhteesta ja sen tilan jatkuvasta tarkkailusta tulee (ja on jo selvästi tullutkin) pakkomielle.

Olen itsekin ollut samanlaisessa tilanteessa, että olen vain epäillyt, että toinen rakastaa enemmän jotain toista. Ja tiiätkö mitä, se ei auta yhtään asiaa, että on koko ajan hysteerinen asian suhteen. Siinä vaan väsyttää itsensä ja toisen ja suhde päättyy ihan varmasti jossain vaiheessa. Opettele rakastamaan itseäsi, sä olet hyvä sellaisena kuin olet.
 
Kiitos tuhannesti Surusilmä ja mellikkä. Kauniita, kannustavia sanoja.

Muille - tiedän toimivani väärin. Tuomitsen oman käytökseni täysin. Sen lopettaminen ja muuttaminen on vain jostain syystä aivan järkyttävän vaikeaa, kun pelko ja pettymys painvat päälle.

Mulla on joku pakonomainen tarve varmuuteen. Varmuuteen toisesta ihmisestä ja hänen tunteistaan minua kohtaan. Siitä, että hän on varma minusta. Ajattelen, että jokainen ansaitsee kumppanin, joka on varma toisesta. Vai voiko kukaan koskaan olla varma?
Mies oli ennen varma minusta. Nykyään sanoo, että minun epävarmuuteni on tehnyt hänestäkin epävarman. Haluaisin vain hänen olevan varma.
Ja näin piiri pieni pyörii.
 
Neuvoton... Helppo samaistua sinun kirjoituksiin. Haluaa vain olla niin varma toisesta. Uskon myös sen, että erittäin monen on heppo sanoa meidän olevan tässä aivan sairaita ja luulotautisia paskoja. Asiathan eivät koskaan ole niin mustavaloisia!

Kyllä se vaatii siltä toiseltakin osapuolelta erittäin paljon. Se voi olla jonkun mielestä sitten turhaa ja typerää vakuuttelun vaatimista toiselta. Mutta kun sen vaan niillä hetkillä tarvitsee, mitä se on siltä toiselta pois! Vapauden, itsekunnioituksen, vai minkä? En ole vielä itsestäni sitä on/off-nappia löytänyt minkä voisi painaa päälle, kun epäluulon hetki koittaa.

Käydessämme perheterapiassa yhdessä, terapeutti sanoi mielestäni hyvin miehelleni. " Voi olla, että jossakin muussa suhteessa voisit toimia näin, mutta tämän naisen kanssa se ei onnistu. Hänellä on niin kipeitä traumoja lapsuudesta kannettavanaan, että ei voi nyt muuta kuin rakentaa pala palalta itseään uudelleen. Sinä olet siinä mukana tukena ja turvana tai sitten et ole. Hän tuntee asiat moninkerroin herkemmin kuin moni muu ja joutuu taistelemaan hallitakseen tunteensa. Tilanne ei helpotu hänelle, kuulemalla jatkuvasti olevansa vitun-mielisairas-luulotautinen-hullu."
Kuuntelin tätä teraputin puhetta miehelleni, helpotuksen kyyneleet valuen... se lohdutti, että kerrankin joku ymmärsi edes hitusen ajatuksiani ja tunteitani. Siihen asti olin tuntenut olevani joku kummajainen, joka tuntee ja ajattelee asiat aivan eritavalla kuin muut.

Terapeutti ei suinkaan säälitellyt ja voivotellut kohtaloani, jos joku taas halusi sen johtopäätöksen vetää. Häneltä sain valtavasti kannustuksen sanoja ja eteenpäin tuuppimista, joskin myös riitatilanteiden hallitsemiseen oikeanlaisia ohjeita. En ole niissäkään kovin hyvä. Romahdan helposti itkemään huutamisen päätteeksi.

Terapeutti konkretisoi minulle monen pelkoni. Mitä oikeasti tapahtuisi, jos pahimmat pelkoni toteen kävisi. Tutkailtiin monelta kantilta... Miksi en pärjäisi. Jos toinen sinua pettäisi, voisitko edes tehdä asialla mitään. Hänenhän siitä olisi vastuu teostaan kannettava. Koitan näitä ajatuksia edelleen päähäni takoa... ei se vaan onnistu aina.

Kun omat voimani riittävät taistelemaan, yritän aktiivisesti kääntää ajatukseni aina muualle. JOhonkin mukavaan, minulle mieluisaan. Jos ei muuta niin vaikka töihin. Saatan sanoa itselleni ääneen, "SINÄ PÄRJÄÄT, KAIKKI ON HYVIN"!

Pahan olon purkaminen vaikka näin kirjoittamalla tänne, helpottaa monesti! Vaikka täällä voi myös helposti pahoittaa mielensä joidenkin kirjoituksita. Mutta onhan niissäkin aina kantansa ja pointtinsa. Vertaistuki helpottaa, ja se että enhän ole ainut maailmassa jolla tällainen ongelma on! Neuvoton, vielä me selätetään tämä ja nautitaan jokaisesta päivästä!
 
lirissä sinun kanssasi. Sanoisin että on nin vaikea juttu että lakkaa kiusaamasta tuota miestä ennenkuin hän ihastuu vakavasti.Näitä on nähty, tuosta ei tule kuin surua sille miehelle ja kun lapsia tulee, se on yhtä helkutin riitelya, itkua ja poraamista.
Älä mieti ja kiusaa itseäsi ajattelemalla muita naisia. Mikä sadisti ja masokisti oikein olet. Terapeuttikin voisi sanoa suorat sanat. Pitääkö sinun miehen kärsiä elämänsä sinun kurjasta lapsuudesta? Onko se sinusta rakkautta?Käy sääliksi teitä molempia.
 
Jos on noin hirveän paljon ongelmia ja selvää sairautta, ei ehkä kannata sitoutua ja alkaa kiusata toista. Hyvin itsekästä se ainakin on.
Jos sattuu olemaan melko sivä ihminen, aiheuttaa paljon enemmän kärsimystä toiselle kuin mitään hyvää pitkän päälle. Ensin terapiaan ja vasta sitten suhteeseen ja toisia kiusaamaan. Mustasukkaisuus on valtavan hirveä sairaus ja kertoo asianomaisen riittämättömyydestä sekä itsekkyydestä. Yleissairaus sitä paitsi..
 
Ystävien niskaan ei saisi kaataa paskaa, mutta parisuhteeseen juostaan kitarisat kiljuen. Sitten tehdään se mies hulluksi nalkuttamalla, vaatimalla, jankkaamalla, kiukuttelemalla, itkemällä jne. Kun äijä sitten ärähtää, ulvotaan terapiassa. Tosiaan, hoidattakaa se päänne kuntoon ennen kuin menette parisuhteeseen.
 

Similar threads

Yhteistyössä