Syyt elämiseen vähissä

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja vierailija
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
V

vierailija

Vieras
Ei tarvitse lukea, koska tää venyi näin pitkäksi, mutta te jotka olette itsevarmoja ettekä joudu joka päivä kamppailemaan omien ajatusten kanssa (yksin) olette onnekkaita.

Mulla ei oo ystäviä ja mun elämä on ollut pelkkää päivästä toiseen selviämistä, ja sitä että oon yrittänyt ymmärtää itseäni ja muita. En koskaan ajattele selkeästi. Mun päässä on tavallaan aina ”sivuääni”… joka sanoo ”mitä jos” ja keskittyy turhiin, pieniin asioihin. Oon aina kamppaillut ahdistuksen kanssa, mutta nyt se on muuttunut sietämättömäksi. En tiedä miten kauan jaksan, oon tavallaan jo luovuttanut. Mun fyysinen terveys ja henkinen terveys on kumpikin huonoja, mutta tämän totuuden kohtaaminen sattuu niin paljon etten oo tehnyt sille mitään. Tuntuu että oon rakentanut ympärilleni muurin suojelemaan itseäni kaikelta ulkoiselta, koska muuten romahdan. En voi yksin purkaa tätä muuria, mutta en myöskään uskalla antaa jonkun muun purkaa sitä. Mulla ei oo mun elämässä yhtään läheistä ihmistä, enkä osaa kuvitella saavani sellaista tässä elämäntilanteessa. Tahdon olla yksin mielummin kun läheinen jonkun kanssa jonka kanssa arvot eivät kohtaa, ja tähän asti en ole tavannut yhtään sellaista. Tuntuu että kukaan ei ole enää rehellinen ja aidosti välitä muista. Tämän vuoksi tuntuu että koko elämä on turhaa. Kenen vuoksi elän? En tahdo elää vain itseni vuoksi, mutta olen menettänyt uskoni muihin ihmisiin. Mulla on vaan yksi vaatimaton unelma, ja se ettei se välttämättä toteudu saa kaiken tuntumaan yhä turhemmalta.

Tuntuu että pienestä tytöstä asti oon katsonut muita ihmisiä eri tavalla kuin muut. En oo koskaan välittänyt sosiaalisista taidoista vaan ihmisten sydämistä. Tuntuu että oon aina nähnyt ja ymmärtänyt pahuuden syvemmin kuin monet, ja mulla on ollut avuton olo sen rinnalla. Se on osittain vahvuus mutta mulle se on ollut enemmän kirous. Pienenä mulle oli shokki miten julmia ihmiset voi olla, nyt 19 vuotiaana tuntuu että oon nähnyt kaiken ja jatkuva pahuuden näkeminen on paaduttanut mut. En oo tavannut montaa aidosti iloista ihmistä joista on tullut sellainen tunne että heidän motiivit on puhtaat ja arvot oikeassa paikassa. Oon kiitollinen että mun isoäiti on yks tälläisistä ihmisistä, mutta en voi sanoa samaa esim mun äidistä. En ainoastaan näe pahuutta muissa, vaan itsessäni, ja siksi tuntuu että oon vaan vankina kehossani. (Luulen että jos päädyn lopettamaan mun elämän, tää on miten selittäisin mun päätöksen, toki jättäisin ton kohdan mun isoäidistä ja äidistä pois…)

En edes tiedä miksi tein tämän keskustelun. Toivon ettei tähän tulisi ilkeitä kommentteja, jos se ei ole liikaa pyydetty. Tahdon kai tietää, välittääkö joku oikeasti täysin tuntemattomasta ihmisestä? Ja onko mun syytä yhä yrittää jatkamista?
 
Kyllä ihmiset pääsääntöisesti välittävät jopa tuntemattomista. Harvemmin toisia jätetään heitteille. Mielestäni aina kannattaa jatkaa yrittämistä, koska ei sitä tiedä, mitä huominen tuo tullessaan.

Olet vielä nuori ja kirjoitat fiksunoloista tekstiä, joten uskon että sinussa on potenttiaslia vaikka mihin. Kannattaa ottaa yhteyttä vaikka terveyskeskukseen ja kertoa tilanteestasi, jotta saisit apua. Mikään ei ratkea yksin itseksensä murehtien, joten hienoa, että tiedät tilanteen ja kirjoitit edes tänne.

Tsemppiä ja kaikkea hyvää.
 
  • Tykkää
Reactions: Echo
Kyllä ihmiset pääsääntöisesti välittävät jopa tuntemattomista. Harvemmin toisia jätetään heitteille. Mielestäni aina kannattaa jatkaa yrittämistä, koska ei sitä tiedä, mitä huominen tuo tullessaan.

Olet vielä nuori ja kirjoitat fiksunoloista tekstiä, joten uskon että sinussa on potenttiaslia vaikka mihin. Kannattaa ottaa yhteyttä vaikka terveyskeskukseen ja kertoa tilanteestasi, jotta saisit apua. Mikään ei ratkea yksin itseksensä murehtien, joten hienoa, että tiedät tilanteen ja kirjoitit edes tänne.

Tsemppiä ja kaikkea hyvää.

Kiitos. Siitä on hetki kun oon tälleen avautunut. En ainakaan oo kovin vakavasti suunnitellut hakevani apua, koska se vaatisi sen että pitää paljastaa ns rikkinäinen puoli täysin tuntemattomalle, joka ei välttämättä ymmärrä tai edes aidosti välitä
 
Kiitos. Siitä on hetki kun oon tälleen avautunut. En ainakaan oo kovin vakavasti suunnitellut hakevani apua, koska se vaatisi sen että pitää paljastaa ns rikkinäinen puoli täysin tuntemattomalle, joka ei välttämättä ymmärrä tai edes aidosti välitä

Kyllä ne välittää. Kannattaa ottaa yhteyttä. Ymmärrän, että se on iso askel, mutta se kannattaa ottaa.
 
Samaa mieltä kuin kalamies tosta välittämisestä.
Mut olis aika kurjaa, jos päättäisit elämäs, koska muut ihmiset. Ei se ole mikään syy. Sä oot 19, etkä ole edes tavannu puolia sun elämän ihmisistä. Aika kohtuutonta tuomita meidät kaikki muutaman ihmisen tähden. Ja aika kohtuutonta ajatella tommosta, koska muut ihmiset. Mitä sä oikeen haluut meidän olevan? Oikeesti me ollaan ihan samanlaisia typeriä introvertteja, kuin säkin.
Ja mua kismittää, et sanot myös mua pahaksi. En oo. Teen varmasti virheitä.
Astu ulos maailmaan ja anna meille anteeksi, et ollaan ihmisii.
 
  • Tykkää
Reactions: Echo
Sinulla on aikuistumiseen liittyvä kriisi menossa. Kokemuksesta voin kertoa että kun täytät 21 niin sitten helpottaa. Tuo ikä on jotenkin on-off ja valkoinen-musta mutta kun vanhenet vähän tulet huomaamaan että on myös harmaan eri sävyjä.
Sanoisin että normaaleja tuntemuksia ja tärkeä vaihe elämässä kun ei ole enää lapsi mutta ei oikein vielä aikuinenkaan. Hormonaaliset myrskyt rylläävät ja aiheuttavat paskamaisia fiiliksiä mutta nekin menevät ohi kun aikaa kuluu.
 
  • Tykkää
Reactions: Echo
Nuoruus on kummallinen ajanjakso kun ihminen on kuin täyteen puhallettu ilmapallo jossa kaikkivoipaisuus, yli-ihmisyys, tässä kaikki mulle heti nyt, tunteiden tornadot..... rylläävät. Sitten käy kuten ilmapalloille yleensä ne alkavat pikkuhiljaa tyhjentyä ja lopuksi jäljellä on vain kurttuinen lähes tyhjä kuori kuin ihmisen elämänkaari.
Elämästä tekee mielenkiintoista se ettet tiedä etukäteen mitä tulossa on vaan se täytyy elää itse ja nähdä. Sanotaan ettei koskaan voi tietää millä oksalla piru istuu.
 
  • Tykkää
Reactions: Echo
Ei tarvitse lukea, koska tää venyi näin pitkäksi, mutta te jotka olette itsevarmoja ettekä joudu joka päivä kamppailemaan omien ajatusten kanssa (yksin) olette onnekkaita.

Mulla ei oo ystäviä ja mun elämä on ollut pelkkää päivästä toiseen selviämistä, ja sitä että oon yrittänyt ymmärtää itseäni ja muita. En koskaan ajattele selkeästi. Mun päässä on tavallaan aina ”sivuääni”… joka sanoo ”mitä jos” ja keskittyy turhiin, pieniin asioihin. Oon aina kamppaillut ahdistuksen kanssa, mutta nyt se on muuttunut sietämättömäksi. En tiedä miten kauan jaksan, oon tavallaan jo luovuttanut. Mun fyysinen terveys ja henkinen terveys on kumpikin huonoja, mutta tämän totuuden kohtaaminen sattuu niin paljon etten oo tehnyt sille mitään. Tuntuu että oon rakentanut ympärilleni muurin suojelemaan itseäni kaikelta ulkoiselta, koska muuten romahdan. En voi yksin purkaa tätä muuria, mutta en myöskään uskalla antaa jonkun muun purkaa sitä. Mulla ei oo mun elämässä yhtään läheistä ihmistä, enkä osaa kuvitella saavani sellaista tässä elämäntilanteessa. Tahdon olla yksin mielummin kun läheinen jonkun kanssa jonka kanssa arvot eivät kohtaa, ja tähän asti en ole tavannut yhtään sellaista. Tuntuu että kukaan ei ole enää rehellinen ja aidosti välitä muista. Tämän vuoksi tuntuu että koko elämä on turhaa. Kenen vuoksi elän? En tahdo elää vain itseni vuoksi, mutta olen menettänyt uskoni muihin ihmisiin. Mulla on vaan yksi vaatimaton unelma, ja se ettei se välttämättä toteudu saa kaiken tuntumaan yhä turhemmalta.

Tuntuu että pienestä tytöstä asti oon katsonut muita ihmisiä eri tavalla kuin muut. En oo koskaan välittänyt sosiaalisista taidoista vaan ihmisten sydämistä. Tuntuu että oon aina nähnyt ja ymmärtänyt pahuuden syvemmin kuin monet, ja mulla on ollut avuton olo sen rinnalla. Se on osittain vahvuus mutta mulle se on ollut enemmän kirous. Pienenä mulle oli shokki miten julmia ihmiset voi olla, nyt 19 vuotiaana tuntuu että oon nähnyt kaiken ja jatkuva pahuuden näkeminen on paaduttanut mut. En oo tavannut montaa aidosti iloista ihmistä joista on tullut sellainen tunne että heidän motiivit on puhtaat ja arvot oikeassa paikassa. Oon kiitollinen että mun isoäiti on yks tälläisistä ihmisistä, mutta en voi sanoa samaa esim mun äidistä. En ainoastaan näe pahuutta muissa, vaan itsessäni, ja siksi tuntuu että oon vaan vankina kehossani. (Luulen että jos päädyn lopettamaan mun elämän, tää on miten selittäisin mun päätöksen, toki jättäisin ton kohdan mun isoäidistä ja äidistä pois…)

En edes tiedä miksi tein tämän keskustelun. Toivon ettei tähän tulisi ilkeitä kommentteja, jos se ei ole liikaa pyydetty. Tahdon kai tietää, välittääkö joku oikeasti täysin tuntemattomasta ihmisestä? Ja onko mun syytä yhä yrittää jatkamista?
Sä laitat ihmisyyden riman aika korkealle, jos näet usein vaan pahaa ihmisissä.
Se on masennuksen merkki, ehkä traumaattisen lapsuuden/koulukiusaamisen merkki, ehkä aspergeriuden merkki. Jotkut ovat jo lapsina herkkiä (ehkä liiankin herkkiä) aistimaan ihmisten oikeat motiivit ja vaikuttimet, ja heitä sanotaan indigo-lapsiksi.

Ja - olet nuori, ja nuoret ovat herkkiä, kunnes n.30-vuotiaana alkaa tulla tasaisempaa ja arkisempaa ajattelua, ja asiat saavat oikeat mittasuhteet.
Mulla oli n.30-vuotiaaksi tuollaista päänsisäistä tylytystä.

No, diagnosointi sikseen. Mutta siinä olet oikeassa, että jokainen ihminen on paha (kristillisesti kuvailtuna "perisynnissä", olemme 100 % pahoja, ja vain Jeesus voi armahtaa).

Mutta näetkö sä mitään hyvää ihmisissä?
Ja että samalla kun sanot muita pahoiksi, niin sä olet myös itsekeskeinen kuten kaikki muutkin? :)

Kyllä ihmisissä on paljon hyvää ja ihanaa. En tiedä, onko sun lähipiirissä ollut jotenkin kieroutuneita ihmisiä jotka on vieneet sulta hapen ja minuuden, mutta yleensä ihmiset haluavat kuunnella toisiaan, piristää toisiaan, auttaa toisiaan. Jotkut tekevät sitä työkseen, toiset vapaaehtoistyössä, toiset muuten vaan hyvästä sydämestään vapaa-ajallaan.

....Onko sua lapsena hoivattu, onko sun perusturvallisuus tyydytetty, oletko lapsena tullut kuulluksi ja nähdyksi?
 

Yhteistyössä